Hei Ikos! Toi on tosi surullinen juttu. Ihan hirveetä että äitis peru sun osasto ajan :'(. Mä tiedän ton tunteen kun on yksin ja pitää vaan valehdella kaikille. Ite sain maanantaina kerrottua kuraattorille viestillä mun itsetuhoisuudesta ja siitä on alkanu kauhee rumpa ja oon niin väsyny ja jatkuvasti surullinen, mutta luotan siihen että tästä on apua joskus tulevaisuudessa 🙂👍.
Toivon että säkin saat apua ja tukea.

Kiitos viestistäsi.

Oon tosi väsynyt. Koeviikkoon on enää muutamia päiviä aikaa enkä pysty elämään päivääkään ilman ahdistusta. Itken pikkuasioista enkä halua tehdä oikeastaan mitään. Istun ja itken.

Koulu on ihan kamalaa, mutten pääse elämässäni ikinä eteenpäin ellen sitä suorita. Pelkään jatkuvasti että mun numerot laskee, enkä silti tee niiden eteen mitään. En pelkää mitään muuta enemmän, kuin sitä että alisuoriudun. Enkä silti hae apua tai ymmärrystä. En voi myöntää olevani heikko.

Haluan tosissani kuolla, enkä voi kertoa kenellekään. Ei kukaan kuuntele. Opettajat vaan huutaa mulle, vaikka yritän tosissani kaikesta ahdistuksesta huolimatta. Kukaan ei huomaa että itken. Haluan vaan pois. En jaksa enää yrittää ja tehdä kaikkeani, vain huomatakseni että ne ihmiset jotka eivät tee asioiden eteen mitään pärjäävät paremmin kuin minä. Olen kyllästynyt maailman epäoikeudenmukaisuuteen. Ei mua ole tarkoitettu elämään näin pitkään. Kukaan ei kaavoittanut mun tietä tähän asti, ja nyt se vaan viettää metsään joka kulmasta, huolimatta siitä kuinka kovasti yritän. En jaksa enää.

Hei Ikos!

Lämmin virtuaalihalaus täältä☺️❤️ Oot kokenu kovia. Minä ainakin välitän susta. Voi olla että se tuntuu susta ihan turhalta, kun voin vaan netin kautta välittää, mutta silti se on totta. Olet rohkea kun avauduit!

Hei, hei! Älä syytä itseäsi. Ei tämä sinun syytä ole. Ei todellakaan. Itsekin syytin omista ongelmistani aika pitkään itseäni, mutta ensimmäisen kerran ajattelin etti se ehkä olekaan mun syytä kun eräs lääkäri kertoi näin:
"Sun mieli on sairastunut. Niin vain käy joskus ja se ei ole omaa syytä."
Älä syytä itseäsi myöskään siitä että et ottanut apua vastaan. Jos mun olis pitäny puhua niin että vanhemmat on vieressä, ei mistään olis koskaan tullut mitään. Eikä siitä olis tullut muutenkaan, jos en olis saanut apua. Halusin apua, ja ensin kirjoitin kuraattorille. Kävin siellä ja sain puhuttua vain vähän, monen kerran jälkeen kerroin syömisongelmistani. Hän laittoi minut psykologille. Siellä en pystynyt puhumaan mitään. Kaikki vain luisui yhä huonompaan suuntaan. Varasin lääkäriajan, vaikka se tuntui turhalta. Tuntui etten sielläkään koskaan saisi puhuttua, koska en ollut aiemminkaan saanut puhuttua. Lopulta asiat järjestyivät niin että kun eräs puolituttu saman ikäinen tyttö kysyi että mitä minulle kuuluu, sain kerrottua ja hän lupautui mukaan lääkäriin. Hänellekin kerroin kirjoittamalla asioistani. Siksi lääkäri sai tietää minun tilanteeni. Hän ehdotteli jo silloin osastoa, mutta en suostunut. Se päivä oli eräs maanantai lokakuussa. Lopulta saman viikon torstaina eräs tuttuni huolestui puheistani ja soitti lääkärille, joka laittoi minut pakkolähetteellä osastolle. Mulla oli jo siinä vaiheessa vähän eri tilanne kuin sulla koska olin just täyttäny 18. Sitä ennen sinnittelin, enkä kertonut kenellekään mitään, koska en halunnut että äidille ja isälle kerrotaan mitään. Onneksi kestin siihen asti että täytin 18. Sen jälkeen kukaan ei voinut ilman lupaani kertoa vanhemmille mitään.

Kuulostaa siltä että vaadit iteltäsi tosi paljon. Samoin kuin minä olen aina vaatinut. Edes paras ystäväni ei tiennyt kuinka masentunut olin. Hänen seurassaan olin onnellinen ja nauravainen, sisimmässäni vain mustaa synkkyyttä joka hukutti kaiken ilon ja onnen. Piti vain kestää ja selvitä, suorittaa. Nyt yritän pienin askelin opetella olemaan vaatimatta. Toivoisin kovasti että sinäkin voisit yrittää opetella sitä. Ihan oikeasti tärkeintä ei ole se että suoriutuu hyvin. Tärkeintä on onnellisuus.

Sun ei tarvi pyydellä anteeksi viestiäs. Ite oon vaikka kuinka paljon kirjoitellut täällä, varsinkin omassa ketjussani. Jos se vaan yhtään auttaa niin kirjota niin paljon kuin ikinä jaksat ja haluat.

