yksinäinen hengellinen nainen

yksinäinen hengellinen nainen

Käyttäjä tulipunaruusu aloittanut aikaan 23.04.2015 klo 21:33 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä tulipunaruusu kirjoittanut 23.04.2015 klo 21:33

Hei!

Olen juuri nelikymppiseksi kääntynyt nainen, ja kärsin kovin yksinäisyydestä. Ei ole parisuhdetta, perhettä eikä ystäviä. Olen hengellinen ihminen, en juo alkoholia lainkaan, en tupakoi, en pidä kapakoista, rakastan luontoa ja ulkoilua. Minusta tuntuu, että ikäiseni suomalaiset miehet ja naiset eivät arvosta näitä elämänarvoja. On vaikeaa löytää ihmisiä jotka ymmärtävät. Jos sanon, etten juo, olen heti ilon pilaaja tai nörtti. On vaikeaa osallistua juhliin, kun aina tulee kommentteja…..Työkaverit lähtevät aina yhdessä baariin……ja minä kotiin…..Selvin päin ei ole kivaa humaltuneiden seurassa. Jos käyn meditoimassa hengellisessä keskuksessa, olen outo…..Uskon *satuihin* ja olen vanhoillinen…..En tiedä pitäisikö minun muuttaa Suomesta pois?

Käyttäjä tulipunaruusu kirjoittanut 10.05.2015 klo 21:30

Hei taas!

Tulin juuri tunti sitten kotiin, ja nyt luin viestisi. Toivottavasti käyntisi kotona ei mennyt ihan niin huonosti kuin pelkäsit. Muista aina, että toisen ihmisen kommentit kertovat kaikesta eniten niiden esittäjästä itsestään, kuin sinusta itsestäsi. Ihminen peilaa omaa sisintään...ei sinua!

Kerroit: * Pakkovierailuksi sanon kotona käyntiäni siksi etten ole sinne kaiketi toivottu vieras sillä koskaan äitini ei ole minun asunnossani poikennut. Isä on kyllä käynyt mutta juuri äitiäni ei elämäni kiinnosta. Ei vaikka tietää sairaudestani. Kai hän ei ole koskaan antanut anteeksi nuoruuden töppäyksiäni tai sitä kun en ole tuonut hänelle lapsenlasta. *

-----minusta tämä kuulostaa julmalta. Olen pahoillani. Ei minullakaan ole lasta..onko tämä joku *kriteeri*----eihän kaikki edes tule raskaaksi, vaikka *yrittävätkin*------

Minä olin viikonlopun joogamassa, ja tämän päivän äidin kanssa. Äiti on minun elämäni lahja Jumalalta. Rakastan häntä yli kaiken. Emme ole koskaan riidelleet, jos jotain pientä sanasotaa on joskus ollut, se on heti sovittu. Hän on kaikkea mitä voin äidiltä odottaa. En olisi elossa ilman häntä ( eikä pelkän synnytyksen vuoksi....). Olemme yhdessä kulkeneet kivikkoista tietäni, ja olen saanut häneltä niin paljon. Tänään söimme voileipäkakkua. ja nostimme lipun salkoon.

Siskoni sairastui vaikeaan anoreksiaan nuoruudessaan, ja se oli tosi rankkaa. Myöhemmin elämässään, hän totesi, että meidän arvot ihmisenä olevat niin erilaiset, että hän ei halunnut viettää aikaa kanssani. En voi asialle mitään. Olen yrittänyt kääntää hänen päätään olla minun kanssani, mutta hänen sydäntä en saa valloitettua, vaikka kuinka olen yrittänyt. Nyt olen lopettanut, ja yrittänyt hyväksyä asian. ( en ole omia näkemyksiäni hänelle tuputtanut, mutta tosin hän haluaa elää elämänsä ihan eri tavalla kuin minä, joten olemme kuin yö ja päivä. ) Olisin vain toivonut, että suhteemme olisi kuitenkin säilynyt siltä pohjalta kun olisimme voineet löytää yhteistä.....Se on minulle suuri suru.

Minun äitini uskoo Jumalaan, ja on kuulunut luteriseen seurakuntaan. isä on *pakana*, niin kuin siskonikin. Äiti ei ole koskaan tuputtanut minulle minkäänlaista uskoa tai uskonnottomuutta. ( enkä minä hänelle).Olen saanut vapaasti kulkea omalla hengellisellä tielläni, ja olen PALJON hengellisempi kuin äitini. Hän ei ole koskaan kyseenalaistanut minun muiden uskontojen opiskelua. Olen lukenut taolaisuudesta, hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta, Raamatun, erityisesti juutalaisuudesta ( minulla on muutama hyvin rakas juutalainen ystävä)- Ovat he yrittäneet opettaa hepreaakin, mutta ei ole oikein ollut helppoa...hahhaaa... Niin siis olen itse kokenut *kutsumusta* opiskella niitä, niiden sanomaa ja elämän filosofiaa. Minusta se on ollut todella mielenkiintoista, ja olen ankkuroinut elämäni hengelliseen maailmankuvaan. Ehkä liityn vielä joskus johonkin näistä, mutta en koskaan ole kuitenkaan ketään uskontokuntaa vastaan tai pelkästään jonkun puolesta. Haluan hyväksyä jokaisen oman näkemyksen, vaikka se olisi ateismi. Sinun ateistisuus ei siis mitenkään järkytä minua. Onhan suurin osa suomalaisista nykyään hyvin maallistuneita. Se on täysin sinun oma asiasi, eikä sinänsä kuulu minulle. Olen toki huomannut, että hengellisten arvojen omaavien ihmisten kanssa on ehkä enemmän yhteistä. Huomaan myös luottavani ehkä enemmän heihin ( vaikka kaikkialla on tietysti kankenlaisia ihmisiä ), koska moni hengellinen ihminen kokee olevan vastuussa omista teoistaan, ja tämä rajoittaa omaa käytöstä.

Ymmärsit ehkä kirjoitukseni vähän eri tavalla, kuin tarkoitin ( kirjoittaminen ei ole helppoa). Minäkin arvostan sisäistä rauhan tilaa. Se on kaikkein tärkeintä. Olen joogannut nyt yli kymmenen vuotta, ja harjoittanut meditaatiotakin. Kai se alkaa jo jotain siementä antaa, vaikka onkin läpi elämän jatkuva prosessi. Olen siis aika tyyni, rauhallinen noin yleensä.

Mutta tunteista olen eri mieltä. Minä sain ennen fyysisiä oireita, kun peitin tunteitani. Ne jäivät kehooni jumiin. Nyt olen avoimempi asioista ja näytän tunteeni herkemmin. Haluan elää *tässä ja nyt*. En halua suuttua kaverillle, olla hänelle suuttumatta, ja purkaa sitä sitten patoutuneena vaikka äidilleni, kun hänet näen. Haluan sanoa asian *sille kenelle se kuuluu*. Haluan peilata asian heti, etten jää sitä enää sen jälkeen vatvomaan. Uskon myös, että esim. koulukiusaaminen ei lopu, jos kiusattu on vain hiljaa, eikä reagoi asiaan, alistuu....haluaisin opettaa kaikki suomalaiset lapset puolustautumaan, ja näyttämään kiusaajille omat rajat, ja oman vahvuuden!!!! Karate voisi olla hyvä laji noin fyysisesti kuin psyykkisestikin! Kun aina sanoo suorat sanat, ja pitää omasta arvostaan kiinni, ei masennu, ja lopulta kiusaajat väsyvät, kun eivät pääse tavoitteeseensa...toisen nujertamiseen. Tämä on minun oikeus ja velvollisuus. Rakastaa itseäni ja puolustaa omaa hyvinvointiani. Jos olet suuttunut ja antanut sen kuulua ihmiselle, joka todella loukkaa minua, niin mitä siitä, jos hän karkkoaa minua...Sehän on oikein hyvä! En minä hänen seurassaan haluaisikaan olla!! Mitä kauempana pysyy, sitä parempi!

Jos joku sitten yrittää hyväksikäyttää minun herkkyyttäni, jos esimerkiksi itken, niin omapahan on asiansa. Olen asunut Portugalissa, ja oppinut myös erilaista tunneilmaisua. Koen olevani elossa, kun koen ja tunnen. En halua luoda *panssaria* oman minuuden ja muiden välille. Niin kuin kerroinkin koen ehkä asioita syvemmin ja voimallisemmin kuin muut *skandinaavit*, mutta en häpeä sitä. Minä olen sen asian kanssa tasapainossa, ja eikä se ole minulle ongelma, enkä kärsi unettomuudesta. Tärkeintä minulle on, että olen aito ja rehellinen itselleni.

