Voi että haluaisin auttaa sinua jotenkin, mutta en osaa!
Itsellenikin on tuttua tuo, että jos vähänkin menee asiat hyvin, niin sitä ei yksinkertaisesti suostu uskomaan niin, koska aina on tapahtunut jotain pahaa heti kun on ollut hyvää. Kuitenkaan kukaan ei koskaan ole vaikka kuinka huonosti menisikin! Halauksia ja voimia sinulle. 🙂🌻

En oikein tiedä, miä tekisin. En jaksaisi edes herätä. Kaikki vaan pyörii ympärillä, opettajat käskee tehdä portfolion ja aineen ja esseen ja kaikkea. Ihan kuin mun suurin ongelma muka olisi englannin verbien taipuminen. Haluan kuolla! Kuuleeko kukaan? Anteeks nyt, mut saisko apua?... Ja ei kukaan välitä, ehkä kerran sanoo, et kyl sä viel jaksat ja sit taas, tee sitä ja tee tätä... en jaksa.
Tänään mua alkoi itkettää yhtäkkiä, enkä tiennyt mitä itin. Ja niin kävi tänään useamminkin. Musta tuntuu, että olen taas kohta niin lopussa, että täytyy mennä sairaalaan. Sain perjantaina koulussa itkukohtauksen ja itkin kaksi tuntia ja opettaja, jonka kyydillä menin kotiin, vaan puhui siitä, että mun tarttis suorittaa kemian kurssit. Tuntuu, ettei kukaan oikein tiedä minusta mitään. Mahtaako kukaan tietää edes, että olin mielisairaalassa ja että viiltelen ja kaikkea... Ihan kuin olisin heti paha ja säälittävä ihminen kun on vaikeaa.
Mulla on kotona purkki johon ihan satunnaisesti laitan aina pillereitä, että sit jos teen itsemurhan niin mulla on ainakin välineet valmiina. Mutta en mä näytä edes masentuneelta, enemmänkin kiltiltä koulutytöltä, joka tekee aina kaiken täydellisesti. Ja kun mulla on paha olla, voin samaan aikaan jutella ja nauraa jonkun kanssa. Miten voin ajatella itsemurhaa samaan aikaan? Kyllä olen jo oppinut ymmärtämään, että masentunut voi näyttää maailman onnellisimmalta ihmiseltä. Kun hymyilee jollekin oikein kauniisti, voi samalla tuntea, kuinka sydämeen sattuu. Valehtelen itselleni, että olen iloinen, jos hymyilen. En oikeasti tunne mitään, olen niin tunteeton, että koulussa, kesken tunnin, kyyneleet voi alkaa valumaan ja en edes huomaa. Itken ja nauran mutten silti tunne mitään.
Kiitos, voimia, anteeksi, täällä ollaan vielä.

sinä haluaisit kuolla? mutta olisiko se järkevä ratkaisu?näin kysytty monesti. toivottavasti tilanteesi paranee, kyllä on aina joku joka sinuakin kuuntelee, ja tahtoo auttaa. se mitä puhuit opettajista, ikävä kyllä jotkut ihmiset ovat sitä mieltä ettei masennus ole mikään sairaus, vaan tekosyy. eivätkä he välttämättä sitä noteeraa.
en ole vielä kerinnyt lukea kaikkia ketjuja, jos olet puhunut muualla mielisairaala reissustasi. itsekkin olen sairaaloissa vieraillut, itsariyritysten takia.
mitkä sinut saavat sitten alas, jos ei koskaan mitään hyvää? hyvä pieni neuvo,joka on ainakin minua auttanut pahimpina päivinä.. kirjoita pieneen kirjaan, tai vihkoon, asioita joista pidät, kuvia, laulunpätkiä, runoja. kaikkea mistä pidät. ja kun on huono olo, lue sitä..

Mulla käy usein niin, etten pysty lopettamaan itkemistä. Mun piti pari päivää sitten lukea matikan kokeeseen enkä pystynyt, kun itkin ja halusin tappaa itseni. Otin lääkkeitä liikaa ja nukahdin. Ei oo ikinä ennen ollut niin paha olo. Matikasta sain sitten kutosen ja pitäis mennä uusimaan se.
Toivottavasti jaksan...