Sitä mietin että jos susta tuntuu vaikealta kertoa asioistasi niin olisko yhtään helpompi kirjoittaa kirje jollekin jolle voisit kertoa? Tiedän miltä tuntuu kun tuntuu että on seinä vastassa. Tuntuu ettei ole muuta ratkaisua kuin itsemurha. Itse olisin sen tehnyt jos en olisi joutunut pakkohoitoon. Nyt voin sanoa että onneksi jouduin. Kuukauden olin silloin osastolla. Sitten alle kuukauden päästä vapauteen pääsemisestä teinkin jotain tyhmää. Otin yliannostuksen mielialalääkkeitä. Taas voin sanoa että onneksi selvisin siitä. Nyt asiat eivät ole kovin paljon paremmin. Aivan vähän paremmin vain. Yritän selvitä elämää eteenpäin, mutta en tiedä mitä tästä tulee. Aivan kuten sanoit, "Ei mua ole tarkoitettu elämään näin pitkään." Siltähän se tuntuu. Silti yritän nyt horjahdella eteenpäin elämän tiellä. En voi kuin uskoa muiden sanoihin, että parempia aikoja vielä tulee.

Sulla on varmaan tosi paha olo. Toivon ettet silti tee itelles mitään pahaa. Annan sulle yhen neuvon, ja toivon että noudatat sitä. Jos tulee ylitsepääsemättömän vaikea olo, niin älä jää yksin. Mene päivystykseen, jos et pääse muuten niin soita sairasauto hakemaan. Jos et itse pysty soittamaan, mieti onko ketään ketä voisit pyytää soittamaan puolestasi. Niin mun olis pitänyt tehdä monta kertaa, ja toivon että jos vielä tulee sellainen tilanne niin soitan enkä tee mitään typerää.

Hurjan paljon tsemppiä!! Rohkeutta taisteluun!! ☺️❤️☺️❤️ Täällä ainakin yks joka kannustaa ihan täysillä!
(Toivottavasti ei haittaa tän viestin pituus...)

Ymmärrän kyllä mitä mun pitäis tehdä ja kuinka saisin apua, mutten vain koe ansaitsevani sitä. Tiedän mihin soittaa ja mitä sanoa, mutta ei mua vaan huvita. Mulla on niin harvoin pieniä hetkiä jolloin tuntuu siltä etten jaksa. Oon jatkuvasti kyllästynyt, mutta en mä itsetuhoinen ole usein. Eikä mua kukaan sen takia ottais tosissaan.

Suurin ongelma on koulu+hoito yhtälö. En saa niitä mahtumaan yhteen. Mun on mahdotonta hakea apua ja jatkaa opiskelua, eikä mulla ole pienintäkään aikomusta päästää koulunkäynnistä irti. Joten mä jatkan. Mietin päivittäin, että miten ja milloin tästä pääsee pois, mutta jatkan.

En mä ole koskaan asettanut onnellisuutta ykköseksi, enkä varmaan sitäkään tule koskaan tekemään. Mulle on tärkeintä pärjätä ja näyttää ihmisille että pärjään. Siinä se.
On myös mahdotonta hakea apua tässä perheessä. Tässä pikkukylässä. Siis täällähän ei ole ainoatakaan psykologia ja lähimmälle mielenterveyspuolelle melkeen tunnin ajomatka, joka ei taas sovi mun aikatauluun.

Haluaisin kamalasti olla itsekäs, mutta kun se ei toimi niin. Haluaisin näyttää että olen tosissani. Yrittää parhaani jotta pääsen täältä pois. Mutta en voi särkeä mun vanhempien sydäntä. Vaikka mä vihaan niitä, enkä haluais asua täällä enää hetkeäkään, en voi olla niin itsekäs. Mä olen se ihminen joka kuuntelee huudot ja haukut sen takia, että annan kaikkien muiden mennä mun edelle. Sen takia en lähde enkä hae apua, jään välitilaan jossa kipu on kova eikä loppua näy. Ei hyvää eikä pahaa.

Kirjoitin mun psykologille joskus, sen jälkeen sain lääkityksen. Nykyään olen liian laiska ja huomannut ettei se mitään auta. En mä näytä niitä kirjeitä kenellekään. En uskalla, koska kukaan ei kysy mitään. Ja mun kokemukset ammattilaisista on harvinaisen huonoja niin etten varmasti enää keneenkään luota.

En oikeesti tiedä mikä mussa on vialla, kun en jaksa enää mitään. Mikään ei tunnu miltään, raivostuttaa vaan tää tylsyys. Joka ainoa päivä on samanlainen ja vaikka kuinka yritän laskea ja pysyä niissä mukana, jään silti jälkeen. Ikävöin sitä aikaa kun olin surullinen, sitä aikaa kun vihasin itseäni. Silloin oli jotain jonka puolesta taistella, jotain mitä muuttaa. Nykyään vihaan kaikkea, passiivisesti. Mutta missään muualla maailmassa ei olisi yhtään parempi olla. Enkä mä jaksa edes ajatella kuolemaa. Matelen vaan päivästä toiseen enkä saa mitään aikaiseksi. Eikä mulla ole ketään kenelle puhua, eikä mitään mikä auttaa.

Tiedätkö, minäki aattelin ennen ettei kukaan ottais mun itsetuhoisuutta tosissaan, koska en tehnyt tikattavan syviä haavoja enkä tehnyt koskaan mitään konkreettista edistääkseen kuolemaa. Mutta sain hämmästyä kun kävin siellä lääkärissä. Hän ehdottomasti otti tosissaan. Kyllä sut otettais tosissaan ja jos ei otettais niin sillon kyllä erehtyis ammattilainen.

