Voiko tästä edes selvitä? (Pakko-oireet, ahdistus, hulluksi tulemisen pelko...)
Mua ahdistaa nyt niin kovasti, että on pakko kirjoittaa. Pelkään tulevani hulluksi, sekoavani täysin! 😯🗯️
Olen yrittänyt saada apua tilanteeseeni, mutta sitä tuntuu saavan hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Odottelen psykiatrisen sairaanhoitajan(?) yhteydenottoa ja toivon että asiani lähtisi etenemään rivakasti sen jälkeen. Minulla on historiaa mielenterveyspuolelta, noin kymmenen vuotta sitten diagnosoitiin lievä masennus ja paniikkihäiriö, joiden tiimoilta kävin juttelemassa terapiakeskuksessa ja aloin syömään Sepram -nimistä lääkettä. Lääkkeen lopetin vasta viime syksynä, koska aiemmat lopetusyritykset menivät mönkään lopetusoireiden ollessa niin voimakkaita. Kadun kovasti, että koskaan suostuin aloittamaan tuon lääkityksen, koska silloin tilanteeni olisi uskoakseni rauennut pelkällä terapialla, nyt pelkään kaikkia lääkkeitä hirveästi. Välillä mietin, että olisipa joku lääke, jolla poistaa nää ajatukset ja palauttaa elämä takaisin raiteilleen, mutta hetken päästä mietin kaikkia kauhuskenaarioita lääkkeiden suhteen. Pelkään sivuvaikutuksia ja sitä että ne muuttavat minut täysin erilaiseksi ihmiseksi, että minusta tulee zombie.
Vuosikaudet olen pärjännyt ihan hyvin, mutta keväällä koin jotain fyysiseen terveyteeni liittyvää, joka laukaisi hirvittävät pelot. Olin aivan hysteerinen ja pelkäsin että kuolen. Olen aina pelännyt kuolemaa ja sairauksia, mutta en noin valtavalla kaliiberilla kuin mihin se keväällä yltyi. En saanut katkaistua sitä ajatuskierrettä ja ramppasin lääkäriltä toiselle. Yritin saada apua myös mielenterveystoimistosta, olisin halunnut rauhoittavia, tai mitä vaan, että olisin voinut olla hetkenkin ajattelematta kuolemaa ja sairastumista.
Syksyn tullen juttelin erään yksityisen psykologin kanssa parin istunnon verran ja hän sai minut luopumaan lääkityksestäni. Totesimme, että on turha syödä Sepramia, koska siitä ei ollut apua sen hetkiseen tilanteeseeni. Syksyn tullen alkoi myös kuvioihin tulla pakko-oireita. Huomasin peseväni käsiä joka välissä ja käsienpesu ei ollut enää normaalia, vaan siinä kului kauemmin aikaa kuin ennen. Yhden oven ripoihin en ole enää halunnut koskea ja pelkään myös likaavani esim. astiakaapin ja sen sisällön, jos otan jonkin esineen sieltä. Vaikka olisin pessyt käteni, pelkään että paitani hihoista tipahtelee pöpöjä kaappiin. Tiedänhän minä, että nuo ajatukset ovat hölmöjä! En vain saa niitä päästäni pois. Olen kehittänyt hirvittävän ongelman pyykinpesusta, pelkään että kuivausrummussa on tappavan taudin aiheuttavaa likaa, eikä kuivaustelineenkään käyttö oikein onnistu, myös se on mielestäni saastainen.
Mikään ajatuksistani ei pidä paikkaansa, tiedän että normaali käsihygienia riittää, voin koskea ovenkahvoihin ja pestä pyykkini aivan kuten ennenkin. En vain pysty! 😭 Voi luoja kuinka paha olo minulla on! Pelkään vielä kaiken muun lisäksi, että tulen ihan ”kunnolla” hulluksi. Pelkään että tosiaan sekoan niin että alan kuulla ääniä, näkemään näkyjä, sotkemaan paikkoja…. Pelkään, pelkään, pelkään! Mitään muuta elämääni ei mahdu tällä hetkellä kuin pelko. ☹️
On muitakin ongelmakohtia, mm. maagista ajattelua, että jos en tee näin, niin jotain pahaa tapahtuu minulle tai läheisilleni, mutta nuo ovat onneksi sellaisia juttuja, että niistä olen saanut itseäni vieroitettua. Välillä ne putkahtavat esiin, mutta sanon aina itselleni, että tähän et lähde mukaan, mitään pahaa ei tapahdu.