Sattui lukea sun viestejä.
Mulla menee itselläni aika samalla tavalla ja siksi samastuin kirjotuksiisi aika hyvin.
Tahtoisin auttaa sua jotenkin, mutten osaa, enkä voi.

Toivotan vain paljon voimia, toivottavasti jaksat vielä jatkaa olemista ja elämistä, vaikkei se tunnu hyvältä. Ja toivottavasti löydät jonkun joka oikeasti välittää ja on lähellä.

Minulla on opettajia, jotka kuuntelevat ja auttavat. Olen kuitenkin vain sen varassa, kuinka kauan he jaksavat minusta huolehtia. Muuten olen aika yksin. Kavereita on ihan älyttömästi, muttei ystäviä. Olen se iloinen tyttö, jonka luullaan voivan hyvin. Olen kertonut monesti olevani masentunut. Opettajat sen uskovat ja hoitajat, mutteivät kaverit tai vanhemmat... Sanovat vain että sinä et voi olla masentunut, olethan iloinen ja kaikkea. Enhän ole. Tämä roolin vetäminen on hankalaa. Se vie voimia, ja nyt olen jo ihan lopussa. Onneksi alkoi loma. Toisaalta, lomalla joudun olemaan kotona, joka on kuin vankila minulle.
Voimia!

Haluaisin auttaa kovasti mutta en osaa.

Voin samaistua hyvin kirjoituksiisi. Minäkin olen ulkokuoreltani se ikionnellinen tyttö jolla ei ole mitään ongelmia, mutta kun katsotaan kuoren sisään niin kaikki on juuri toisinpäin. Kerran puhuin erään ystäväni kanssa masennuksesta ja sitten tuumasin että minulla on jonkinlainen masennus, niin sen ilme oli just sellane että "Eihän siulla nyt mitään masennusta ole!😮"

Ehkä elämä on joillekin vain sellainen, ettei SAA tai VOI tuntea missään vaiheessa mitään hyvää, kun koko ajan tulee uusia ongelmia. Mutta toivottavasti se on ohimenevää. En osaa sanoa, onko se ohimenevää kun itsekin olen täysin samassa tilanteessa. Mutta on toivottava parasta. Voimia sinulle. Muista, että olet tärkeä!

Minulle ei ole pitkään aikaan tullut mitään kamalia kohtauksia, mutta usein kun olen kotona tai missä vain, alan yhtäkkiä miettiä, että mitä järkeä elämässä on. Miksen voi vain kuolla? En osaa kuvitella, että joskus voisin olla onnelline. Tänään huomasin, että olen ollut masentunut jo kaksi ja puoli vuotta. Ja olen vasta 16! Neljäsosa elämästä on mennyt ihan hukkaan. Miksen voi vaan parantua?
En pienenä ikinä kuvitellut, että joskus tulevaisuudessa voisin oikeasti miettiä, mikä on elämän tarkoitus. Ja nyt joka päivä se tulee mieleen. Miksi elää, kun kuolee kuitenkin. Olin niin kovin pieni, kun viimeksi olin onnellinen, olin vasta seiskaluokalla, iloinen ja huoleton, koulu meni hyvin. Sitten seiskan lopussa valittiin valinnaisaineet ja ajattelin, että kyllä mä jaksan ja musta tulee vaikka mitä. Ja pari tuntia kevätjuhlan jälkeen mamma kuoli ja siinä se sitten oli. ei musta tulekaan mitään... Kuolemia tuli vielä kaksi lisää ja olin lopussa. Olin suunnitellut vaikka mitä, ja juuri silloin kun olin kaikista iloisin, tuli kaikkea kamalaa. Koulutyöt oli mulle liikaa, valinnaisaineina oli kaksi kieltä lisää. Miten minä olisin voinut tietää, että ysin lopussa olisin siinä kunnossa, että joudun mielisairaalaaan?
On kamalaa kun joskus tulee sellainen olo, että miten saatoin pilata elämäni näin täydellisesti? Mulla oli kaikkea ja nyt ei mitään. Kaikki voi tosiaan kadota yhtäkkiä, kaikki voi romahtaa. Joka kerta kun mietin tulevaisuutta, en vain pysty suunnittelemaan mitään. Mitä jos saan paniikkihäiriön uudelleen, mitä jos astmani pahenee, tai kaverit jättävät? Mitä jos joudun taas osastolle? Mitään ei voi suunnitella valmiiksi. Aamulla voin olla valmis kaikkeen ja illalla taas itsemurha-ajatusten kourissa.