Jos tuntuu paremmalta jatkaa niin jatka. Mutta jos väsytät itteäs liikaa niin sillon koulu saattaa jäädä pakolla. Jos väsyttää itteään liikaa, lopulta saattaa käydä niin ettei yksinkertaisesti enää jaksa nousta sängystä. Toivon tietenkin ettei sulle kävis niin. Onko mahdollista aatella että kesällä tai opintojen jälkeen hakisit apua. Tai kirjoittele edes täällä tukinetissä omalle tukihenkilölle. Sekin voi auttaa vähän vaikka heidän auttamisensa on syystä aika rajoittunutta.

Se on tietysti oma valinta, laittaako onnellisuuden ykköseksi vai jonkun muun. Mulla oli ennen ykkösenä laihuus. En välittänyt vaikka toisessa vaakakupissa oli terveys, ihmissuhteet, onnellisuus, jaksaminen ja toisessa laihuus, syyllisyys, itseinho ja -viha, eristäytyminen muista, väsymys, terveyshaitat, synkkyys. Nykyään se on keikahtanut toisin päin. En vieläkään ole onnellinen, siltikään. Mutta sitä tavoittelen.

Onko mahdollista saada psykiatriselle sairaanhoitajalle tai psykologille soittoaikoja? Tiedätkö? Silloinhan aikaa ei kuluis niin paljon. Vaikka ei se korvaa kasvokkain juttelemista. Osaston parhaita puolia oli nämä kaksi asiaa: 1) levähtäminen. Sai olla rauhassa, vihdoin sai pysähtyä hetkeksi. Kukaan ei vaatinut lukemaan kokeisiin tai siivoamaan. Sai nukkua tai vain maata sängyllä ja kutoa, kirjoittaa tai piirtää silloin kun oli enemmän virtaa. Sitten kun vointi parani niin alkoi välillä haitata liika aika. 2) hoitajat. Lähes joka päivä joku hoitaja tuli juttelemaan, kyselemään mitä kuuluu. Useimmin puhuin omahoitajan kanssa. Vaikka en pystynyt paljonkaan purkamaan mieltäni, se oli jo paljon että joku kysyi. Että sai sanoa "en tiedä".

Ei sun tarvitse olla liian itsekäs. Tietyissä määrin itsekkyys on hyväksi. Mutta tiedän ettei itsekkyys ole helppoa. Minä oon samanlainen. Annan kaikkien muiden mennä mun edelle. Siksi odotin siihen että täytin 18 ennen kuin hain apua. En halunnut pahoittaa vanhempien mieltä mun ongelmilla.

Oliko lääkkeen annostus tarpeeksi suuri? Tai ehkä juuri se lääke vain ei ollut sinulle sopiva. Jos on vähänkin toivoa että lääkkeestä olisi apua, kannattaa aloittaa lääkitys. Mulle on ollut lääkityksestä apua.

Ajattelin ennen samalla tavalla. Että minussa on joku vialla, kun ei jaksa. Ja kyllä se tavallaan on totta, että on joku "vialla", mutta tavallaan ei. Auttaako tänne kirjoittaminen yhtään? Auttaisko tukihenkilölle kirjoittaminen, päiväkirjan kirjoittaminen, salaisen blogin kirjoittaminen? Musiikin kuuntelu, askartelu, piirtäminen? Vaikka en osaa piirtää niin mua on aina vaikeina aikoina auttanut vesiväreillä maalaaminen. Maalaan vain väreillä ja muodoilla. Kerran tein maalauksen tulevaisuudestani ja se oli täysin musta. Ootko tehny masennustestiä? Sellanen löytyy netistä.

En tiiä mitä aattelet, kun sanon näin, mutta sanon sen silti. Jos jäät tuohon olotilaan, etkä hae apua niin se voi todella nopeastikin luisua huonompaan suuntaan. Omasta kokemuksesta voin sanoa sen. Kannattaisi oikeasti vähän joustaa koulun kanssa ja hakea apua. Mutta jos et pysty tekemään sitä, niin sun pitää vaan koettaa selvitä elämästä. Se on julmaa. Minä en täältä käsin voi paljon tehdä. Jos olisin siellä niin takuulla kuuntelisin ja tukisin sua niin paljon kuin mahdollista. Nyt voin antaa vain sen tuen mitä kirjoittamalla pystyy. Ehkä mun tekstit vaan ärsyttää sua, mutta haluaisin vaan auttaa. Sano jos toivot etten enää kirjota.

Tsemppiä!!☺️❤️☺️❤️

Kyllä mut hetkittäin otettiin tosissaan, muttei kukaan muistanut mitään enää seuraavalla kerralla. Ihmeen helposti pystyy peittämään jälkensä kun nauraa hysteerisesti ja valehtelee.

Täällä ei tosiaan ole ollenkaan mielenterveyden puolella työskentelevää porukkaa ja mun yhteydet Oulun psykiatriselle on menny jo kauan sitten. Pitäis hommata uus lähete jne jne jne jota en vaan jaksa tehdä. Ei puhuminen oo koskaan auttanut, jättänyt vaan enemmän kysymyksiä ja saanut mut pettymään "ammattilaisiin".. Eikä kirjoittaminen auta, vanhojen asioiden ajattelu ja haavojen aukominen vaan pahentaa oloa.

En tykkäis olla osastolla koska mun on pakko päästä elämässä eteenpäin jatkuvasti. En osaa pysähtyä. Lomilla stressaan aina ja lasken töitä, viikonloppuisin valitan tylsyyttä ja sitä, kun ei oo arjen aikataulua joka pitäis mut järjissäni.