Hyvää alkanutta viikkoa sinulle Poika!
t Ruusunen

Käyttäjä daleg55 kirjoittanut 11.05.2015 klo 15:04

Hei taas Ruusunen!
"Tärkeintä minulle on, että olen aito ja rehellinen itselleni."
Kopsasin tuohon alkuun viimeisen lauseesi viestistäsi ja olen tuosta asiasta täysin samaa mieltä. Kirjoitat hyvin ja mietin että oletko kenties alan ihmisiä, toimittaja tai kirjailija sillä osaat totisesti kirjoittaa. Hyvin!
Oma elämäni on ollut toisten orjailua mutta sisimmissäni olen pyrkinyt rehellisyyteen itseäni kohtaan. Orjailulla tarkoitan "nuoleskelua", jota olen valitettavasti joutunut harrastamaan heikkohermoisuuteni takia jotta on voinut edes sen välttämättömän pystynyt hoitamaan esim. työssä ja muutamien kavereitteni kanssa. Jos en pystyisi nuoleskelemaan, minulla ei olesi varmaan yhtään tervettä kontagtia kehenkään. Tässä viimepäivinä, Sinä Ruusunen, tunnut terveeltä kontagtilta ja vieläpä ilman "nuoluja". Toivottavasti ymmärät mitä "nuolu" tarkoittaa? Hermoiluherkkyyteni lisäksi olen nipottaja, joka sekin sietämätön ominaisuus sillä en siedä itsekään nalkutusta.

Lapsettomuuttani en ole koskaan vakavasti miettinyt sillä ensin pitäisi löytyä ihminen joka sietää minua ja en ainakaan enää alkaisi siihen rumbaa. Tutuillani on lapsia ja olen nähnyt ettei minusta olisi heitä sietämään kuin yhden päivän (villi arvaukseni). Mutta voi minulla silti olla lapsi(a), en kiellä sillä käytin erittän harvoin ehkäisyä aikuis vuosinani.

Kotona käyntini oli ehkä erikoisin tapahtuma vähään aikaa (tämän viestittelyn lisäksi). Kun astuin vanhempieni kotiin kukkapuska kädessä, olin aika varautunut kuten aina sinne mennessäni mutta nyt entistäkin enemmän, enkä suotta sillä äitini ensimmäiset sanat saivat niskahiukseni pörhistymään. "Etkö tuonutkaan niitä leivoksi, mitä minä nyt tarjoan vieraille", äitini vikisi. Ojensin kukkapuskan äidille ja katsoin pikkusiskoani, joka näytti todella ällistyneeltä. Minun olisi tietysti pitänyt sanoa jotain äitienpäivästä mutta en uskaltanut avata suutani. Piti näytellä taas "kilttiä poikaa". Siskoni tuli hätiin, sanoen äidille että saithan sentään kukkia ja alkoi avata pakettia. Kukka oli onneksi edelleen hengissä vaikka en ollut sitä muistanut kastella. Sitten huomasin isän ja moikkasin, johon isä vastasi hymyllä, pään puistatuksella ja syvällä huokaisulla. Siskoni yritti edelleen piristää äitiä ja tämä alkoi pikkuhiljaa päästä yli pettymyksestään. Katsoin kahvipöydän antia ja arvioin ettei siihen olisi edes mahtunut leivoksiani joten äitini manailut minulle olivat jälleen kerran ihan turhia. Vanhan ihmisen höpinöitä. Sanaakaan vaihtamatta istuin pyytämättä pöytään ja aloin tuijottamaan pihalle. Siskoni alkoi kysellä kuulumisiani joita minulla ei tietenkään ollut mutta koska sisko on aina kohdellut minua hyvin, vastailin tavanomaisia asioita. Olimme jo lapsena poikkeuksellisen hyvät "kaverit" siskon kanssa mutta sairastumiseni oli muuttanut sitä. Siskonikin kuului myös niihin ihmisiin jotka halusivat huolehtia minusta, kuten pari viimeistä naisystävääni ja kuten heille, siskollekin olin sanonut pärjääväni ihan hyvin. Välimme olivat silti pysyneet hyvinä. Äitini kanssa emme vaihtaneet enää sanaakaan ja kahvit juotuani siirryimme isän kanssa olohuoneeseen juttelemaan. Noin tunnin juteltuamme ilmestyi sisko olohuoneeseen ja pyysi minua käymään keittiössä ennenkuin lähden. Menin saman tien, miettien että jokohan "saarna" alkaa mutta ällistyin kun äitini kiitti minua kukan tuomisesta ja sanoi vielä että voisin käydä vähän useammin, johon minulta meinasi lipsahtaa että koskahan sinä aiot käydä mulla ensimmäisen kerran. Sisko hymyili kuin "hangonkeksi" ja siitä päättelin että hän oli pehmittänyt äitiä noihin sanoihin. Ja kuin sisko olisi lukenut ajatukseni hän sanoi tulevansa käymään luonani lähiaikoina ja toisi äidin mukana, "katsomaan uutta asuntoani". Kuuntelin ja ihmettelin missä nyt mentiin. Olihan asunut "vammaistalossa" jo kolme vuotta ja sitä ennen kaupungin laitamilla pihamökissä melkein kolmekymmentä vuotta ja sielläkään ei äitini ollut koskaan käynyt. Mikähän nyt on muuttunut kun en ollut kuullut edes "kunniaani"? En keksinyt mitään sanottavaa, niin hämmästynyt olin ja siskoani moikattua kähnin pihalle.
Että sellainen "Äitienpäivä" minulla mutta helpompi kuitenkin kuin aikaisemmat joisssa jouduin "ristikuulusteluun" tekemisistäni tai pikemminkin tekemättömyyksistäni mutta en vieläkään uskaltanut (tai halunnut) äidilleni puhua. Vaikka tämä on vanha. En ole täysin varma mutta vanhempani ovat jo yli 75 vuotiaita. Minun olisi aika alkaa hyväksymään tiettyjä asioita. Ainakin vanhempieni ikä ja etteivät he enää kauaa aikaa eläisi. Pikkusiskonkin kanssa pitäisi alkaa olla enemmän tekemisissä. Hänenkin elämänsä oli ollut melkoista vuoristorataa, kahdesti eronnut yh-sinkku, kolme teini-ikäistä lasta. Olikohan hänelläkin vaikeuksia pitää "mölyt mahassaan" omissa aviokriiseissään? Luultavasti juuri niin.

Syömishäiriöistä tiesin aika vähän siihen asti kunnes luin Sofi Oksasen kirjan "Stalinin lehmät". Jos olet lukenut kirjan tiedät sen olevan väkevä tilitys nuoren naisen edesottamuksista. Kirjassa on myös Viron neuvosto historiaa erittäin hyvin kerrottuna, kuin Oksanen olisi itse ollut kokemassa ne ajat kun neukut hallitsivat Virossa. Syömishäiriö niin ikään kuvattu niin osuvasti että minunlainen itsekäs ihminenkin pääsi jyvälle millaisesta asiasta siinä on kaiken kaikkiaan kyse.

Pidätettyjen tunteiden tekniikasta vielä se, että se on äärimmäisen hankalaa ja haastavaa kun täytyy pitää ilokin piilossa. En tiedä pystytkö ymmärtämään miksi minun on myös positiiviset tunteet ollut pakko piilottaa mutta koitan kertoa. Minua itseäni nimittäin ketuttaa katsella ihmistä joka oikein hehkuttaa onneaan mutta se ei ole minulta kateutta vaan pidän sellaista kohtuuttomana ympäristössä jossa kukaan muu ei ole tuntenut mitään myönteistä tapahtuneen itselleen. Saati sitten että jollain on salattuja murheita. Kyse on tietynlaisesta empatiasta, että hyvääkin kokenut ymmärtää ettei hänen onnensa ilahduta muita ja siksi pysyy tyynenä vaikka haluaisi hihkua riemusta. Hyvää fiilistä on mahdoton siirtää sellaiselle joka ei ole sitä tuntenut ansaitsevansa. Tällaisen ajattelutavan vuoksi en käy esim. stand up-komiikka tapahtumissa jossa yleensä komiikan aihe on se että jollekin on käynyt huono mäihä ja sille nauretaan maha kippurassa. Epäilen että tämän päivän masentuneisuus lisääntyy tällaisen empatian puutteesta kun tuntemattomat ihmiset kohtaavat fasebookissa. "Kierrätä hyvää" ei vaan toimi vaikka sillä hyvää tarkoitettaisiin.