Hei sin-sa!

Älä syytä itseäsi. Et ole pilannut elämääsi. Elämä vain on toisille niin epäreilua, eikä se ole oma vika. (Ainakin näin asia on omasta mielestäni.)
Koita elää vain päivä kerrallaan ja ajatella että "kyllä minä huomiseen jaksan kun jaksoin tähänkin päivään asti". Itse ajattelin noin pahimpina hetkinä ja kyllä omalla kohdallani toimi.

Minä en enää muista millaista on olla onnellinen, siitä on yli 5 vuotta kun olen voinut nauraa ja hymyillä koska olen TÄYSIN onnellinen. Oikeastaan siksi juuri tahdon pyrkiä onnellisuuteen. No ei aina jaksa olla positiivinen enkä yleensä itsekään onnistu siinä. Joskus vain tuntuu, että voisipa tämä elämä nyt loppua. Tai no oikeastaan aika usein. Välillä tuntuu oikeasti ettei onni ole minua varten, mutta sen eteen pitää taistella että sen saavuttaisi.

Elämä jatkuu. Kuten eilen, tänään ja aina ennenkin. Voimia sinulle ja kaikille jotka lukivat tämän.🙂🌻

Mietin usein että miten voin jatkaa masennuksen jälkeen. Miten pystyn elämään kun on näin kamalia asioita takana? Mietin usein elämän tarkoitusta ja nyt olen sitä mieltä ettei sillä ole mitään tarkoitusta.

sin-sa, tiedmpä ehkä 70 % miltä susta tuntuu..
luin kaikki noi viestit.. ja jotenki näin itteni siinä joltain osalta..
ite yritin itsemurhaa ku olin 7, mutta tulin tajuihini ennen ku työnsin sitä leipäveistä minkään läpi. 🙂 sen jälkeen en koskenu kuuteen vuoteen puukkoihin tai isoihin veitsiin.
aina ku oon riidelly mutsin kaa, ni huudan ridaan pääteeks että tapan itteni, koska sitten kaikilla on helmpompaa, tää alko tapahtuu joskus kolmannella kun olin.
nykyään sitten asun isän luona, ja käyn psykiatrilla, koska mulla on puolvaikee masennus (tj). oon aina ollu se positiivinen ja ulospäin suuntautunu skidi, ja hymyilen vaikka kuin sattuu, koska haluun että muut ei huolehd musta, ja että niillä on hyvä oll ja ne hymyilee, ei mulla niin väliä.
eli itkin sitten yksin öisin ja iltasin tai silon ku kukaan ei nähny ja hoin itelleni että jaksa.
en tosiaankaa kyllä oikeen tajunnu, miks oli niin kauhee olo, enne ku siitä tuli seiskan alussa oikeen tapa, että tein sitä lähes jokapäivä.
kaikki tuntu olevan niin vaikeeta, kaikki mitä tein oli jollain tapaa väärin ja sain kuulla siitä jälkeenpäin, mikään ei tuntunut riittävän..
nyt sitten vähän ennen joulua, alko ahistaa tosi paljon, ja sitä o nyt kestäny tähä päivään asti, eli jonkun aikaa.. en jaksa enää edes feikata hymyä.. ne mun havaitsemat "ongelmat" on jotenki niin pieniä mutta mulle suuria, niin niistä on vaikee puhuu.. mietin itsarii lähes koko ajan, mutta tiiän etten pysty siihen. oon liian heikko, ja pelkuri. ja se harmittaa.
kerran meinasin kuoll averen hukkaan, kyse oli puolesta tunnista..
sitä hetkeä mietin monesti, koska jankkaan itselleni, että olisi vain pitänyt nukahtaa niin en olisi nyt tässä.

joten olen kaikessa, samaa mieltä kanssasi.
ihmiset tulevat, ja sanovat asioita, ovat siinä hetken, mutta sitten katoavat, tai lakkaavat välittämästä.. vaikka tiedät sen, niin älä luovuta, vaan jatka heille kertomista ja jaa paha olosi läheistesi kanssa tai täällä, vaikka se tuntuu ettei kukaan välitä. niin se ehkä onkin, mutta ehkä, siellä on joku, joka välittää.. ei sitä tiedä.

