Ei tätä voi jaksaa..!
Hmmh, mistähän aloittaisin elämäntarinan sepustuksen Yritän tiivistää asiat niin joku ehkä jaksaa lukea.. Jospa joku osaisi minulle puhua tai sanoa jotain.. toivon niin. 😯🗯️
Kaikki taisi alkaa siitä kun olin 3-vuotias, ja isäni kuoli. Äitini masentui ja alkoi juoda. Siskoni oli tuolloin 7, ja tajusi tilanteen, ja myöhemmin hän on kertonut kuinka olimme usein lastenhoitajan luona, ja kuinka äiti lojui sammuneena olohuoneessa. Noh, meitä raahattiin pitkin baareja keskustassa, ja meillä kävi sukulaisia viikonloppukänneillä. Eikä kestänyt kauaakaan kun äitini veli ja isäkin kuolivat, se pahensi hänen alkoholismiaan.
Koko peruskoulun ajan olin kiusattu, en vain osallistunut kaikkeen ja ollut ihan samanlainen kuin muut. Yläaste meni heikosti. Masennuin. Kasiluokalla parasystäväni muutti pois, piti yksin yrittää jaksaa. En pystynyt käymään kaikilla tunneilla, terveydenhoitaja diagnosoi minulla kouluahdistuksen saamieni kohtauksien perusteella. En enää jaksanut, lintsailin, koulu ei kiinnostanut pätkän vertaa. Kuolema pyöri päivittäin mielessäni. Ei vain ollut syytä jaksaa.
En saanut levätä ja pitää välivuotta, ja niin syksyllä -08 sitten ammattikouluun menin. Sain pian uuden kaverin. Aloin käydä ulkona, viikonloput vietin juomassa keskustassa. Samalla myös päihdyttävät lääkkeet ja muut pillerit tuli hetkeksi kuvioihin. Elämässäni ei tuntunut olevan muuta kuin viikonloput, jotka saisin viettää sekaisin kavereiden kanssa, päästä edes hetkeksi ulos paskasta todellisuudesta. Kotona ei mikään ollut muuttunut paremmaksi, päinvastoin. Äitini joi edelleen ahkerasti, ja siskoni kärsi masennuksesta ja mielenterveysongelmista. Taloustilanne heikko, lainavelkoja, äiti itki yöt miten selvitä niistä kaikista.
Alkuvuodesta -09 kävin ekaa kertaa psykologilla, kun äitini vihdoin tajusi miten heikosti voin. Siitä ei ollut hyötyä. Masennuin vaan lisää, koulussa en jaksanut käydä kunnolla, enkä enää viettänyt viikonloppuja ulkona entiseen malliin tyttöystäväni vuoksi. Äitini kanssa meillä oli kylmät kireät välit, en puhunut hänelle koskaan elämästäni oikein mitään. Viimeinen pisara ja syy siihen miksi nytkin kirjoitin tänne oli, kun äitini teki itsemurhan juuri ennen kesälomaa. 😞
Tunnen paljon syyllisyyttä siihen. Aiheutin ylimääräistä huolta hänelle keikkumalla pää sekaisin parvekkeen kaiteella, olin töykeä, enkä jaksanut välittää oikein mistään. Äidilläni oli syöpä, miesystäväkin oli jättänyt hänet, ja meidän toinen mummo kuollut vähän aikaa sitten. Tiesin että hän oli rikki, ja minusta tuntuu että jos olisin vain ollut hieman läheisempi hänen kanssaan kaikki olisi nyt paremmin.
Olen viettänyt koko kesän maalla mummon ja siskon kanssa. Minusta on tullut sulkeutuneempi ja ärtyisämpi. Olen väsynyt kokoajan. Haluaisin vain nukkua. Toisinaan en saa unta ollenkaan, ja toisinaan näen vain inhottavia unia, ja herään omaan itkuuni. En jaksa mitään, tuntuu niin tyhjältä. Itkut kuuluvat jokaiseen iltaan ja yöhön, toivon monesti myös että tämä yö jäisi viimeiseksi. Olen yrittänyt taas hakea parempaa oloa päihdyttävillä lääkkeillä, eikä kätenikään ole säästynyt puukolta. En todellakaan jaksa enää tätä.. Koulu ja kurssien uusinnat stressaa, en todellakaan jaksa kun syksy taas tulee.. Koko ajan tulee ongelmia ja huolia joka suunnasta, vaikka entisetkin pyörivät vielä mielessä. En tiedä mitä ajatella ja miten. Iltaisin usein ajattelen, miten minun olisi vain parempi kuolla. Tuntuu että kaikki valuu käsistä, menetän kaiken. Tyttöystävän kanssa ollaan vähänväliä eroamispisteessä, mutta tiedän että minun olisi saatava ensin itseni kuntoon että suhde toimisi hyvin.