Miten olet Ruusunen yrittänyt poistaa yksinäisyyttäsi vai oletko ollenkaan? Etsitkö uusia tuttavuuksia kirjeenvaihto-ilmoituksista? Niitähän on myös hengellisille omansa. Vai tunnetko ettei sellainen sovi naiselle, laittaa itseään tyrkylle?

Käyttäjä tulipunaruusu kirjoittanut 11.05.2015 klo 20:09

Heippa vaan *Poika*!!!!

Voi että!!! Olipa sinulla parempi äiti visiitti!!! Olen tosi ilahtunut!! Ehkä vielä saat suhteesi äitiin *toipumaan*. Sanoit itsekin, että haluat olla rehellinen itsellesi ainakin....ehkä voisit kertoa ajatuksistasi hänelle, ja sanoa mitä tunnet? Jos äitisi todella tulee kylään, niin laita vaikka asunto värikkääksi!!! Yllätä niin, että vähän vanhemmankin muorin veri lähtee liikenteeseen!!!! En oikein millään usko, että äitisi ei oikeasti rakastaisi sinua Ja PALJON. Miksi hän käyttäytyy noin, en osaa sanoa, mutta vaikka en itse ole äiti, niin uskon, että äidin rakkaus on maailman vahvin voima. Teidän pitäisi ehkä puhua..*ei pitää *mölyjä mahassa*........vai mitä mieltä olet? Minun äitini on 69 vuotta hänkin, mutta toivon hänelle vielä monia terveitä vuosia!

Olen siis *tervekontakti ilman nuoluja*......🙂! Voin kertoa sinulle, että minäkään, en *nuole* sinua!!! Olen siis omalla vähäisellä olemassaolollani todistanut sinulle sen, että voit kertoa sairaudestasi, eikä se välttämättä muuta ihmissuhdetta heti pinnalliseksi. Sanoit alussa, että et halua kertoa sairaudestasi. Olen myös todistanut sinulle, että voit saada kontakteja ihmisiin ilman *nuoluja*. Eikö totta? Onko hermoilun ja nuoleskelun välimaastossa mitään? Tarkoitan tällä sitä, että olisi ihan oma itsensä ilman mielistelyä, mutta ei hermoilisi koko ajan? Itse yritän vahvistua, ja opetella pois mielistelystä. Minulla mielistely johtuu siitä, että olen liian tunnollinen yksilö, ihan liian tunnollinen!!!

Syömishäiriö on tosi raastavaa!!! (sekä sairaalle että läheisille). Voin sen todella kertoa! Siskonikin oli pahimmillaan sairaalassa letkuissa. Äidin huoli oli niin järkyttävän kova, että meinasin itsekin kuolla! Ihan oikeasti. Oli se vaan niin rankkaa katseltavaa 12-15 vuotiaalle pikkutytölle!!

Olen Poika ihan samaa mieltä sinun kanssasi, että brassailu ja leuhkiminen ei kaunista ketään! Facebookissa on tätä *ego'ruokaa ihan liiaksi tarjolla. joten sieltä haluan pysyä kaukana. Itse kyllä koen ajoittain katkeruuttakin, mutta koitan itkeä pettymykset ulos, vaikka ei se aina helppoa ole. Elämässä kun ei todellakaan voi saada kaikkea mitä haluaa. Ehkä onkin niin, että odotukset elämältä ovat liian korkeita....siksi pettymyksetkin koetaan liian suuriksi.....Mutta kun on aito ihmissuhteessa ja kertoo myös vaikeuksista , niin silloin voi myös ilotkin jakaa. Minun juutalainen ystävä Israelissa on juuri tällainen. Hän kertoo minulle vaikeudet. ja minä hänelle, sitten voimme molemmat * hyvällä omalla tunnolla* myös soittaa Skypellä ja huutaa: OLEN TÄNÄÄN ONNELLINEN!!! eipä siinä kumpikaan mene vihreästä kateudesta tai koe epäoikeudenmukaisuutta......ollaanhan ne kauheudetkin jaettu....ja voit olla varma, että Israelissa sotakauheuksia Syyrian rajalla asuvalla riittää!!!
Niin mutta hänkin asuu kaukana......yhyyyy,,,,,nyyyyhh.....

kirjoitit:
Miten olet Ruusunen yrittänyt poistaa yksinäisyyttäsi vai oletko ollenkaan? Etsitkö uusia tuttavuuksia kirjeenvaihto-ilmoituksista? Niitähän on myös hengellisille omansa. Vai tunnetko ettei sellainen sovi naiselle, laittaa itseään tyrkylle?

Olen yrittänyt olla mukana sosiaalisesti sen mukaan kun olen jaksanut....olenhan minäkin kokenut kaikenlaista, enkä olisi aina edes jaksanut aloittaa uutta suhdetta. Osuit oikeaan, en halua laittaa itseäni deittailuilmoituksiin ( en lehtiin enkä nettiin), koska en halua olla *tyrkyllä* ihan niin kuin sanoit. Minusta se ei ole sopivaa. Enkä ole kiinnostunut yhden illan tempauksista enkä pelkistä seksisuhteista..tämän olet varmaan jo ymmärtänyt. .en siis halua houkutella sellaisia miehiä elämääni , Siellä miehet sitten katsovat tietojani ja kuviani, ja katsovat, että kelpaisiko....Se ei oikein ole huokuttelevaa...Ehkä ennemmin vielä liityn johonkin kirkkoon, ja rukoilen, että löydän kumppanin sieltä.

En usko sattumiin, uskon johdatukseen, Tällä meidänkin *kohtaamisella* on varmasti merkitystä meille molemmille!! Johdattakoon elämä meitä molempia hyvään tulevaisuuteen!!!

T Ruusunen

Käyttäjä daleg55 kirjoittanut 12.05.2015 klo 15:17

Hei taas Ruususeni! Jatkan vielä eilisestä.
Ehkä visiittini kotona hieman helpompi kuin aikaisempina vuosina mutta taaskin "jouduin" lähtemään illalla laavulle rentoutumaan. Onneksi sain olla siellä ihan omissa oloissani, laitoin nuotioon tervaksia ja katselin liekkejä, miettien päivän saldoa. Olihan uutta etten saanut läksytystä miten voisin ilahduttaa äitiäni siellä käydessäni, sillä parhaiten häntä ilahduttaisi se että "toisin näytille naiseni" tai ainakin aiempina vuosina se oli ollut "pääteema". Se "vaatimus" äidilläni oli ollut jo silloin kun olin juuri muuttanut kotoa mutta en yhtäkään tyttöäni tai seuralaistani ollut näytille vienyt. En tiedä mikä vimma hänellä oli näihin "miniä ehdokkaisiin" ja minkä ilon se hänelle olisi tuonut? Muistan lapsuudesta hyvin sen ettei meitä äidin sylissä paapoteltu, eikä muutenkaan juuri hyvinä pidetty eli hieman pitää ihmetellä miksi vanhempani yleensä lapsia hankkivat kun meille ei hellyyttä voitu antaa mutta kotiaskareisiin komennettiin jo vähintään kymmenen ikäisenä. Isästä on paremmat muistot, hänhän sentään opetti meidät kaikki lapset uimaan ja siihen oli hyvä syy sillä lähellä oli järvi jonne me karkasimme kun silmä vältti. Kaiken kukkuraksi isän velipoika oli heidän lapsuudessaan hukkunut. Mutta äiti meille lapsille muistutti rangaistuksista jos emme olleet kunnolla. Jumalan pelko istuttiin meihin lujasti mutta kirkkoon en kuitenkaan muista äidin koskaan lapsena meitä vieneen. Kirkko ja "oikea uskonto" tuli tutuksi vasta rippikoulussa ja silloin varmaan viimeistään sekosin perusteellisesti kun rippikoulun aikana ei kertaakaan puhuttu Jumalan rangaistuksista vaan anteeksi annosta. Täysin päin vastaisesta tunteesta kuin lapsena. En tiedä miten sisarukseni ovat tämän asian kanssa eläneet mutta eipä heitä taida uskonnot paljon kiinnostaa kun heidän lapsensakin ovat eronneet kirkosta ja heidän omien lastensa nimet annettu ilman kastetta. Jotain se kertoo menneisyydestämme.
Vielä nukkumaan mennessä nämä ajatukset pyörivät mielessä, valehtelematta "miljoonannen kerran". En usko että alan asuntoani koristella mahdollista äidin vierailua silmällä pitäen. Tavallista perusteellisempi siivous saa riittää. Antaisinhan täysin väärän kuvan itsestäni mitä siihen asti olin antanut ja sehän voisi järkyttää hänen mielenrauhaansa jos ennakko-odotukset eivät toimisikaan. Vanhoja ihmisiähän ei saa kohtuuttomasti järkyttää. Äitini tunteista itseäni kohtaan en olisi likimainkaan varma sillä olenhan "perheen musta lammas", nimitys jonka tosin olen itse itselleni antanut. Syystäkin! Äitini ei ole rakkauden tuntojaan minua kohtaan ainakaan minulle näyttänyt koskaan niin miten voisin sellaista edes odottaa. Pelkkä tieto siitä että hän on minut synnyttänyt ja melko varmasti myös imettänyt riittää minulle, lisäksi henkikirjoitus. Jos äitini on salannut hellät tunteeni minua, kuin myös muita kohtaan, se on hänen oma asiansa ja siihen on hänellä omat syynsä. Niin uskon. Lapsuutemme perusturvallisuuden vanhempani hoitivat kuitenkin mallikelpoisesti, mikä ei -70 luvulla ollut työläisperheissä läheskään kaikkien etuus. Onko vieläkään? Meillä lapsilla oli kunnon vaatteet alakoulusta lähtien ja kaikki saivat vähintään ammattikoulun tutkinnot. Perusasiat siis hoidettu mutta miksemme päässeet äidin syliin?

