Yksinäisyys kalvaa sielua.
Olen ihan kohtalaisen sosiaalinen mies ja aina kun joudun olemaan yksin alkavat synkät ajatukset ja jonkinlainen toivottomuus.
Tässä on vielä semmoinen ongelma, että olen kova jänittämään sosiaalisia tilanteita, vaikka niissä yleensä viihdynkin… Mietin aina etukäteen asiat läpi ja yleensä mielikuvat on negatiivisia, vaikkei sille olisi aihetta. Jotenkin muhun on vaan tarttunut sellainen ajatus malli.
Tapailin yhtä tyttöäkin, mutta tuntuu että se suhde ei etene millään tavalla. Joten päätin etten enää tapaa häntä… Tapailumme kesti noin 1,5 vuotta. Oikeastaan sen loppu voi olla hyväksikin mulle, vaikka ihan hyviä keskusteluja käytiin. Mulla vaan tän sairauden kanssa on välillä niin paljon tekemistä, että on vaikeaa pitää suhdetta yllä… Saatan olla itsekäs ja vaikka mitä, mutta elämän tilanteeni on sellainen, että olen juuri päässyt taas omille jaloilleni rankan talven jälkeen. Yritän tavallaan varovasti nyt kokeilla kepillä jäätä, että kestääkö se.
Taistelin talven kipuja vastaan ja siinä tuli mietittyä koko tämä elämä ihan uusiksi. Ensimmäinen asia on että yritän pysyä mahdollisimman terveenä: henkisesti ja fyysisesti. Se on ykkös tavoite, kaikki muu tulee sen jälkeen. Olen nähnyt elämän nurjan puolen ja nyt vain yritän pysytellä tässä valossa minkä olen saanut näkyviin… Mietin ehkä 2 päivää eteenpäin max.
Olen ajatellut että se oikea tulee kohdalle, jos tulee. Nyt on jotenkin rankkaa ajatella sellaisia. Yritän vaan jotenkin rämpiä eteenpäin. Nyt on onneksi ollut pitkästä aikaa taas hyvä viikonloppu.
Mulla on vielä siinä kehitettävää, että osaisin olla yksin omassa kämpässä. Tulee vaan jotenkin niin melankolinen olo välillä kun on yksin…
Mulla oli syksyllä kirjailmellisesti niin kova stressi että hyvä kun hengissä selvisin… Olen miettinyt paljon sitä tyttöä jota tapailin… Sääli jättää hänet, mutta ei me varsinaisesti edes seurusteltu. Kunhan käytiin välillä kahvilla…
Sen ainakin mitä oon oppinu kantapään kautta viime kuukausina, että asioiden arvoa ei ymmärrä täysin ennen kuin ne on menettänyt. Jälki-viisas on aina helppo olla, mutta kannattaa kyllä isoja päätöksiä harkita tarkkaan… Kun voi olla, ettei meillä muuta ole kun tää yks ainokainen elämä, eikä sitä kannata heittää hukkaan…
minäitse89 kirjoitti 20.3.2016 19:36
Olen miettinyt paljon sitä tyttöä jota tapailin... Sääli jättää hänet, mutta ei me varsinaisesti edes seurusteltu. Kunhan käytiin välillä kahvilla...
Hei minäitse89, mietin sellaista että kannattaakohan sinun kokonaan katkaista suhdettasi tähän tyttöön. Eikö hän voisi säilyä elämässäsi sellaisena ystävänä, jonka kanssa käydään silloin tällöin kahvilla juttelemassa? Ei kai suhteen tarvitsekaan edetä välttämättä seurusteluksi, jos molemmille sopii ystävinä pysyminen. Kirjoitit että sinulla on sairauden kanssa tekemistä ja että sinun on vaikea ylläpitää suhdetta tyttöön. Jospa hän ymmärtäisi, jos kertoisit hänelle sairautesi aiheuttamista ongelmista. En osaa oikein muuta sanoa, mutta tällaisia ajatuksia minulle tuli viestistäsi.
Voishan se olla mahdollista. Vähä vaan kyllä jännittää kertoa sairaudesta, kun en tiedä miten suhtautuu... Toisaalta, eihän mulla ole mitään menetettävääkään. Jos suhtautuu huonosti, niin voin pistää välit poikki, eikä tarvii nähdä enää ikinä.
En vaan jotenkin halua hirveästi tästä sairaudesta missään toitottaa. Täällähän se on helppoa, kun ei tiedä henkilöllisyyttä.