Minua on kehotettu ties miten monesti hakeutumaan ammattiauttajalle sitten kun pääsen kotikaupunkiini takaisin. Mutta tiedän, että ei siitä ole hyötyä pitkälle, kun koulu uuvuttaa minut täysin kaikkien näiden huolien ja muiden keskellä. Huoh.. Haluaisin vain luovuttaa, en näe mitään hyvää lähitulevaisuudessa.. En vain kestä tätä enää! 😭
Jo päivät on helvettiä, miksi yötkin.. Viime yön vaan itkin ja itkin, vähänkin jos liikahdin tai yritin nousta ni uusi itkunpurskahdus. En saanut nukuttua kunnolla, heräilin tunnin välein. Aamulla mikään ei pysynyt edes sisällä. 2 kertaa piti nousta oksentamaan. Ei ole mitenkään sairas olo, enkä tiedä mitään erityistä syytä joka painaisi mieltä näin paljon. Ehkä kaikki syyt yhdessä sitten.. Nousin tähän koneelle, vaan taidan mennä takaisin sänkyyn, tuntuu kun vois vaan kaatua. Haluan kuolla!
Olen pahoillani että sulla on noin paha olla.😭 Mulla päivät on aika vaikeita, mutta yöni onneksi nukun hyvin. Tuo on varmasti todella rankkaa vain itkeä ja huolehtia koko yö. Varmasti olet todella väsynyt ja toivot kuolemaa. 😞 Mutta silti täällä on vain taisteltava, vaikka mikä este olisi tiellä.
Kovasti jaksamisia nyt sinulle olosi kanssa.
Voi miten haluaisin osata auttaa! ☹️ Toivon todella, ettet luovuta vielä. Jos itkettää, kannattaa itkeä. Minullakin tulee välillä itkukohtauksia, jolloin itkusta ei tule loppua. Mutta loppujen lopuksi siitä tulee edes jonkin verran parempi olo.
En oikein osaa sanoa mitään lohduttavaa. Toivottavasti jaksat kuitenkin kirjoitella edelleen tänne, ja se parantaa oloasi. Iso halaus täältä ja jaksamista! 🙂
Siskoni löysi yhdestä yläkaapista jotain ku siivosi. Sellain pieni vihko. Sisältö olikin sitten vähän pientä suurempaa. Äitini oli kirjoittanut sinne huhitkuun lopusta asti jonkin verran. Loppupäässä tekstit olivat sellassii että hän tiesi että tulemme joskus lukemaan ne, oli kaikkea anteeksipyyntelyitä jnejne.
Olo oli ihan kauhea, lisäksi nyt tuntuu vain entistä vahvemmin että olin isossakin syypääosassa. Mulle on sanottu kyllä etten saa syyttää itseäni, mutta minkäs mahtaa kun hänest tuntu että "Ihankuin hän ei pitäisi mua äitinään", "Tatu ei puhu, tiuskii vain. Olenko turha. Olen sairas ja huono äiti", "Ei minua tarvita. Tatu vihaa minua. Olisinpa parempi äiti." ja sensellaista. Hiukka vaikee uskoo ettei se olisi johtunut ees vähän musta.
Koulua ollut viikko ja olen ihan rätti. Koulumme yksiköstä lähti terveydenhoitaja kokonaan pois, eikä ryhmänohjaajallakaan ole tietoa onko psykologi vielä talossa, vai toisessa yksikössä. Tuntuu jotenkin niin isolta askeleelta lähteä hankkimaan apua, kun ajatukset muutenkin niin sekasin tämän kans.
Olisi nii mukava unohtaa kaikki, lähtee ulos sekoilemaan. Eikä palata koskaan takas todellisuuteen. ☺️
Älä, tatsi, missään nimessä syytä itseäsi äitisi kuolemasta!! Et ehkä osannut tukea häntä niin kuin olisit toivonut, mutta olit niin nuori. Ammattiauttajillakin on tekemistä vaikeasti masentuneiden kanssa. Et ollut syypää äitisi sairauteen. Jos hänen mielensä olisi ollut terve, ei hän kiukutteluistasi huolimatta olisi lähtenyt.