Se. etten sairaudestani halua kertoa johtuu siitä, että aina kun olen jollekin siitä kertonut, oireeni pahenevat kuin saisivat energiaa julkitulosta joten joudut tyytymään kertatietoon. Pärjään kohtalaisen hyvin kunhan en liioittele liikunta harrastuksessani. Sama juttu jos alan miettiä syitä unettomuuteen niin sekin vaan pahenee entisestään jos syitä alkaa penkoa päästä. Kolme-nelikymppisenä kävin aika usein tanssimassa lavoilla ja sain sieltä liikuntaa josta erityisesi pidin mutta nyt en ole enää vuosiin käynyt ja sen on aika surkea juttu se. Tanssilavoilta sain liikunnan lisäksi seuraa silloin tällöin. Ainakin sellaista yhden yön seuraa. Tanssilavoillahan on tällainen "tyrkyllä olo" systeemi eli miehet ja naiset seisovat vastakkain lavalla ja kun kappale alkaa, ryntäävät miehet hakemaan ja vastaavasti naisten haulla naiset. Olen eräänkin kerran seissyt tyrkyllä mutta aika harvoin minua haettiin mutta se ei lannistanut vaan hain sitten itse. Enkä koskaan pokannut tyttöä tai naista eturivistä, vaikka siinä seisovat olivat hemaisevia minimekoissaan ja avarissa kaula-aukoissaan, vaan hain takaa niitä joiden kantti ei kestänyt olla eturivissä. Takarivin tytöt olivat kaiken lisäksi parempia tanssijoita ja erittäin mielissään kun heitäkin haettiin, ja heidän kanssa ujokin pääsi juttuun. Sanotaan mitä sanotaan, että enemmistö lavoilla käviöistä käy "vain tanssimassa" (erittäin hyvä kuntolaji muuten) mutta kyllä sieltä monet hakevat myös seuraa. Pidempi aikaista tai sitten yhdeksi yöksi. Ja näin on ollut jo kauan, ei pelkästään tämän hetken villitys.

Minua kyllä hieman ihmetyttää tämä viestittelymme edelleen kun ollaan näinkin eri ikäluokkaa ja eri kulttuurista mutta vaihtelua tämä elämääni on tuonut. Kenties uusia ajatuksiakin, ainakin "uskonasioista". Ei tällainen kirjoittelu naiselle ole minulle kuitenkaan uutta. Etsin aina välillä kirjoittelu seuraa netistä ja olen sellaista löytänyt lähinnä itseni ikäisistä tai vanhemmista naisista ja olen kerran jopa sopinut tapaamisesta, johon menoa sitten kuitenkin jänistin kun naisen into tapaamiseen oli liian läpinäkyvää. Netissä kun on myös helppo juksata ja suorastaan hankkia taloudellista hyötyä petoksella. Sellaisesta uutisoidaan vähän väliä ja tiedän olevan "herkkäuskoinen" mitä naisiin tulee. Naiset ovat tehneet elämästäni elämisen arvoisen ja kunnioitan kaikkia tasapuolisesti, ikään tai rotuun katsomatta. Naisen syli on vaan se lämpöisin. Tiedän että minua paheksutaan näistä sanoista, myös tällä palstalla vierailevat mutta sehän on heidän oikeutensa. Itse en ole tehnyt koskaan ilmoitusta seuranhaku palstoille.
"Kohtaamisemme merkitystä" tällä palstalla en ole pahemmin funtsinut mutta enemmän sellaista tavallista "miehen ajattelua naisesta", kuten varmaan ymmärrät. Nelikymppiset naiset kun ovat kukkeimmillaan minun mielestäni mutta myös kriittillisimmillään. En kuitenkaan näe kirjoittelukumppaneita seksuaalisessa mielessä, se pelko pois, sillä ne asiat kuuluvat intiimiin yhdessä oloon. Ei kirjeenvaihtoon. Omaa naamaani en juuri viitsi peilistä kurkkia mutta onko sinulla ulkonäköpaineita, kuten useimmilla naistutuillani on. Vai tyytyykö hengellinen nainen sisäiseen kauneuteen?

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja tässä tapauksessa niin että lähden kohtapuoliin työporukan mukaan kiertämään etelä suomea, enkä ota siihen reissuun tietsikkaa mukaan. Olen siinä porukassa lähinnä tiellisenä ja odotan kutsua jo kuumeisena. Siihen asti voidaan viestiä ja kerron seuraavassa miten tuohon porukkaan pääsin.

Käyttäjä tulipunaruusu kirjoittanut 13.05.2015 klo 18:34

Moi Poika!

Kirjoitan tähän nyt ajatuksiani, jotka heräsivät kirjoituksestasi:

Kuvauksesi äidistäsi kuulostaa kovalta. Jos olet varma, että puhuminen ei tilanteessa auta, niin sitten sinun on varmaan vain selvitettävä tunteesi itseksesi. Toista ihmistä kun ei voi muuttaa. Olikohan äitisi äiti myös äidillesi samanlainen? ehkä? Toisten ihmisten ajatuksia ei voi muuttaa, vain omiaan. Olet miettinyt asiaa paljon. Ehkä oireilet näitä tunteita myös kehossasi ( sellainen tunne minulle tulee ). Toivon, että pääset sinuksi asian kanssa, niin ajatukset ja oireet helpottavat.

Onhan tämä kirjoittelu kieltämättä vähän kummallista, mutta kuka määrittelee mitä täällä elämässä saa tehdä, ja mikä on kummallista ja mikä ei? Vaikka olemme eri ikäluokkaa, ja ehkä tähänastinen elämämme on ollut hyvin erilaista, niin entä sitten? Pitäisikö aina olla vaan omissa lokeroissa, ja katsoa maailmaa samalta näkövinkkeliltä? Enhän siinä opi mitään! Mitä eri-ikäisempiä ja eri taustoita olevia ihmisiä tuntee, sitä parempi. näin minä ajattelen...miten muuten voisin *tuulettaa ajatuksiani* ja oppia ihmisenä paremmaksi....? Tätä tarkoitin, että kaikella on merkityksensä- Olemme saaneet vaihtaa ajatuksia, ja omatkin ajatukset ovat selkiytyneet. Eikä meidän tarvitse ottaa tätä niin vakavasti. 🙂🙂

*Naisen syli on vaan se lämpöisin.* Sanoo mies.

*Miehen kainalo on vaan se kotoisin.* Sanoo nainen.

Olen niin paljon *maailmaa nähnyt*, vaikka nuori vielä olenkin, että olen oppinut kunnioittamaan ihmisessä eniten sisäisiä ominaisuuksia, enkä ulkoisia ominaisuuksia. Tottakai naisena kuitenkin pyrin pitämään itsestäni huolta, jotta itsekin voisin itsessäni hyvin. Ei minulla ole suurempia ulkonäköpaineita, ja olen kohtalaisen tyytyväinen siihen mitä Luoja on minulle antanut. Minulla on tummat ( luonnon väri) puolipitkät paksut hiukset, joissa on paljon luonnonkiharoita. Välillä ne menevät niin säkkyrään, että ihmiset nauraa; afroksi,,,,hahhahah....Olen saanut pituutta 170 cm, ja siniset silmät, pyöreämuotoiset kasvot! Olen se kuka olen!