Joo siis tää lääkejuttu oli se et mulle pistettiin harmittomin lääke joka ei oikeesti vaikuttanut millään muulla tavalla kun teki mun elämästä vielä aiempaa harmaampaa tasottamalla mielialaa. Musta tuli ihan täys zombi. Tulin siis allergiseksi sille lääkkeelle ja se jäi siihen. Ei kokeiltu toista lääkettä, ei mitään. Lopetettiin se vaan ja juttu jäi siihen.

Masennustestit on tehty, tuloksena aina vaikea masennus ja ahdistus. Tiedän kyllä diagnoosin ja niin tietää mua hoitaneet ihmisetkin. Oulun psykiatrisella vaan oli se huono juttu, että hoitaja oli lomalla ja tapasin sen ehkä kaksi kertaa ja lääkäri oli pirun huonomuistinen. Puhuttiin monta kertaa et se lähettää mut testeihin muttei koskaan muistanut enää seuraavalla kerralla. Lupasin tuoda sille mun päiväkirjan muttei se koskaan sitä kysynyt. Olen vaan tosi pettynyt siihen kuinka vähän ne oikeasti välittää.

En välittäis vaikka menisin huonompaan päin, se olis todennäköisesti vaan parempi kun ois edes jonkinlainen loppu lähempänä. Valoa tunnelin päässä, vaikka se tunneli johtaiskin ns. väärään suuntaan. Just nyt mulle ei ole millään mitään väliä, arki on pirullista eikä oo toivoa paremmasta.

"Ihmeen helposti pystyy peittämään jälkensä kun nauraa hysteerisesti ja valehtelee."
Tiedän. Samoja kokemuksia täällä.

Minäki oon saanut pari kertaa pettyä ammattilaisiin. En voi ymmärtää miten joku ammattilainen voi ajatella ja sanoa vielä ääneen ajatuksensa tai olla tarttumatta johonki tärkeään juttuun. Esim yksi koulupsykologi oli aivan omituinen. Se ei koskaan uskonut mua missään asiassa mitä sanoin ja kun lääkäri sai kuulla mun itsetuhoisuudesta (olin aivan itsemurhan partaalla, en koskaan aamulla tiennyt että eläköön vielä illalla) ja soitti huolestuneena psykologille, niin psykologin neuvona oli että mun pitäis nukkua säännöllisemmin, syödä paremmin ja liikkua enemmän. Itkin turhautumisesta monta tuntia sen käynnin jälkeen. Että on niitä suoraan sanottuna ääliöitäkin ammattilaisia. Jotku on sitte ollut kumminki avuksi mulle. Ja tajuan hyvin tuon että kirjottaminen tuntuu vaan pahentaisi asioita. Siltä mustakin nyt tuntuu ku käyn säännöllisesti puhumassa, että kaikki vaan pahenee. Mutta joistakin asioista oon huomannut kun oon monta monta kertaa jo kirjottanu samasta asiasta blogiini, että kun kirjottaa siitä monta kertaa, aina kun se palaa mieleen, niin vähitellen sen asian kanssa helpottaa. Mutta tietysti valinta on sun oma.

Jos sun vointi huononee ja jos päädyt joko kertomaan tilanteesta muille tai yrittämään itsemurhaa, mutta et onnistu niin saatat joutua pakkohoitoon osastolle. Mutta en painosta sua menemään sinne vapaaehtoisesti koska tietysti ite tiiät mikä sulle sopii parhaiten.

No olisikohan mahollista nyt saada uutta lääkitystä? Vai onko sekin liian vaivalloista. Ymmärrän kyllä ettei jaksaminen aina riitä näihin "ylimääräisiin" juttuihin elämässä.

Tympeää että just sun hoitosuhteet oli tällasia☹️

Musta tuo kuulostaa surulliselta, enkä voi olla toivomatta että se tunneli keikahtais toisinpäin ja näkisit toivoa siellä "oikeassa" päässä. Mutta se on tietysti sun valinta. En halua kyseenalaistaa sun tekemiä valintoja.

Edelleen toivotan tsemppiä!!☺️❤️

Jatkanpa tänne selittämistä, kun ei ole muuta paikkaa minne mennä. Antakaa anteeksi tekstin elämää vihaava tyyli ja sekavuus.

Koulu menee nyt vihdoin päin persettä, tuli seinä vastaan. Koeviikko ei stressannut tarpeeksi - mikä on tosi outoa sillä yleensä en pysty nukkumaan kun stressaan niin paljon - ja nyt reputin matikan kokeen ihan täysin. Aiemmista kursseista 8 ja 9, nyt en varmaan edes pääse läpi. Tuntuu ihan kamalalta.

Oon vielä elämäni pahimmassa kuumeessa, ja olin kokeessakin sairas. Stressaa älyttömästi ens viikolle jäävät kokeet kun en pysty kuumeeltani lukemaan, hyvä että henki kulkee särkylääkkeiden voimalla. En tiedä mitä tehdä.

Elämä ei siis inspaa yhtään, olis varmaan käynyt eilen sen matikan kokeen jälkeen huonosti ellei isä olisi katsonut silmiin ja sanonut että ethän tee itsellesi mitään pahaa. Tuntuu kamalalta huomata miten perhe pelkää mun tekemisiä. Totta puhuen oon liian väsynyt olemaan itsetuhoinen näinä päivinä, korvista tulee savua eikä ajatus kulje suoraan. Mä en sairastu ikinä, ja tää on hirveää. Ei pysty tekemään mitään, en saa otetta elämästä. En oo sellanen ihminen joka osaa istua paikollaan ja odottaa että asiat menee ohi. Nytkin mun pitäisi olla kuntoilemassa ja lukemassa kokeisiin, ei mulla oo aikaa sairastaa.