*minun pienistä voimavaroistani sulle paaaljon!* *ja hali*
🙂

Hei sin-sa

Paljon tuttuja tunteita vilahti.. kun luin sinun viestejäsi. Kuitenkin tuntui että oikein
kukaan ei kyennyt antamaan sinulle vastauksia, en tiedä osaanko minäkään. Sinun on
löydettävä vastauksesi itse ja opittava tuntemaan että olet hyvä ja ihana ihminen.
Haluan vain saada sinut ajattelemaan asioita monelta kantilta, enkä halua lyödä lisää
lyötyä.

sin-sa, tuntuuko sinusta joskus että sisälläsi olisi pikku piru.. joka kuiskii.
"Et sinä pysty. Et sinä osaa. Et sinä edes uskalla uskaltaa." joka kerta kun yrität tehdä
jotain joka on joskus tuntunut hyvältä, josta joskus on tullut hyvä mieli. Jos on, sano
sille pikkuiselle pirulle, että on väärässä. Sinä osaat, sinä olet hyvä ja uskallat ottaa
elämässäsi askeleita eteenpäin.

sin-sa, Mikä sinua auttaisi? Tarvitsetko vain kuuntelijan, joka ottaa syliin ja halaa?
Kuuntelijan joka sanoo että olet hyvä juuri tuollaisena, hyvä kaikkine puutteinesi,
kaikkine jäsenineen, tunteineen sinä olet hyvä?

Minä uskon että sinä olet ihana ihminen. Olet ihana 16vuotias, joka on kokenut paljon
elämässään. Vaikka onkin vaikeaa sulkea vanhempiesi puheita pois päästä... Sulje ne.
He ovat täysin väärässä. SInulla on oikeus pahaan oloosi. Mannerheimin
lastensuojeluliittoon voisit itse mennä keskustelemaan tilanteestasi, jos vain jaksat ja
haluat pois kotoa. Taivas on avoinna sinullekin rajattomine mahdollisuuksineen jos
vain uskallat uskaltaa. 🙂🌻

Oletko ajatellut että opettajasi ehkä yrittävät väkisin viedä sinua elämässä eteenpäin,
kun puhuvat kokeista ja muista sellaisista, mutta eivät ymmärrä että se ei ehkä auta
sinua?

sin-sa, Tiedän että on vaikea ajatella positiivisesti, ja on ärsyttävää kuunnella ihmisten
kehotuksia positiivisuuteen. Eihän sinullaa ole nappia josta painaa ja masennus
katoaa. Siksi kehotan sinua etsimään elämääsi pieniä toivon kipinöitä, onnen kultaisia
murusia, ja pienen pieniä ilon sirpaleita. Yritä iloita ihan pienistä arkipäivän asioista.
Esim. hymystä joka sinulle suodaan missä vain, ystävällisestä ihmisestä, kohteliaasta
ihmisestä joka avaa sinulle oven. Hassuista asioista joita sattuu silloin tällöin. Iloitse
vaikkapa siitä että jaksoit mennä kouluun. Herättele onnen tunteitasi, pikku hiljaa.
Mikään ei tapahdu hetkessä, mitään mullistavaa ei varmastikaan tule tapahtumaan.
Mutta jos onnistut saamaan edes yhden pienen onnen hetken päivääsi, se voi auttaa
sinua jaksamaan. Toivon silti, että jotenkin jaksat kahlata pois sieltä syvästä helvetin
kuilusta ja saat elää niin kuin ikäisesi voi 🙂🌻

Halaus sinulle missä ikinä oletkin. Ittestä pittää tykätä niin paljon, että suo itselleen
oikeuden rakastaa itseään.