Vai käy sinun kutsu kohta kohti työmatkaa!! Sehän on hienoa! Kirjoitellaan siihen asti!

Hyviä vointeja toivottaa ruusunen

Käyttäjä daleg55 kirjoittanut 14.05.2015 klo 10:58

Moi moi Ruusunen"
Hieman liian vakavaksi tämä on tosiaan mennyt kuten pelkäsinkin ja siinä onkin yksi syy miksen juuri asioistani toisille huutele, en nuorenakaan. Olen aina yrittänyt tulla omillani toimeen ja se varmaan on tehnyt minusta aika itsekkään ihmisen. Vakavuutta olen elämässäni suorastaan kartellut. Avautumiseni ei kuitenkaan ole vienyt yöuniani kuten pelkäsin joten ei tämä "aivovuoto" voi kovin pahasta olla. Erilaista kuin oletin! Kaipa minun pitäisi jopa kiitellä sinua saamastani huomiosta mutta olisko se jo "mielistelyä"?

"Työmatkaksi" kesäduuniani tuskin voi sanoa sillä en saa siitä varsinaisesti palkkaa, vain luontaisetuja. Eihän minun tarvitsisi työtä tehdä mutta kun haluan aina välillä irrota tutuista ympyröistä, oli jotain tehtävä. Kun minut potkittiin työelämästä viitisen vuotta sitten, tuntui aika pahalta kun sentään olen tehnyt työtä 15 vuotiaasta asti ja vuoden asiaa harmiteltuani päätin löytää jotain mielekästä tekemistä mutta eihän sellaista kovin helposti löytynyt. Jonkin verran sain kuvaushommia vaikken ihmisiä mielelläni kuvannut, varsinkin kun ihmisillä oli aika "erikoisia" haluja tulla kuvatuksi mutta sitten kerran pääsin kuvaamaan erään kaukaisen sukulaiseni "pihataidetta" hänen kesämökillään. Isäntä vei minut sinne ja lähti jossain käymään. Itse en kauheasti arvosta kenenkään tekemää taidetta mutta mökillä viihdyin, keskellä ei mitään, mistä sainkin ajatuksen tutkailla mitä rantamiljöön ulkopuolelta löytyisi. Tein ensin lyhyitä kävelylenkkejä mutta tietysti ne alkoivat pidentyä ja koska minulla ei ollut alueen karttaa, eksyin kertakaikkiaan. En osannutkaan enää palata mökkirantaan. Vieras metsä ilman polkuja, olin ollut tosi tyhmä ja lääkkeet olivat mökillä. Yleensä olin hyvä liikkumaan kartan avulla metsässä mutta ilman karttaa olin hukassa. Ei ollut muuta keinoa kun yrittää kävellä suoraan yhteen suuntaan ja toivoa että osuisin järven tai joen rantaan. Suomessa ei ole montaa järveä ilman kesämökkiä ja joet aina johonkin päättyisivät jos kulkisi laskuvirtaan, mietin synkässä korvessa. Lähdin liikkeelle mutta huono tuurini jatkui sillä en törmännyt kumpaankaan tunninkaan kävelyllä. Aloin tietysti hätäillä ja hermostua, ja silloin oli vaara että alkaisin kävellä ympyrää. Jos mukana olisi ollut koira, sen vainulla olisi ollut helppo löytää ihmisten ilmoille. Nyt olin yksin ja selkääni oli alkanut tutusti särkeä. Aikani harhailtuani aloin kuunnella. Kuulin ääniä, puhetta ja huudahduksia, nauruakin. Tiheän metsän keskellä oli vaikeaa hahmottaa mistä äänet tuli mutta olin innoissani ja aloin huhuilla ja kävellä laajenevaa ympyrää, kunnes yht'äkkiä osuin jonkinlaiselle kaivuulle, puheen kuuluessa montusta. Menin lähemmäs ja näin kolme miestä kaivamassa lapioillaan melko laajaa kuoppaa. Kaksi nuorta miestä ja vanhempi joka puhui lakkaamatta. Tervehdin heitä ja sain osakseni ihmettelyä, etenkin mistä olin siihen tupsahtanut. Kerroin muutamalla sanalla johon vanhempi mies että pääsisin pälkähästä jos kävelisin sata metriä suuntaan johon näytti kädellään. Katsoin suuntaan ja näin mökin ruskean katon puiden keskellä. Olin näin lähellä jonkun kesämökkiä ja rantaa mutta ilman noita tyyppejä monttua kaivamassa olisin edelleen eksyksissä. Jäin seiskoskeleman ja katselemaan touhua uteliaana ja juttelin vanhemman kanssa, joka kertoi että siihen kaivettiin kaivoa. Hieman ihmettelin miksi kaivoa tehtiin lapiolla mutta pidin suuni kiinni, mitäpä se minulle kuuluisi. Kun en meinannutkaan poistua kysyi mies olisiko minulla haluaja tehdä jotain, kuin olisi lukenut ajatukseni sillä olisin halunnut mennä mukaan kaivamaan eikä vain seisoskella siinä tyhmänä. Myönsin että haluja olisi, johon mies että hae juotavaa tuolta pihalta, sellainen kylmälaukku. Tein mitä pyydettin ja niin minusta tuli työporukan hanttimies. Tietenkin kerroin kaivuuhomman aikana historiani ja että etsin jotain hommia itselleni ja vanhempi mies sanoi että tule heidän mukaan. Palkkaa mies ei luvannut mutta saisin ruuan ja majoituksen ilmaiseksi ja hommia riittäisi koko kesäksi. Olin tosi innoissani, juuri sellaisesta olin haaveillut, "kesäduunia" leppoisessa porukassa. Työhöni kuului lähinnä erilaiset kaupassa käynnit ja pientarvikkeiden hankinta remonttikohteisiin. Autolla ajoa ei sairauteni haitannut kunhan matkat ovat lyhyitä.
Olen ollut kolmena kesänä "saman porukan" mukana paitsi että nuoret miehet vaihtuvat jatkuvasti. Ovat opiskelijoita tai mitä lie kulkureita töitä etsimässä. En tiedä onko kyse harmaasta työvoimasta, sen miettiminen ei ole mun asia. Pääasia on että saan olla touhussa mukana. Poikamiehen unelmaduunia!
Tämän kevään pelkona on ettei kutsua tulisikaan kun muutenkin on ollut työttömyyttä mutta kyselemään en ala. Tulee jos on tullakseen kesäduunini.

Kaipa tässä voi vähän esittäytyä kun sinäkin teit elikkä mulla on päästä tukka aikalailla kadonnut ja ne loputkin kauttaaltaan harmaata. Parta on ja sekin harmaahko eli vanhalta ukolta näytän. Pituutta on kai 180 en ole aikoihin mittauttanut, josko olisi vähän jo lyhentynyt mutta paino on ollut kaksikymmentä vuotta sama eli n.75 kiloo. Sitä olen aina ihmetellyt että tutuillani on painon kanssa jatkuvasti ongelmia niin itellä ei koskaan. Syön mitä tahansa niin paino ei muutu miks'kään! Kipuja mulla on päivittäin mutta ei nykyisin enää niin rankkoja kuin työssä ollessa eli tilanteeni on nykysin hyvähkö.

Äitini historiasta en tiedä paljon mitään kun ei olla koskaan oikeastaan puhuttu kunnolla. Varmaankin asia on juuri niinku sanot että saanut omalta äidiltään tavat kohdella penskojaan. Niinhän se menee. Sitä olen itse ihmetellyt miksi lapsuuteni on minua niin paljon mietityttänyt? Eihän nyt aikuinen äijä enää pitäisi sellaista kaivata mistä on joskus jäänyt paitsi. Ja olenhan sitä "hellyyttä" saanut avoliitoissani mutta onko se sama asia? Ei varmaan.
Taidat olla siinäkin oikeassa että erilaiset ihmiset tulevat toimeen keskenään paremmin kuin täysin samoista ympyröistä lähteneet. Mutta miksi avoliittoni ovat sitten järkejään epäonnistuneet? Eikö erilaisuus kannakaan suhteessa alkuihastuksen jälkeen ja miksei?
🙄

Käyttäjä tulipunaruusu kirjoittanut 14.05.2015 klo 19:35

Heippa *Poika*-ystäväiseni!

