Oli pakko tulla avautumaan. Noniin eli 2 vuotta sitten lähdin pois ylä-asteelta keväällä kympin jälkeen. Seuraavana syksynä muutin Ouluun ja aloitin sosiaali ja terveysalan ammattiopistossa opiskelut. Alku syksy lokakuuhun asti oli kivaa. Yhden kerran lokakuussa, kun lähdin kävelen B-rakennuksesta A-rakennukseen kävelen kuraattorille, koska halusin kokeilla että jaksanko kävellä sinne ja hyvin jaksoin! Mulla on sähkömopo jota käytän pidemmillä matkoilla ulkona. Tiiän, tein väärin, kun en sanonut sillon luokka-avustajalle että lähden kävelen A-rakennukseen. Luokka-avustaja oli ihan hädissään että missä oon, kun olin jättänyt sähkömopon siihen luokan viereen. Sitten se soitti kuraattorille että oonko tullut sinne ja kohta itekki tuli sinne. No jälkeenpäin siitä tuli sitten ihan helvetillinen sota, kun opettaja sai kuulla siitä että mä olin lähtenyt kävelen kuraattorille. Sitten oli palaveri luokka-avustajan ja opettajan kanssa. Soitin äitille, että tulee pitämään mun puolia sinne mun kanssa, kun olisin varmaan joutunut nyörtymään kulkemaan sähkömopolla ihan pienimmänkin matkan. Opettaja oli soittanut entisen koulun fysioterautille mun tempauksesta ja kysynyt että mitä tehdään.

Seuraavalla viikolla alkoi 5 viikon työharjoittelu ja mun mielestä se meni ihan hyvin.

Sitten vielä vähän ennen joulua oli taas palaveri, jossa oli minä, koulunkäyntiavustaja, kuraattori, fysioteraupeutti ja opettaja. Ennen palaveria käytiin kävelemässä kuraattorin huoneen luo ja takasi opettajan ja fysioteraupetin kanssa että fysioterapeutti seuraa että pystynkö/jaksanko ja että onko se turvallista kävellä ja huom. sillon vielä oli lunta. Edelleen jaksoin sen kävellä eikä yhtään mitään ongelmia kävelyn kanssa. Onneksi fysioterapeutti piti mun puolia siinä palaverissa. Opettaja oli kyllä sitä mieltä että ”Kyllä nyt siitä näkee että se skarppaa että sillä menee normaalisti paljon kauemmin kävelyyn”.

Sitten tulikin jo joululoma.

Joulun jälkeen kun koulut alkoi. Opettaja edelleen kiusasi mua. Kolme viikkoa eteenpäin kävin lääkärissä kuraattorin kanssa masennuksen takia, koska olin niin masentunut opettajan takia. Lääkäri kirjoitti mulle sairaslomaa viikon ja sain mielialalääkkeet ja lähetteen psykiatrisella sairaanhoitajalle. Kun olin sairaslomalla, kuraattori soitteli mulle muutaman kerran ja kyseli että miten voin. Odotin kauhulla perjantaita, koska silloin oli iso palaveri johon mun ei tarvinnut osallistua. Palaverissa oli mun vanhemmat, kuraattori, koulunkäyntiavustaja, opettaja, opettajan esimies ja johtaja.

Myöhemmin kevättalvella yksi päivä mulla ja yhdellä opiskelijalla tuli riitaa. Opettaja syytti siitä mua siitä että se olin mun syy, mulle tuli tosi paha mieli siitä ja jäin käytävälle itkemään. Opettaja meni pitämään tuntia toiseen luokkaan kävi välillä siinä sanomassa mulle että: ”ootpa tosi lapsellinen että yritä jo aikuistua.” ja ”meeppä siitä luokkaan tai muuten laitan sulle luvattoman poissaolon. No menin luokkaan itkevänä, mutta onneksi mun ei tarvinu jäädä sinne, kun ravitsemuksen opettaja sanoi että: ”mee takasin käytävään, ei tavi olla tunnilla” . Onneksi luokka-avustaja tuli mun kanssa sinne käytävään istumaan.

Keväällä ruvettiin puhumaan että vaihdan koulua ja haettiin toiseen kouluun. Pääsin sinne syyskuussa, sitä ennen olin vielä ammattiopistolla yli kuukauden. Kuraattori vaihtui opettajan hommiin syksyllä. Se harmitti mua, koska tykkäsin siitä. En jaksanut enään oikeen keskittyä koulunkäyntiin ammattiopistolla, poissaolojakin tuli.

En olisi varmaan jaksanut tota kaikkea ilman kuraattoria, koulunkäyntiavustajaa ja kavereita. Onneksi ne olivat mun tukena.

Nämä asiat oli kauan mun mielestä pois, mutta kun lyösin joululomalla muistion siitä isosta palaverista niin asiat palasi mun mieleen ja mua ahistanut lähes joka viikko ja elämä mennyt perseelleen, kävin tänään nuorisopsykiatrilla mutta en pystyny kertomaan niille että mikä mua ahistaa… vasta huhtikuussa uusi aika. Oon siis toistakertaa siellä ja uuttta hoitojaksoa mä en kuulemma saa. Kysyin että voisinko käydä juttelemassa täällä, mutta ei. Lääkäri vaan halusi että etsin ite jonkun ”tukihenkilön” jolle voin puhua.