Voihan se tietenkin olla, että elän koko loppu elämän tän sairauden kanssa. Pakko siitä on puhua, jos se vaivaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa. En pysty kantaan kaikkea sisällänikään...
Onneksi on kuitenkin hoito-suhde. Ilman sitä, luulen etten olis tässä tai ainakin huonommassa jamassa.
En jaksa kyllä aina valittaakaan. Elämä nyt sattuu olemaan tällaista. Ei siihen aina voi itse vaikuttaa. Tavallaan yritän jotenkin vaan roikkua mukana ja sitten kun en enää jaksa irrotan otteen...
Voisitko hoitotahosi henkilökunnan kanssa miettiä, mitä kertoisit sairaudestasi tälle tytölle? Tarkoitan, että eihän sinun välttämättä tarvitse kertoa ihan kaikkia yksityiskohtia tai diagnoosia tms. Voi olla parempi, että kertoo vain yleisellä tasolla, että on ollut psyykkisiä ongelmia, joiden vuoksi on välillä vaikeampaa. Sekin voi olla hyvä kertoa, että saa hoitoa ongelmiin niin, ettei ystävän tarvitse huolestua. Toisaalta jos haluat, niin voithan kertoa hänelle asioista tarkemminkin. Minusta sinun kannattaisi kyllä ehkä suunnitella asiaa ensin jonkun kanssa. Voi olla, että tyttö on jo aavistanut jotain mielenterveysongelmistasi, mutta voi tietenkin olla että asia tulee hänelle yllätyksenäkin, jos päädyit asiasta kertomaan. Minusta vain tuntuu siltä, että koska ongelmanasi on yksinäisyys, sinun kannattaisi vielä harkita kannattaako kuitenkin säilyttää tämä suhde tähän tyttöön.
Haluaisin säilyttää suhteen tyttöön, mutta en tiedä kykenenkö tässä elämäntilanteessa, kun tuntuu välillä että keikun jo kuoleman rajalla... Voimat tuntuvat ehtyvän päivä päivältä, en vaan enään jaksais nähdä ihmisiä. Haluaisin vaan vetää verhot ikkunoihin ja olla himassa hamaan loppuun asti... Nyt on vaan yksinkertaisesti semmoinen tilanne ettei jaksa tätä sairautta enää. Pystyn kyllä tuolla ulkomaailmassa hyvin feikkaamaan ja esittämään että olo on mitä mainioin. Mutta todellisuus on aivan toista.
Olen tottunut jo siihen esittämiseen. Eihän tuolla ulkona kenelläkään voi mennä huonosti. Kaikki pitää olla niin täydellistä... En tiedä, ehkä joillakin sitten on. Mutta minä en jaksais enää tätä paskaa, kun joka sana jonka sanon on kuin viimeinen ja koko ajan huvittaa maata vaan... Musiikkia korkeintaan pystyn kuuntelemaan ja tänne kirjoittamaan...
Saatan olla masentunut ja vaikka mitä, mutta olen tullut siihen tulokseen että yksin tän taakan kannan (sairauden). Kun ei tunnu keskustelu apu enää auttavan... En nää tulevaisuutta kovin valoisana ja kun uutisiakin katsoo niin ei se siltä näytä.
Hullujahan ne itsemurha pommittajat on. Jos kerran täytyy tehdä itsemurha, niin miksi viedä muita mukana. Hyppäis vaan jostain sillalta. Säästyis moni raukka turhalta kuolemalta.
Jos puhutaan omista vaikeuksistani niin lääkäreiden mukaan kaikki pitäisi olla minulla kunnossa, mutta ei vaan siltä tunnu. Kun joka päivä tuskainen olo. Olen urheillut hullun lailla, mutta tuska pysyy. Olen lukenut, soittanut, käynyt terapiassa, käynyt kavereiden luona, juonut vähän, kuunnellut musiikkia, lukenut Raamattua... Kaikkea kokeillut, mutta koko ajan on tuskainen olo. Tarvittavia lääkkeitä ottanut: ei auta.
Ajattelin eristäytyä koko maailmasta. Käydä kaupassa hakemassa ruokaa tarvittaessa, mutta muuten olla yksin, kuunnella musiikkia ja ryypätä. On meinaa sietokyky ylitetty sen verran reilusti, että tällaseen oon päätyny. Terkkuun en enää mene vaikka mikä olis.
Tänne nyt voi välillä jotain kirjoitella ajan kuluksi, jos se edes ketään kiinnostaa. Tää on se viimenen saareke enää. Voi ainakin jotenkin olla yhteyksissä ihmisiin. Tiivistettynä: voimat alkavat loppua. Piste.☹️