Minä haluan lämpimästi kiittää sinua tästä antoisasta keskustelusta, jota olemme käyneet. Se ei ole nyt millään lailla mielistelyä. Se on aitoa totuutta, jonka minä tähän nyt kirjoitan.

Huikea juttu tuo sinun tarinasi siellä mökillä. En pystynyt hengittämään ennen kuin sain tarinasi luettua siihen pisteeseen, jossa löysit miehet!!! Huh miten kuvasit tilanteen! ONNEKSI kuulit miesten höpinän!! Sattuipa onnellinen sauma. kun sait *töitäkin* ja pääsit maisemia vaihtelemaan! Ymmärrän hyvin, että se on *terapiaa*, kun pääsee porukkaan mukaan. Suomessa on outo *tulos tai ulos* -mentaliteetti työelämässä. Joko ollaan täysillä mukana, tai sitten ei olla ollenkaan. Välimaastoon mahtuisi NIIN PALJON!!! Jotain *työtä* kaipailet....olisikohan vaikka valokuvauskurssin järjestäminen lapsille hyvä idea? Lapset pääsisivät luontoon seikkailemaan, ja sinä voisit saada heidät avautumaan näkemään luonnon taiteilijan kädenjäljet ja muotoilut! Mitäs sanot? Onko teillä siellä ala-asteita tai yläasteita? Iltapäiväkerholle olisi varmaan kysyntää!!!! Oletan ettet asu täällä Etelässä. Minä asun Uudellamaalla, mutta en Helsingissä!!
___________________________________________________________________
Sitä olen itse ihmetellyt miksi lapsuuteni on minua niin paljon mietityttänyt? Eihän nyt aikuinen äijä enää pitäisi sellaista kaivata mistä on joskus jäänyt paitsi. Ja olenhan sitä "hellyyttä" saanut avoliitoissani mutta onko se sama asia? Ei varmaan.
___________________________________________________________________

Minusta on täysin ymmärrettävää, että lapsuus ja äitisi mietityttävät. Se on tosi tärkeä asia elämässä. Se on *traumaattista* meille kaikille, jos ei saa rakkautta vanhemmiltaan. Oma isäni on ollut minulle *tosi outo*. Välillä tosi ystävällinen, ja taas toisinaan patailkeä. Siinäpähän olen sitten *pomputellut* ystävällisyyden ja ilkeyden välillä. Joskus ihmettelin, miksi se haluaa minua loukata, ja yritin *mielistellä* tai *nuolla* niin kuin sinä asian ilmaiset. Yritin saada hänet ymmärtämään, että olen hei ihan OK, ei minua tarvitse loukkailla....sitten lopetin koko homman. Ajattelin, minulla on vaikea isä. OK. Hyväksyn sen. Hyväksyn hänet *zombina*. ja HYVÄKSYN ITSENI. EN TARVITSE HÄNEN HYVÄKSYNTÄÄ JA HYVÄÄ KÄYTÖSTÄ MINUA KOHTAAN....Hän peilaa omaa maailmaansa minuun....EI MINUA!!!! ..Nykyään en mielistele. Olen itseni ja jos hän sanoo jotain törkeää......sanon suoraan : Eikö sinulta sisältä löydy muuta annettavaa? ja lähden sam tien pois...Se on alkanut oppimaan reaktiotani, ja ymmärtänyt, että jos haluaa minun seuraa, niin parasta olla loukkaamatta!!.... hän saa itse valita, haluaako olla tekemisissä vai ei. Nykyään hän käyttäytyy paremmin, ja on sanonut, että ei koskaan halua, että emme olisi tekemisissä. Asetin vain asialle selkeät rajat..Luin juuri jokin aikaa sitten ajatuksen.___ Kun yrität voittaa toisen ihmisen arvostusta itsellesi. olet jo unohtanut OMAN arvosi!!____Ehkä meillä molemmilla on tässä opittavaa. Näin se juuri on.....Loukkaamalla minua hän oli saanut minut vähättelemään omaa arvoani( tärkeintä aarrettani )......

Monella meistä ihmisistä on vaikeita perhesuhteita. Ne ovat niitä haasteita kun elämä meille antaa. Se, mitä olet minulle äitisuhteestasi kertonut, on tärkeää sinun hyvinvointisi kannalta. On tärkeää, että olet siitä kertonut. On myös hyvä, että olet saanut nukuttua, vaikka ollaan *kipupisteitä* näpelöity!

Olen minäkin elänyt avoliitossa, ja pieleen meni....on se vaan niin vaikeaa....Minun kumppanini joi viinaa. ( tätä virhettä en enää koskaan tee!!!!! ). Sitten humalassa löi minua....ja minä lähdin. Sen pituinen se. En halunnut jäädä elämään pelon kanssa. Hän oli iso mies 190 cm ja lihaksikas....

KOHTA ON KESÄ!!! Onko sinulla siellä jokia tai järviä jossa käyt uimassa? Yksi vuosi heitin *talviturkin* jo tähän aikaan vuodesta. Ymmärrän että sinua ei kylmät vedet kiinnosta. Mutta ehkä kesällä pulahdat?

T: 🙂

Käyttäjä daleg55 kirjoittanut 15.05.2015 klo 15:09

Hei hei "Prinsessa" Ruusunen!
Huvitti sen verran tuo "Poika"-ystävä joten aattelin vitsailla minäkin.
Onhan tämä ollut aika antoisaa keskustelua täysin tuntemattoman (kivan naisen) kanssa. Melkein satumaista! Viestittely alkaa jo rajoittaa päivittäisiä rutiinejani mutta mitäpä siitä. Tämä on kyllä harvinaista herkkua keskusteluissa. Elämässäni on ennenkin tapahtunut odottamattomia, ylleensä ilkeitä, käänteitä joten vaihteeksi sitten näin positiivisiakin.

Ei minun luonteella pysty esiintymään minään "opettajana" kun mulla on kärsimätön olo melkein jatkuvasti eli teen mitä hyvänsä, sen pitää mennä niinkuin olen sen ennalta suunitellut ja jos ei mene, menee hermoiluksi aika nopeesti. Olet sen jo ehkä "aistinut" viesteistäni. Olen yksinkertaisesti liian erakkoluonne olemaan luontevasti ihmisten kanssa saati sitten arvaaamattomien lasten. Osuva aforismi minusta on: "Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla!" Tarkottaa että omissa oloissani on ihan ok olo mutta jos joudun esiintymään olen vaikeuksissa. Siellä kesäduunissakin on vähän kiikun kaakun-olo kun joukossa on aikamoisia suupaltteja. Vaikka olen nuorempana laulanut karaokea baareissa niin en koskaan ilman "taikajuomaa" ja siltikin vain läpituttujen seurassa voin "esiintyä". Tuskin voin ottaa rohkaisuryyppyjä lapsia kaitsiessa?!

En omasta mielestäni saanut tekstiini likimainkaan sellaista tunnelmaa kuin olisin halunnut ja millaista on olla eksyksissä. Tykkään näet kirjoitella "muistelmia" ja melkein mitä vaan omaksi ilokseni. Harrastus, ei muuta mutta silti pyrin saamaan antoisaa juttua aikaiseksi. Kirjoittelen siis retkistäni luonnossa vaikken siellä ole petoihin koskaan törmännyt niin sentään jotain mielenkiintoista. Kirjoittelen myös matkakertomuksia maista joissa olen käynyt aviliittojeni aikana. Pari ystävääni ja siskokin ovat houkutelleet minua alkamaan kirjailijaksi koska mulla on sitä aikaa. Joo mikä ettei aikaa on eikä kieltämättä olisi hoopompi työ mutta minulta puuttuu kaksi ominaisuutta jotka tarvitaan eli pitkäjännittyneisyys ja kunnianhimo. Ensin mainittua olen yrittänyt opetella koko ikäni mutta kunnianhimoa ei voi opetella, sitä joko on tai ei ole ja sillä simppeli. Kuulun sentään suureen enemmistöön suomessa eli "pöytälaatikkokirjailijoihin" ja onhan sekin sentään jotain. Näitä viestejäkin kirjoittelen päivän mittaan off linessa ja siirrän valmiin tekstin tänne vasta valmiina.