Voiko näistä tunteista ja vaivoista selvitä? 😑❓
Tiedän että en saisi jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan, se vain kasvattaa huolien taakkaa, mutta ei ”terveet” tajua mitä sanovat kun kehottavat lähtemään lenkille raikkaaseen ulkoilmaan. Tai menemään apinan raivolla kohti pelkoja. Tai en minä tiedä…. Kyllä minä aion yrittää taas tänäänkin kohdata pelkoni ja yritän olla antamatta niille valtaa, toimia normaalisti, niin kuin ennenkin.
No ne onkin niitä ihmisiä jotka tajua mitä ei saisi sanoa ei se auta mitään jos kaikki sysäisi ittensä pakosta pelkoihin kahta kauheammin sittne voisi tulla jokin kohtaus tai pelästyä enemmän. Parempi pieniä juttja alkuun itsellä ollut tota maagista ajattelen syön tällä syömpuikolla niin se on silloin värin takia parempi ja jos teen niin käy jotain kamalaa jotian taikauskoa. Kyllä sitä on tulut pelättyä hulluksi tulee muttei ole niin tapahtunut jos olisit hullu se ei tule vain sillä että pelkäät se tulee. Yritä aina ratkoa se jollain kysymyksellä voiko tämä olla totta? Ja keksitkö loogista vastausta.
Hei Tupla-Ahdistus,
minun on ihan pakko vastata tähän sinun kirjoitukseesi sillä se kuulostaa kuin omalta menneisyydeltäni. Toivon että otat vinkkini vastaan avoimin korvin. Ja ensinnäkin, olen ihan varma että selviät kyllä ja tilanteesi paranee! Täällä sinulla on ainakin yksi tsemppari. 🙂👍
Olen itse myös kärsinyt masennuksesta, paniikkihäiriöstä, yleisestä ahdistuneisuudesta ja pakko-oireista. Eli kaikki mistä kirjoitit kuulosti kovin tutulta. Vuosien ajan koin huonoa omatuntoa siitä että söin lääkkeitä. Tuolloin olinkin vain syönyt lääkkeitä, enkä käsitellyt ongelmiani enkä purkanut sitä mistä kaikki oireiluni johtui. Kun viimein pääsin terapian piiriin, lääkärit hoksasivat että olin syönyt masennuslääkettä aivan liian matalalla annostuksella. Hoitovastetta ei ollut saavutettu, jolloin olo ei parantunut, ja myös ahdistus ja toivottomuus lääkkeiden tehottomuudesta oli vaivanani. Lääkitystä nostettiin ja aloin käymään terapiassa: ensin pari kuukautta kaksi kertaa viikossa (psykiatrisella sairaanhoitajalla) ja sen jälkeen pääsin kahdeksi vuodeksi Kelan tukemaan kognitiiviseen terapiaan. En voi kyllin kiittää lääkäreitä ja terapeutteja, jotka yhdessä terapiassa edistymiseni rinnalla miettivät aina lääkkeet olooni sopiviksi ja niin, että lopulta pääsisin lääkkeistä kokonaan eroon.