Takaisin siihen matikankokeeseen, oon siis pitkässä matikassa ja joo en oo mikään maailman matemaattisin ihminen mutta totta puhuen luulin pääseväni tosta kokeesta helposti läpi. Totuus oli ihan toinen ja en oo ikinä ollut näin pettynyt itseeni. Maanantaina saan kuulla kohtaloni. Onhan mulla toki 1-2 tilaisuutta uusia se koe ja silti saisin jatkaa pitkässä vaikken sitä läpi pääsisikään. Ongelmana on mun opettaja, joka sattuu myös olemaan mun ryhmänohjaaja.

Noin 60-v naishenkilö, joka ei näytä ikinä tuntevan mitään muuta kuin innostusta matematiikasta. Mun on ihan mahdotonta puhua hänelle mistään, ja pelkään että jos en pääse kurssista läpi hän ei päästä mua enää uusimaan. Sanoo vaan että nyt suksi kuuseen. Pelkään, että hän vihaa mua. Hän ei kunnioita ketään, ei ainoatakaan oppilasta eikä tunne myötätuntoa tai armoa. Siksi en voi mennä selittämään tilannettani ja sanoa, että hei olin tosi sairas kun tein sitä koetta, älä tuomitse mua. Hän tuomitsee, eikä ota ketään todesta.

Mulla ei ole ketään koko koulussa kenelle voisin puhua, koulukuraattorin kanssa on mennyt välit vuosia sitten ja kuten aiemmin mainittu, ryhmänohjaaja ei ole vaihtoehto. Mulla ei ole ketään, enkä jaksa enää. Oli yksi ainoa opettaja, joka ymmärsi mutta hänkin lähti. Joku toinen tuli ja sai hänen virkansa, ja jäin yksin.

Olen niin uskomattoman uupunut, johtuen varmasti tästä fyysisestä sairaudestakin. Enää kaksi koetta jäljellä, joiden numeroihin en varmasti ole tyytyväinen, ja sitten enää 7 viikkoa. Varmasti pääsen loppuun asti, mutta luoja tää ei ole hauskaa. En tiedä mitä tehdä. Kuuluuko elämän olla tälläistä tuskaa?

Moi Ikos,

kirjoita ihmeessä tänne aina kun siltä tuntuu. Sun asiat on aivan yhtä tärkeitä kuin toistenkin. 🙂

Tuntuu tutulta tuo, mitä sanoit matikasta. Mulla meni aikoinaan sukset ristiin pitkän matikan kanssa ja ope sanoi mm. "Tämä on juna joka ei kuuteen viikkoon pysähdy" ja "Ne, jotka eivät jaksa, voivat kävellä tuosta ovesta ulos ja seuraavasta ovesta sisään, siellä on lyhyen matikan ryhmä." Pitkä matikka on varmasti ajoittain haastavaa, mutta kuten sanoit: yhden kurssin heikompi suoritus ei haittaa! Se ei todellakaan tarkoita, että olisit matikassa huono, sillä sekin jakautuu useisiin osa-alueisiin, ja kurssit eivät ole verrannollisia keskenään. Kaiken lisäksi sairaus vie tehon hyviltäkin taidoilta - se on täysin ymmärrettävä selitys, ymmärsi ope sitä tai ei.

Onneksi sinulla on iskä, joka sanoi juuri nuo sanat ja katsoi silmiin. Niin minäkin haluan sanoa: älä tee itsellesi mitään pahaa. Voisitko hieman antaa itsellesi tilaa noilta tiukilta ajatuksilta? Ei sinun tarvitse kuntoilla ja lukea kokeisiin joka hetki. Varsinkin sairaana on erittäin tärkeää levätä. Fyysinen sairaus voi uuvuttaa jokaisen, ja olisikin tärkeää nyt rauhassa parantua siitä. Jos kuraattorille ei voi puhua, miten olisi terkkari tai psykologi? Tukinetin päivystäjä? MLL:n tukihenkilö nuorten puhelimessa tai netissä? Sä ansaitset apua ja sulla on siihen oikeus. Sä olet kaunis ja arvokas ihminen omana itsenäsi, juuri sinä ainutlaatuisena itsenä kuin olet. Elämän ei tarvitse olla tuskaa. Se voi olla myös auringon kultaista loistetta 🙂

Heipähei taas. Ajattelin tulla tänne purkamaan kun ei ole oikeen muuta paikkaa minne kirjoittaa, kun en halua kuitenkaan pitää tekstejä itse tallessa.. Tai no oishan se mukavaa että joku jopa jaksaisi tämän lukea.

Selsivin koeviikosta joo, pääsin matikasta läpi eikä opettaja vihaa mua. Yllättäen mun huolet on taas kadonneet muutaman viikon odottelulla ja järkeilyllä.
Samat vanhat asiat silti ahdistaa, enkä oikeen osaa ajatella että olenko sairas vai vaan sosiaalisesti kömpelö. Vai molempia. Enkä jaksa sitä lähtä selvittämään, kun arkielämä vie jo tarpeeksi voimia.

Tilanne on nyt siis näin arkisesti se, että koulua on roughly about 5-6 viikkoa jäljellä, johon kuuluu koeviikko. Koepäivät tuli jo tietoon, näyttää painajaismaiselta mutta kyllä siitä selvitään. Pääsen lukiosta ensimmäistä kertaa kesälomalle, näillä näkymin kunnossa.