Isä suhteesi ei ole ollut häävi ja se ei voi olla vaikuttamatta miten suhtaudut meihin "kaksilahkeisiin" yleisemminkin kun vielä avomieheksesi sattui aivokääpiö joita meissä miehissä on vähän liikaa. Selontekosi isästäsi on puhutteleva ja meistä kahdesta sinulla on kyllä ollut hankalampaa kotona ja ilmeisesti edelleen. Kirjoitat tärkeästä asiasta, omantunnon arvosta, mikä liippaa läheltä itsetuntoa-ja kunnioitusta. Itsekin muutin kotoa pois ammattikoulun loppumisen jälkeen sillä en vaan sietänyt kotona olevaa ilmapiiriä. Ehkä olisi pitänyt niin olisin kenties säästynyt monelta riesalta ja mokaamiseltani mutta kotona olisin menettänyt itsenäisyyteni ja varmaan myös omantunnon arvon. Lapsuus äidin komennossa oli kuitenkin riittävä kannuste lähteä omille teille.

Kerroit avomiehesi lyöneen sinua ja päättelen että humalassa mikä on minusta ihmeellinen asia että humala aiheuttaa joillekin väkivaltaista käytöstä. Niin miehissä kuin naisissakin mutta eiköhän kyse olikin siitä että tällaiset ihmiset ovat perusluonteeltaan väkivaltaisia mutta pystyvät selvänä pitämään nyrkit piilossa. Arvatenkin yleisen syy lyömiseen on mustasukkaisuus jos liitossa niin käy. Olen tuon asian tullut nähneeksi muutamaan kertaan, silloin kun asuin edellisessä paikassa. Naapurinani oli itseäni vanhempi pariskunta jossa mies vahtimalla vahti vaimoaan eli jos juutuin vaikka postilaatikolla juttelemaan vaimon kanssa, mies ryntäsi ulos kuuntelemaan jutteluamme. Mustasukkaiset kun eivät luota tippaakaan puolisoihinsa. Uskovat ihan tosissaan että vaimo pettää heti kun vaan tämä näkeekin toisen miehen. Minä en kyllä ymmärrä että joku voi kuvitella omistavansa toisen kun pappi on sanonut aamenen. Näistä parisuhde ongelmista riittäisi "teorioita" mutta taidan pitää ne ominani. Johtuiko sinun lyömisesi mustasukkaisuudesta? Yksin eläessä ei ole näitä huolia mutta muita tietenkin on.

Ei kyllä paljon kesältä tunnu kun viimeyönäkin oli -1 ast. Järviä ei ole lähellä mutta eipä ole uinti halujakaan kun olen aika huono uimaan. Uimiseni on oikeastaan vain pinnalla pysymis-kamppailua ja varsinkaan silloin en mene veteen jos jalat ei yllä pohjaan. Sain myös uimiskammon penskana kun hyvä kaverini hukkui vaikka oli uimamaisteri. Kesäleirillä, johon en itse joutanut kotitöiltä ja jos olisin päässyt, ehkei kaverinikaan olisi hukkunut. Jossittelua joo mutta olisin ainakin ollut paikan päällä.
😐

Käyttäjä tulipunaruusu kirjoittanut 15.05.2015 klo 21:35

Moi!

Niin, onko tämä elämä totta? Vai onko tämä vain unta? Tämä meidän kirjoittelukin on satu? Tarina? Hetki todellisuutta? Vaiko mystiikkaa? Kun syntyy niin herääkö *todellisuuteen*? Vaiko *vaipuuko uneen*? Onneksi tämä meidän *tarina-todellisuus* on positiivista ja mukavaa. 🙂

Vai olisi lasten kanssa touhuilu liian *hermoilevaa*...no viisainta varmaan unohtaa sitten tällä kertaa....*taikajuomaa* ei voi tässä kohtaa käyttää......Ellet sitten sieltä metsästä löytäisi muita rohtoja... Mistä sitä tietäisi vaikka joku kasvin juuri antaisi *hermolepoa*, kärsivällisyyttä ja rohkeutta...... Meidänkin talonyhtiön pihalla kasvaa rohtosuopayrttiä, jonka juuresta saa tehtyä saippuaa....Nykyisin ihminen on niin erkaantunut luonnosta. On niin kuin *luonto ja luonnonvarat* olisi oma asia ja sitten olisimme me. Mutta mehän olemme itse luontoa ja luonnossa. Jokainen hengenveto antaa happea ja uloshengitys poistaa hiilidioksidia. Puu tekee päinvastoin. Puu joka seisoo pihalla, on *luontoa*, ja minä olen täysin siitä riippuvainen. Tätä täydellistä yhteyttä ei oikein enää ymmärretä.

Minusta toi sinun kirjoittelusi kuulostaa mielenkiintoiselta....haluaisinpa kurkistaa pöytälaatikkoosi, ja vähän tutkailla mitä kaikkea olet sinne oikein *piilottanut*......Ajattelun vapautta ei kukaan voi meiltä poistaa. ei kukaan. ei poliisi, lääkäri, vanginvartija eikä poliitikko. Sinä voit tarinoittesi ja teorioittesi kanssa *matkustella* minne milloinkin, ilman että kukaan voi estää *yhtäkään matkaa*.Passia ei tarvita eikä lentolippu maksa maltaita......

Isäni ja avomieheni eivät ole riistäneet minulta uskoa miehisyyteen. Ei yhtään sen enempää kuin ilkeät naiset naisellisuuteenkaan. Miehenä oleminen on osa kokonaisuutta, sitten on näitä eri luonteita, jotka sinänsä eivät johdu *miehuudesta tai naiseudesta*. Ennen ajattelin, että naiset ovat pehmeämpiä ja herkempiä....nykyisin olen melkein toista mieltä. Naiset ovat kovempia kuin miehet noin keskimäärin. Näin ajattelen: Miehisyys on voimaa, *rakenteiden rakentamista ja ylläpitämistä*, johtamista, tiedon jakoa ja vastuunkantoa. Naisellisuus on lämpöä, turvaa, hoivaamista, tunneherkkyyttä, runsautta. Mies antaa naiselle voiman ja nainen antaa miehelle herkkyyden...jotain tällaista......

Niinhän se oli. minua lyötiin humalassa. Olen kanssasi samaa mieltä. Viina ei sinänsä muuta ketään, se poistaa vain estoja. Lyöminen ei liittynyt mustasukkaisuuteen.( tai en ainakaan usko ). Kerran se löi minua, kun hienovaraisesti sanoin, että lähdettäisiinkö kotiin jo juhlista, kun hän oli jo tosi päihtynyt. Sitten kotimatkalla sai tosi kovan raivarin. En olisi saanut millään lailla puhua hänen juomisestaan. Osuin siis liian arkaan paikkaan. hänellä oli juominen jo *karkaamasta käsistä*, ja aihe oli niin arka. Hermostui jos edes sanoin siitä. Hän valehteli itselleen asiasta: enhän mennyt kuin kavereitten kanssa yksille, enhän juo kuin vain viiniä, enhän juo krapulaan....jne. jne....kuitenkin oli humalassa ihan liian usein. Tajusi sen itsekin, mutta ei halunnut myöntää. Minulle asia tuli yllätyksenä, koska kun seurustelimme en nähnyt häntä niin usein päissään. ( teki sitä minulta salaa ) Sitten saman katon alla *tilanne paljastui*. ... ja paheni ajan kuluessa....kunnes sitten erosimme.

Täällä tuntuu jo kesältä!!!!! Minä pidän tosi paljon uinnista! Voisin asua vedessä. Siellä saa *kulkea niin vapaasti*1!!!

T. Ruusu
🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Käyttäjä daleg55 kirjoittanut 17.05.2015 klo 10:51

Heipä hei Ruusunen!
Minusta tämä kirjoittelumme on rinnakkaistodellisuutta. Kaikki mitä tähän kirjoitamme on oikeasti tapahtunut mutta vain itsellemme ja kun sitä toinen lukee pääsee rinnalle mutta ei kertojan todellisuuteen. Tämä on vuoropuhelua jolla tuskin on muuta annettavaa kuin viihdettä. Näin sen itse koen. Elämäni jatkuu kuten aiemminkin kuten varmaan sinunkin mutta pääsemme kertomaan elämästämme toistemme lisäksi muillekin. Ehkä tästä on muillekin sisältöä, ei vain meille osallistujille.