Kehottaisinkin sinua siis suhtautumaan lääkkeisiin vielä armoa antavasti. Voi olla, että lääkityksesi on ollut ihan väärä tai et ole saanut oikeanlaista vastetta. Noiden nappien kanssa kun pitää aina vähän viilata sitä annosta ja merkkiä kullekin ihmiselle sopivaksi. Itselläni tehosi essitalopraami. Minulle lääkkeet olivat nimenomaan se tuki, joiden avulla pystyin aloittamaan terapian ja joiden avulla aloin harjoittelemaan konkreettisesti kaikkea: yksin julkisissa paikoissa liikkumista, ihmisten kanssa oloa, pakko-oireideni rauhoittamista, itseeni armollisesti suhtautumista. Ilman lääkkeiden tuomaa tukea olisin ehkä jäänyt vain sänkyyn makamaan. Siis ihan oikeasti. Myös lääkäri ja terapeutti selittivät asian minulle hyvin: jos jalkani olisi poikki, kieltäytyisinkö kuntouttavista kainalosauvoista ja yrittäisin väkisin raahautua eteenpäin?? Entä oletko ajatellut, että aivosi saattavat olla sellaiset, jotka tarvitsisivat lääkkeellistä tukea ja ottavat serotoniinia liian nopeasti takaisin? Olemme kaikki erilaisia ja kyseessä voi olla aivan fysiologinen seikka.
Eli ole armollinen itseäsi kohtaan. Eihän kukaan lääkkeiden syönnistä nauti, mutta mieti tätä vaihtoehtoa, joka on vastaavanlaiselle tapaukselle sopinut hyvin. Toivon, että pääset pian hoitajan puheille ja saat asiat rullaamaan. Minä uskon sinuun, laita jotain viestiä jatkossa kuulumisistasi!
🙂🌻
en minäkään lääkkeistä nauti ,mutta itselläkin lääkkeet ja ollut vuosia liian pienellä teholla nyt nostettiin maximiin mutta mennyt vielä niin vähän aikaa etten tiedä auttaako on minullakin paniikkihäiriö ja ahdistus kova siksi menin terapiaan, mutta vasta yhden kerran käynyt niin en odotakkaan mitään suurta mullistusta tuntuu vain on menny kauheasti elämässä hukkaan pelkoihin ja ahdistukseen..itsekkin olen kokenut kauheita pakkoajatuksia ymmärärn kyllä.
Kiitos teille ihanille, että jaksoitte vastata viestiini! 🙂
Olen lukenut kirjoituksenne useampaankin kertaan, mutta en vain ole saanut vastattua mitään. Olo on välillä niin huono, että ihan kauhistuttaa. Välillä olen sitä mieltä, että haluan heti jotain lääkettä, että elämä alkaisi taas hymyilemään, mutta sitten taas mietin kaikkia kauhujuttuja lääkkeisiin liittyen. Minkä nimisiä ne teidän lääkkeenne ovat/olivat, joita olette pakko-oireisiin käyttäneet? Etenkin vastula:n tilanne kiinnostaa, koska se kuulostaa niin paljon omani kaltaiselta. Kuinka nopeasti ne alkavat vaikuttamaan ja millä annostuksella niitä syödään? Pääseekö niistä koskaan eroon, mitä haittavaikutuksia niillä on?
Mä en oikein tiedä, että meneekö tässä mun tilanteessa kaikki nyt ihan oppikirjojen mukaan, kun minusta tuntuu että mulle tarjotaan liian harvoin keskustelukäyntejä, seuraavaankin tapaamiseen on yli kaksi viikkoa... lääkärille pääsystä ei mitään tietoa. Puhelimitse on kyllä lääkityksestäkin keskusteltu, mutta minun mielestäni se ei ole oikea väline tuollaisten asioiden päättämiseen.
Kiitos vielä kerran viesteistänne kisulitassu2 ja vastula, odotan kommenttejanne jälleen.
Hei..vihdoinkin minäkin osallistun keskusteluun. Ikäni olen kärsinyt ahdistus- jännitys paniikkiongelmista ja hypännyt paniikissa laidasta laitaan apua hakiessa. Joku kumma pakkomielle on että kukaan ei ymmärrä, kukaan ei voi eikä osaa auttaa. Vertaistukeen uskon, mutta kun ei uskalla oikein ryhmään mennä.