Minulla on taas kirjoittamis olo. Minulla on tyhjä olo. Minulla on älyttömästi koulujuttuja ja odotan romahtamista. Tämä on rasittava. Juoksen paikasta toiseen ja näytän muka iloiselta ja mukavalta. Höh. Minä oikeastaan pelkään romahtamista. Minä haluaisin mieluumin itkeä kuin olla tunteeton.
Minä mietin, millaista elämä olisi jos pääsisin pois kotoa. Ehkä tuntisin silloin, että olen turvassa. Kotona minulla on sellainen olo, että minua vakoillaan, etsitään kaikki mikä tekee minusta huonon ihmisen. Minä en tiedä kuka minä olen, äitini on tehnyt selväksi, että maailmassa ei tarvitse pitää muista kuin itsestään. Kaikki asiat tehdään itseä varten. Mutta kun minä pidän muista, minulla on kauheasti kavereita ja minä en pidä itsestäni.
Minä huomaan joka päivä kuinka järjestelmällistä äitini toiminta on. Hän sanoo asiat juuri niin, että ne ylistävät häntä ja masentavat muita. Ja minä mietin, onko hän tosiaan saanut minut uskomaan, että minä olen hirveä ihminen, vai onko hän itse sellainen. Ja minä tosiaan kysyin sitä kavereilta. Kysyin, että olenko itsekäs ja he vastasivat etten missään tapauksessa. Ja minä käskin puhua totta, ja he sanoivat, että on ihanaa, kun järjestän aina aikaa kun sitä vain tarvitaan. Ja minusta itsestänikin tuntuu, että minä olen sellainen. Mutta minun äitini täytyy olla sairas, sillä tämä ei ole normaalia.
Minä en tiedä, mikä on äiti. Minulla ei ole äitiä ja minä haluaisin sellaisen. Kertokaa minulle mitä äiti tarkoittaa... 😞

sin-sa,on hyvä että ajattelet muita,et silliin ole itsekäs. mutta välillä täytyy ajatella itseäänkin,sillä elät elämääsi itseäsi varten,etkä ketään muuta. Vaikka minulla ei ole vielä kauheaa kiirettä koulussa,eikä sen puoleen kauheaa stressiäkään niin kyllä se koulu silti on aika usein hankalaa,kun pitäisi tehdä kaikki läksyt,aineet,esitelmät,ja lukea kokeisiinkin. Mutta jotenkin siitäkin aina selviää.
Ikävää ettei äitisi tue sinua,ja hänen sanansa masentavat muita. Äidin kuuluisi olla sellainen joka rohkaisee ja pitää huolta lapsistaan. En täysin tiedä mitä sana äiti tarkoittaa,koska oma äitini on kuollut muutama vuosi sitten. Mutta kyllä äidin tehtävä olisi auttaa lastaan kun tällä on vaikeaa,ei suinkaan masentaa lisää. Mutta kaikki eivät ole samanlaisia,ei äiditkään. Ehkäpä vosit puhua äitisi kanssa,sanoa hänelle että vosiko hän miettiä välillä muidenkin tunteita,eikä vain omiaan. Voimia sinulle sin-sa! <3 🙂👍

Olen jo niin väsynyt sanomaan, että olen kokeillut kaikkea, puhumista, huutamista, säälimistä, lääkäreitä ja psykiatreja, mutta mun äiti ei muutu. Se on ollut sellainen aina ja mä en voi sille mitään. Nyt koitan vaan päästä pois kotoa, varmaan omaan asuntoon tai sitten osastolle. Minä tekisin mitä vain jos saisin äidin tai jonkun joka olisi vain mun, ei mitään opettajaa tai sosiaaliohjaajaa, kuin jonkun joka ei lähtisi pois. Nyt ihmiset vaan vaihtuu ympärillä ja kerron niille mitä mieleen tulee, kukaan ei ole elänyt mun kanssa eikä nähnyt millaista mulla on ollut.
Minä olen tosi väsynyt, on varmaan hankala ymmärtää, mutta mua ei se puhuminen enää auta, tarvitsen jonkun johon voin luottaa, mutten tiedä pystynkö edes siihen. On niin hankala kaiken jälkeen uskoa, että kaverit on vieressä huonoinakin aikoina.