En ole kovin kauaa aikaa vielä kirjoitellut. Se on tullut kun liikkumiseni alkoi vähentymään, jo ennenkuin jäin töistä pois. Olen minä ollut aina vähän luova ja tykännyt tehdä käsilläni jotain. Kun asuin mökissä, nikkaroin jatkuvasti jotakin. Vain avoliittojeni aikana en saanut siihen rauhaa enkä oikein halujakaan. Oli niin paljon muuta ja monimutkaisia kuvioita. Ulkomaan matkoja ja juhlimista ystävien kanssa. Yksinäisiä aikoja täytin poikkeuksetta joko patikoinnilla tai nikkaroinnilla.
Kirjoitelmani ovat kuin valokuvia menneistä tapahtumista ja luen niitä aina silloin tällöin, päästen helposti kuvaamiini tunnelmiin ja paikkoihin. Näen ne sieluni silmin kuin elokuvana päässäni. Esimerkiksi lapsuudestani olen kirjoittanut ja nuoruuden kiihkeydestä. Olen kirjoittanut myös puhtaasti mielikuvitustarinoita mutta ne eivät ole kummoisia kun henkilökuvaukseni on aika olematonta. Muistelmissa ei ole siitä ongelmaa kun niissä on itse mukana, ei tekstinä vaan ajatuksessa.
Suosittelen kirjoittamista esim. yksinäisille harrastukseksi, sillä täyttää elämän tyhjät hetket niin ettei niitä edes huomaa ja erityislahjoja kirjoittamiseen ei tarvi, laittaa vaan sanoja peräkkäin ja vähitellen sitä oppii tekemään tekstistä luontevaa.

Kerronpa tässä lyhyesti yhden parisuhdentyngän alkamiskuviot sekä sen loppumisen.
Olin vähän yli nelikymppisenä Tyky kuntoutuksessa vaikka niihin pääsi yleensä vasta viisikymppiset mutta minulla oli jo aika pahoja selkävaivoja siinä iässä. Kuntoutus tapahtui Anttolassa ja ryhmässämme oli viisi naista ja kuusi miestä. Ryhmä koostui ison firman eri osastoilta ja siksi en tuntenut ennestään kuin pari miestä. Miehet olivat minua vanhempia mutta naisissa oli pari ikäistäni. Jo parin kuntoutuspäivän jälkeen aloimme vitsailla että ruokaamme laitetaan jotain "piristettä" koska meillä oli Anttolassa huomattavasti parempi fiilis siellä kuin työpaikallamme koskaan oli ollut. Kuntoutuksessa oli tietysti samaan aikaan monia ryhmiä eri puolelta suomea mutta me pysyimme omanamme aika tiiviisti paitsi porukkamme muut miehet, ilman minua, ottivat pariviikkoisen "loman töistä" ryyppylomana saman henkisten kanssa. Minulle ei jatkuva juopottelu maittanut vaan yritin tosiaan saada itseni parempaan kuntoon. Tietysti minäkin otin illanvietoissa mutta en muulloin. Melko nopeasti tutustuin yhteen ikäiseeni naiseen kun hänellä tuntui olevan samat ajatukset minua kohtaan ja meille molemmille maittoivat tanssimiset kuin pitkät juttelemiset. Tunsin vetoa naiseen, sillä olin ollut pari kolme vuotta yksikseni viimeisen avoliitoni kariutumisen jälkeen. Naisella oli ollut värikäs elämä, kaksi kertaa naimisissa ja kaksi kertaa eronnut, poika ensimmäisestä avioliitosta. Ensimmäisen liiton nainen kertoi päätyneen miehen jatkuvaan uskottomuuteen ja toisen liiton miehen juopotteluun ja tämän väkivaltaisuuteen. Kuuntelin naista mutta mitään lohdutusta pystynyt antamaan mutta aloimme viihtyä toistemme seurassa yhä tiiviimmin ja nainen oli poikkeuksellisen kiihkeä, tehden suorasukaisia ehdotuksia yhteisestä onnesta. Hän vietteli minua naisen keinoin mutta en halunnut alkaa siellä mihinkään intiimiin sillä olisin joutunut tukalaan tilanteeseen ja juorujen kohteeksi, myös sitten kun taas olisimme töissä. Halailuja ja suudelmia pidemmälle en halunnut mennä mutta yhteinen onni tuntui odottavan kunhan pariviikkoinen kuntoutusjakso päättyisi mutta jo toisella viikolla nainen alkoi muuttua määräileväksi minua kohtaan. Hän päätti että istuisimme yhdessä ruokailussa ja luennoilla, eikä laskenut minua toisten seuraan yksin. Alkuun en kiinnittänyt asiaan huomiota mutta vähitellen tilanne alkoi ärsyttämään. Olin saanut pallon jalkaan ja vain iltaöisin pystyin karkaamaan huoneestani ulos niin ettei hän ollut käytävällä minua odottamassa.
Viimeisenä iltana Anttolaan tuli johtajia firmasta palaveriin jossa yritettiin nostaa yhteishenkeä ja päivä päättyi rantasaunaan jossa juotavaa riitti ja silloin otin itsekin kohtalaisen kännin. Erikoiseksi ilta muuttui kohdallani siitä että nainen joka oli pari viikkoa kulkenut rinnallani ei ollut minua näkevinäänkään vaan kiilasi itseään erään pikkupomon kylkeen ja näin heidän suutelevan toisiaan loppu illasta kiihkeästi rakennuksen portailla. Eikä siinä kaikki, he lähtivät yhdessä käsikynkkää huoneisiin ja mitä ilmeisemmin menivät samantien sänkyyn. Olin humalasta huolimatta kuin puulla päähän lyöty ja tunsi itseni tosi petetyksi. Kaksiviikkoa nainen oli roikkunut minussa kuin iilimato mutta kun löysi halukkaaman petipuuhin, unohti minut kuin mua ei olisi ollut olemassakaan. Mietin huoneeseeni mennessä olikohan naisen puheissa mitään perää eli noinkohan avioliitot olivat päättyneet sittenkin naisen uskottomuuteen.
Aamulla tapasin naisen taas käytävällä odottamassa minua kuin mitään ei olisi tapahtunut ja pyrki halailemaan minua. Annoin niin tapahtua mutta kylmetin tunteeni häntä kohtaan täydellisesti. Kun iltapäivällä olimme lähdössä Anttolasta en huolinut häntä autooni vaikka olimme sopineet lähtevämme yhdessä. Sen sijaan otin kyytiin pari tuntemaani miestä ja sanoin naiselle että tule millä lystäät. Vaikka viimeöisen petikaverin kanssa. Nainen meni vaikeaksi ja jäi seisomaan parkkipaikalle onnettoman näköisenä.

Vaikka olen viesteissäni antanut ymmärtää että syy epäonnistuneisiin suhteisiini on ollut minussa mutta kyllä tuosta Anttolan pariviikkoisesta episodista jäi päinvastainen vaikutelma ja siksi innokkaita, hyvännäköisiä naisia olen suorastaan kartellut sen jälkeen.

Tämä viestini sinulle, tuntematon ystävä, taitaa jäädä viimeiseksi sillä huomenna lähden ajelemaan kohti Kuopiota. Ensin viikon mittaiselle tuetulle lomalle ja sieltä remonttifirman hanslankariksi. Iso kiitos sinulle kun annoit minulle tilaisuuden kertoa palan elämästäni.
🌻🙂🌻

Käyttäjä tulipunaruusu kirjoittanut 17.05.2015 klo 19:23

Hei Poika!

Minä tulin juuri kotiin kävelylynkiltä. Olin luonnonsuojelualueella, jossa on lehto. Se oli niin tavattoman kaunis keväällä: paljon valkovuokkoja, tammia, pähkinäpensaita, oravia, keltavuokkoja, niittyorvokkeja.......ihanaa!

Onpa surullista, surullista....että tämä kirjoittelu loppuu....on ollut hienoa jakaa elämäntarinaa kanssasi. Minä olen saanut uutta ajateltavaa, ja se on aina muutosta se. Joten minulle tällä on ollut viihdearvoa suurempi merkitys. Kiitos siitä.

Olipa tapaamasi nainen *kiihkeä* otteissaan. Teit oikein kun jätit hänet sinne seisomaan itsekseen ja miettimään tekosiaan....eivät kaikki 40-kymppiset naiset ole kuitenkaan tuollaisia.....usko pois!! Vaikka olisivatkin hehkeitä.....ei se aina sitä tarkoita....usko pois!

Toivotan sinulle onnea matkallesi Kuopioon, ja *kesätöihin*- .....sekä kaikkea hyvää!!!!Toivon, että selkäsi vielä asettuu paremmaksi!!!

Sydämellinen kiitos + ruusu.