Terveydenhoitajan tarkastus on tulossa, se mua hermostuttaa tosiaan seuraavaksi. Tuntuu siltä, että pitää laihduttaa ihan hullun lailla ettei kukaan saa tietää siitä kuinka huonosti itseäni oikeasti kohtelen. Eikä laihdutus tietenkään ole sitä, että joo jee liikunpa enemmän ja syön salaattia, vaan sitä että paastoan monta päivää ennen vaalle astumista. Vaan sen takia että paperit näyttää toista, miten asiat oikeesti on.
Pääsiäisen takia oon alkanu syömään itseäni jo hengiltä, oon kaks päivää ollut ihan todella todella pahoinvoiva koska liikaa suklaata ja muutenki kaikki menny taas ihan päin persettä näin syömispuolella. Vaalla en uskalla edes käydä, vaikka tiedän ettei mulla tule olemaan vielä pariinkymmeneen kiloon mitään ylipainohuolia. Ahistaa vaan se, etten oikeesti ikinä löydä sellasta keskitietä että syöminen ois normaalia ja ois hyvä olla.

Oon siis taas juonut varmaan litran kaakaota ja syönyt niin paljon paahtoleipää tälle iltapäivälle että oksettaa, oon ollu sairaana kohta kuukauden ja jotenki vaa arkinen elämä on tosi raskasta. Naistenvaivat vielä pahentaa tätä tunneryöppyä, yleistä pahoinvointia ja ylensyöntiä. Mutta kyllä tää tästä kun pääsen taas koulurytmiin ja lopetan kaakaon juomisen kun vaan kerrassaan oksettaa niin paljon koska laktoosi-intoleranssi ja kaakao ei sovi yhteen.

Abstraktit asiat seuraavaksi. Ihmissuhteet. En vieläkään oo löytäny paikkakunnalta ketään kenestä pitäisin näin 16 vuoden asumisen jälkeen, ne muutamat kaverit jotka oon tuntenu vuosia on vaan todellinen rasite eikä huvita olla kenenkään kans tekemisissä. On oikeestaan kaksi ihmistä joihin haluaisin tutustua, mutten pysty. Oon uskomattoman iloinen näiden ihmisten seurassa, en voi lopettaa hymyilyä ja oon oikeesti onnellisempi kuin koskaan muulloin. Mutta siinä on se kääntöpuoli, joka on ylitsepääsemätön ahdistus. Pelkään, että sanon jotain väärin. Että loukkaan tai en tajua vitsiä tai vaikutan muuten vaan idiootilta. Ja se on mulle, kontrollifriikille, ehkä kamalin tunne kun on kahden noin ääripään välissä. Haluan nauttia ihmisistä ja tuntea olevani huomion arvoinen, mutta samalla en voi sietää sitä epävarmuutta ja haavoittuvaisuutta.

Sosiaalinen ahdistus ja kömpelyys on oikeesti lamauttavia taas tässä vaiheessa elämää. Haluaisin kovasti olla kiinnostava ihminen, osallistua keskusteluun ja nauraa samoille asioille kuin kaikki muutkin, mutta jossain takaraivossa jyskyttää se että "et nyt hymyile kun näytät kamalalta" ja muu yleinen itsensä haukkuminen. Pukeutuminen aamulla on kamalan vaikeeta kun näytän taas kauhealta pummilta kaikessa enkä viiti pitää puolia vaatteistani kun niissä näkyy joko käsivarret tai sit ne ei oo tuttuja turvallisia muodottomia huppareita.
Haluaisin kovasti näyttää sievältä, kerrankin samanlaiselta kuin ikäiseni tytöt mutta en fyysisesti pysty pääsemään tästä perunapussivaiheesta yli, kun koko päivän ahdistaa jos laitan jotain uutta päälle.

Kai mua kalvaa vieläkin se sama vanha ajatus, että tässäkö elämä on?
PMMPn osuvia sanoja lainaten "Tässä elämä on: oma, kallis, ja tarpeeton. Joki joutava laineillaan mua lastuna vie mukanaan, ja ensin mä vapisin aaltojen alla. Opin olemaan antautumalla. Pohjallakaan ei yksinään olla: alakulo on seurana haikeuden."

En voi uskoa sitä, että en tähänkään päivään asti ole löytänyt sitä ihmistä joka olen, tai haluaisin olla. Identiteetin muodostuminen meni vissiin päin mäntyä siinä vaiheessa kun olin niin kiireinen vihatessani koko maailmaa että nyt on sit loputkin matkasta menossa metsään..

Hei,

Mun täytyy heti alkuun sanoa, että aivan kuin viestejäsi läpikäydessäni olisin lukenut omia ajatuksiani. Aika hurjaa.

Toisekseen hyvä, hyvä että purat ajatuksiasi. Tiedän, että täällä kaikki kannustavat siihen, mutta mä ihan oikeasti haluan ajatella, että mitä enemmän niin teet, sitä vähemmän jäät ajatustesi kanssa yksin. Sä kirjoitat myös valtavan hyvin ja ihailen kykyäsi kirjoittaa. Oot kaikin puolin fiksu tyttö, kiinnostava ja vietävän sinnikäs kaiken kokemasi jälkeen. Mutta mitäpä me yliruosiutujat emme tekisi, jotta selviytyisimme sen hyvässä ja huonossa valossa. Mä silti uskon, että se ei johdu pelkästään siitä, että sä olisit ylivaativa persoona. Pohjimmiltasi sä olet vahva.