Oli koulussa saatavilla apua tai ei, niin olet kaiken mahdollisen tuen arvoinen. Onko sinulla ketään, kenen kanssa lähteä yhdessä apua hakemaan?...
Heih Eläväinen. Ei minulla sillein ole oikein ketään kenen kans lähtee yhdes hakee apua. Vain pari hyvää ystävää, en niitä viitsis sotkea tähän, vaikka ne kyllä tietävät jo kaiken. Mutta en viitsis vaivata niitä enempää.. Eipä sitten ole muita oikein.
Ahdistaa elämä. Onneksi viikonloppuna taas ulos vähän tuulettumaan.
Huonompaan vaa menee.. Mä en jaksa enää, en yhtään. Herään aamulla, koomaan sängyssä aikani, nousen ja olen tekemät mitään. Ei mulla ole mitään minkä takia pitäisi jaksaa ja kestää kaikki. En edes tiedä mitä mun elämään sisältyy. Koulu? Eh.. Todellakin tuntuu siltä etten elä, olen kuollut. Voi vain toivoo et joku aamu ei tarvis enää nousta. En halua mitään muuta tällä hetkellä kuin että pääsisin täältä pois.. 😭
Sulla on varmasti tosi kurja olo, tunnistan myös itseni tekstistäni. Kun ei jaksa enää yhtään päivää tai hetkeä huonoa oloa, haluaisi vain pois täältä, ja se tunne on oikeasti välillä niin mielessä ettei osaa muuta ajatellakaan. 😞 Kovasti nyt tsemppiä sinulle, pakko täällä on vain pärjäillä jotenkin. 😭
Musta on taas tullut vainoharhainen ja näen harhoja.. Yks yö kun olin nukkumaan menossa niin en pystynyt nukkua, ahdisti koko huone niin paljon.. En voinut katsoa mitään, kaikki muuttui silmissä pelottavaksi, sellaiseksi ahtaaksi kopiksi ja mieleen tuli kaikkea ahdistavaa. Peiton allakaan en voinut pitää silmiä auki, koska valkoiset kuviot lakanassa muutti myös muotoa ja alkoi ahdistaa. Oli myös niin ihmeen vahva tunne että huoneessa oli joku - tai jotain. Itkin peiton alla ja huusin että "menkää pois, antakaa mun olla". En tahdo olla huoneessani, en vain pysty.. Vilkuilen kokoajan ympärilleni ja säikyn pientäkin ääntä tai näkyä. Huoh.. Ei ole eka kerta, n. vuosi sitten kerran tuli ihan vastaava, mutta kylpyhuoneessa. Tuntui kun jokin "henkiolento" lentelisi ja kaartelisi yllä ja hyökkäisi päin yms vastaavaa.
Mut mulla on nyt psykologille aika. Pelottaa jotenkin.. niin iso askel lähteä parantumaan ja toipumaan kaikesta..
Ja toisekseen, en pysty olla viikkoakaan ilman lääkkeitä tai aineita. Lähinnä Stilnoctia, Ardinexia, Tramalia ja ekstaasia. Toisinaan sekoitettuna alkoon. Testin mukaan mun riippuvuus niihin on merkittävä, mutta tiedä sitten.. Fyysisiä vieroitusoireita ei ole ilmennyt. Psyykkistä riippuvuutta kyllä on.. Mutta en itse koe sitä ongelmaksi ihan, vaikka pitäisi vissiin. Enempi se näyttää olevan muille ongelma.
Ollaan tyttökaverin kans pohdittu yhteenpalaamista nyt kun olen pikkuhiljaa hommaamassa itteäni kuntoon. Mutta on niin paljon tapahtunut senkin saralla ja luottamukseni hivelee lähes nollaa.. Haluaisin luottaa mutta mua vaan pelottaa että joudun kuulemaan kaikkea ja kokemaan ja särkymään taas..
Kokeilen nyt lähteä taas nousemaan täältä pohjalta. Mä haluan hyvän elämän ja jotain tulevaisuutta, mutta se että jaksanko mä todellakin kaiken sen eteen onkin sitten jo toinen juttu.. ☹️