Mä haluaisin jakaa sulle oman tarinani tästä kuluneiden kuukausien ajalta. Haluaisin ilmaista, ettet ole ainoa. Olin suorittamassa (kyllä, _suorittamassa_) toista tutkintoani loppuun, kävin vaikeinta terpaiavaihettani läpi ja sun tapaasi mä en suostunut hyväksymään sitä, etten ehkä kykenisi suoriutumaan jostakin tavoitteesta, jonka olin itselleni asettanut. Mä en kerta kaikkiaan suostunut hyväksymään sitä, että mun henkinen ja fyysinen vointini huusi sitä, että nyt saa riittää, mä tavitsen lepoa. Ei. Mun piti päästä kouluun jatkamaan opinnäytetyötä. Mun vaan piti suorittaa ja tehdä asiat kuten ennenkin. Se oli sellaista hullua pakonomaisuutta. Siinä ei ollut mitään logiikkaa. Asiat vaan piti hoitaa. Mähän olisin ollut läpip*ska ihminen, jos olisin heittänyt pyyhkeen kehään.

Lopulta mun kuppini täyttyi ja läikkyi niin sanotusti yli. Itkin ja tein lopputyötäni. Tuntui, että tein pienen kuoleman, kun myönsin itselleni, etten enää pysty tähän.
Sain lomaa koulusta, lopulta sairaslomaa. Opinnäytetyöni siirtyi ensi syksyyn. Häpesin itseäni, kun en pystynyt samaan kuin muut. En ollut yhtä hyvä, kuin muut. Minä olin huono ja merkityksetön. Mä en jaksanut mitään, eikä mikään tuntunut miltään. Mä vihasin alaa, jota opiskelin. Mä vihasin itseäni, kun jouduin opiskelu- ja työkyvyttömäksi. Olin arvioinut itseäni täysin kykyjeni kautta. Nyt kun en enää kyennyt mihinkään olin arvoton. Lopulta tunteet passivoituivat, enkä oikein tuntenut mitään. Päivät jauhoi samaa kaavaa päivästä toiseen.

Mä en sun tapaasi halunnut päästää koulustani irti. Nyt kun mietin asiaa, oli hyvä, etten enää jaksanut. Vaikka tulevaisuus ja tämä hetki ahdistaa ja masentaa mua, en tiedä, mitä mulle olisi käynyt, jos olisin kynsin ja hampain pitänyt lopputyöstäni kiinni.
Psykoterapia ja koulu ei tällä hetkellä mahdu millään yhdellä kertaa mun elämääni. Mä olen 25, ja yritän ajatella (vaikka se on vaikeaa), että mä ehdin opiskella opiskeluni loppuun kun oon kunnossa. Näin on parempi.

Mua satuttaa sun puolesta tietää, ettei perheesi ollut tukemassa sua takaisin osastolle.
Milloin sä olet täysi-ikäinen, onko siihen kovin pitkä aika? Jos vielä ikinä syöt lääkkeitä, tarvitset sen oheen kunnon psykoterapian, jotta siitä olisi hyötyä sulle. Yksin sä et saisi missään nimessä jäädä. Toisaalta ymmärrän sun pettymyksen tunteet kaikkea hoitohenkilökuntaa kohtaan. Sulla on oikeus tunteakin niin. Mäkin olen joutunut ottaman puheeksi toistamiseen samat asiat koulupsykologin tai terveyskeskuksen hoitavan henkilökunnan kanssa, että olen saanut sitä mitä haluan. Se on valtavasti voimia vievää ja jotenkin omaa arvoa alentavaa. Ei sun tarvitse miettiä avunhakemista nyt, kun se tuntuu vievän voimia. Mutta mä haluaisin kannustaa sua olemaan vielä luovuttamatta. Sä tuut selviämään. Nyt se varmasti on sulle yhdentekevää, mutta älä luovuta. Ja ammattihenkilöitäkin on onneksi erilaisia. En halua omilla kokemuksillani mitenkään ilmaista, että kaikkien kanssa olisi hankalaa. Kun joskus pääset psykiatriselle polille takaisin, voisitko saada eri lääkärin? Musta on tärkeää, että sä voisit apua hakiessasi sanoa suoraan, että sun on todella vaikeaa luottaa enää kehenkään, että lääkärit muistamattomuudellaan/ammattitaidottomuudellaan aiheuttaa sulle enemmän tuskaa kuin hyvää oloa. Ja ehdottomasti kertoa siitä, että sulla on jatkuvasti tarve suoriutua, lomilla, osastollakin.

Se, että sä syyllistät itseäsi ja suuntaat kaiken negatiivisen itsestäsi lähtöiseksi, kuten vaikkapa monen muassa sen, että kiireisyydelläsi oot aiheuttanut oman identiteettisi kariutumisen tai kehittymättömyyden, kuulostaa tutulta. Mutta tiesitkö, että se on ihan roskapuhetta. Sä ole tehnyt mitään väärää. Mä voin vaikka lyödä vetoa siitä.

Voimia ja lämpimiä ajatuksia. Toivottavasti saamme pian kuulla ajatuksiasi lisää.

Oon niin väsynyt. En pysty mitään muuta tekemään kuin itkemään kun pääsen kotiin. En jaksa tehdä läksyjä tai käydä ulkona tai lukea tai syödä. Istun vaan ja itken.

Tänään kävin hammaslääkärissä, pelkäsin oksentavani hoitajan päälle tai nieleväni jotain myrkyllistä. Jouduttiin ottamaan purentamuotit kaksi kertaa, mikä oli tietenkin valtava kolaus mun itsetunnolle ja ahdisti. En osannut edes niin yksinkertaista asiaa kuin purra hampaat yhteen. Tää on taas yksi niistä asioista joista olen aivan liian itsetietoinen, mietin purentaani varmaan satoja kertoja päivässä, narskutan hampaitani ees taas ees taas, etsien asentoa jossa tuntuisi hyvältä koskaan sitä löytämättä.
Tähän kiteytyy mun epävarmuus asioista; kun kerran kuulen että joku on huonosti enkä ole tarpeeksi hyvä, testaan sitä asiaa ees taas ees taas, enkä koskaan enää asetu niin mukavasti kuin alunalkaen, tietämättömänä.

Koulussa oli tänään tyttö, joka itki. Jonka ystävä oli kuollut viikonloppuna. Mietin, että itkisinkö minä jos joku ystävistäni kuolisi. Entä jos minä kuolisin? Toiset ajattelivat että kamalaa draamaa, mutta musta tuntui oikeasti pahalta hänen puolestaan. Harvoin kokee niin suurta kipua ja menetystä, kuin kuoleman käydessä lähipiirissä. Mietin ihmisiä joita kaipaan, hautajaisiani, menetystä. Toivon, että tavallisesti vahva ja kaunis tyttö palaa entiselleen, eikä jää rikkonaiseksi. Jos vahvat eivät kestä, miten minun käy?

Pienet merkityksettömät huolet kasaantuvat taas keoksi ja keikuttavat laivaa, on sietämätöntä kun kuukaudesta ei löydy tasaista päivää, vaan aina on joku yli laidan.

Koin tänään taas hetken inhimillisyyttä, ihmiskontaktia. Nauroin aidosti, mutten silti peittämättä kasvojani ja kääntämättä ruumistani pois. Häpesin. Häpesin iloani, hysteeriaani. Ahdisti. Ja kun sain kehuja en ottanut niitä vastaan, olin vaan hiljaa ja pudistin päätäni peläten, että sanon jotain väärin. Ja kun kysyttiin, en vastannut vaikka olisin tiennyt vastauksen. Pelkäsin, että ihmiset katsoo jos sanon jotain ääneen. Ahdistuin.

Kuulin tänään taas saarnan siitä, kuinka pieniä huoleni ovat verrattuna muuhun maailmaan. Yritin, itselleni hyvin epätyypillisesti, oikeuttaa huoliani. Järkeillä, selittää, että en jaksa enää. Vastaus oli vain nuku enemmän, syö vähemmän sokeria. Ei kukaan tule ikinä ottamaan mua tosissaan.

En muista kerroinko tästä jo, mutta ryhmänohjaajan haastattelussa valehtelin. Pakotin hymyn kasvoilleni, huokaisin syvään ja katsoin pois. Sanoin, että stressaaminen on vain mun tapa selvitä. Toivoin, ettei pakokauhu näkynyt silmistäni. Ihmiset jotka näkevät kuoreni läpi ovat pahimpia, ne jotka melkein huomaavat kuinka sairaita ajatuksia mun päässäni onkaan. Ja kamalin kipu on se, kun joutuu puremaan hammasta ja valehtelemaan, toivoen silti ettei kuulija usko. Koska myöntäminen on liian nöyryyttävää, merkki heikkoudesta. Siis valehtelen, hymyilen pitkin päivää ja kun tulen kotiin istun ja itken.

Teen kaiken kiireellä, myöhästelen. Toisessa paikassa olen tunnin aikaisessa, kun ahdistus iskee päälle enkä usko että pääsen pyörällä kolmen kilometrin matkan alle puolessa tunnissa. Enkä mä taas tiedä miksi kirjoitan, ajatus katkeaa kesken kaiken ja mun omat aivot alkaa pettää. Tekemättömät työt painaa päälle, enkä tiedä miten aion jaksaa tätä samaa puuroa enää. Enkä tiedä mitä mun pitäisi tehdä, jotta tämä yksitoikkoisuus loppuisi, kun jokainen ratkaisu satuttaa jotakuta, joista yhtenä on mun ylpeys ja hyvin ylläpidetty kuori.

Ikos,

Halaan sua ajatuksissani. Sä oikeasti ansaitsisit nyt saada apua, sellaista apua, jossa sua ymmärretään, sut otetaan vakavasti ja sua oikeasti kuunnellaan. Sellaista apua on oikeasti tarjolla. Se ei ole heikkoutta jos myöntää tarvitsevansa apua ja voivansa huonosti - se on rohkeutta tarttua siihen asiaan ja myöntää, että nyt sille pitää tehdä jotakin. Ainakin yksi ihminen (ja monet muut täällä) ottaa sut ihan tosissaan, ja niin voi myös oikeanlainen auttaja tehdä. Iloisen kuoren esittämisessä voi olla niin taitava, että ihmiset ottavat sen täydestä eivätkä näe sen alle. Näin myös siksi, että monelle on helpompaa ajatella, että läheiset voivat kuitenkin pohjimmiltaan hyvin. Jopa silloin, kun selviäkin merkkejä pahemmasta jo on.

Tekemättömät työt ovat loppumaton ahdistuksen kaivo. Pystyisitkö mitenkään ajattelemaan yhtä työtä kerrallaan? Onhan parempi saada yksikin työ tehtyä kuin uupua niiden tekemättömien alla. Elämän ei tarvitse olla harmaata ja ahdistavaa. Se voi olla ja antaa niin paljon muutakin. Uskaltaisitko vielä kertoa asioistasi jollekin? Se voisi olla askel kohti aivan uudenlaista elämän aamua.

Tsemppiä ja voimia! Sulla on oikeus tulla kuulluksi 🙂