Välillä on toki parempia jaksoja elämässä , mutta kyllä tunne-elämän epävakaus ja nimenomaan ahdistus on vieneet toisinaankokonaan elämänilon .Olen kokenut että suuret häpeän tunteet ovat iso este elämässä. Lääkkeitä olen käyttänyt viimeiset 10 vuotta. Kaikki on määrätty masennukseen tai paniikkihäiriöön vaikka yleistynyt ahdistuneisuushäiriö kai olisi tärkein syy. Jotenkin eri lääkärit määrää omia "tuttuja" lääkkeitään ja sitten kun valittaa sivuoireista, ei kukaan jaksa pitemmälle miettiä. Voi mullla olis paljonkin asiaa näköjään...jos löytyy juttelukavereita. Ehkä toivo paremmasta on jo , koska jaksaa alkaa tälleen kirjoittelemaan.🙂
Moi.Ajattelin kirjoittaa tänne joitain omia ajatuksiani.Minä sairastuin yli 20v sitten paniikkihäiriöön.Silloin en tiedostanut sitä ja menikin monta vuotta,kun sain tietää paniikkihäiriöstä.Hoitoa ja tukea kannattaa hakea.Itse hain vasta eron jälkeen ja meninkin sellaiseeen 1,5vuoden keskusteluryhmään jonka totesin itselleni hyväksi.Lääkkeitä olen syönyt vain lyhkäisiä aikoja.Nyt huomasin taas paniikkihäiriön palanneen ja sen mukana ahdistuksen.En haluaisi syödä yhtään lääkettä.n.3vuotta sitten söin ahdistukseen lääkettä,kun ero otti niin koville.Lääke auttoi ja pääsinkin silloin eroon ahdistuksestani.Nyt huomaan,että tarvitsisin pitemmän jakson jotakin keskusteluterapiaa tai ryhmää.Itse olen todennut noi keskusteluryhmät hyviksi😉.Lainasin kirjan nimeltä Taikavoima ja siitä olenkin saanut voimaa ja tukea itselleni🙂☺️❤️ kaikkea hyvää
Voi kuule tuttua tarinaa tuo pakko-oire homma. Tiedätkin varmaan, että ne ja yleinen ahdistunut sekä kökkö olo ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa. Kärsin pakko-oireista ikävuodet 20-28, tosi voimakkaista sellaisista. Ne olivat pääosin pakkoajatuksia ja sisällöltään sellaisia, että en kehdannut ja uskaltanut puhua niistä kenellekään. Opiskelu ja elämä oli aivan tavattoman vaikeaa, elin kuin toisessa maailmassa. Kirkkaimpanankin päivänä koin olevani vankina, hartioilla taakka jota kukaan ei voinut tietää eikä ymmärtääkään.
En tiedä mitä tapahtui, mutta ne katosivat suurin piirtein saman aikaan kun erosin pitkästä avioliitostani. Ne vain katosivat, puff 😮 Jälkikäteen ajatellen olen tuuminut, että en voinut hyvin suhteessa ja siihen lisäksi vasta tavallaan aikuistuvan ihmisen elämänpaineet - voin kaiken kaikkiaan huonosti ja pakkoajatuksilla sekä toiminnoilla (myös tuota pöpöahdistusta,tarkistelupakkoa sekä sairauden pelkoa) kontrolloin pahaa oloani. Eipä ollut hääppöinen keino auttaa itseään..vaan aika monet muutkin alitajuiset pahan olon kontrollointi keinot esim ruoan kanssa pihistely tai ylensyöminen ovat haitallisia ja lisäävät vain pahaa oloa.
Kyllä olisin sitä mieltä, että nyt kun on enemmän lääkemahdollisuuksiakin, kannattaa koettaa suhtautua positiivisesti ja lisäksi maltillisesti sopivan lääkkeen löytymiseen. Itse olisin syönyt varmaan vaikka hatullisen sitä itteensä, jos sen olisi kerrottu voivan auttaa. Ensisijaisesti jos oman kokemuksen pohjalta asiaa ajattelen - onko sinulla nyt elämässä jokin ylivoimaisen epätyydyttävä seikka? Tai vaikka montakin sellaista? Jos koettaisit jollakin tapaa muuttaa niitä parempaan suuntaan, niin yleinen kökköys voisi hellittää ja mahdollisesti sitten pakko-oireet ja ahdistuskin. En tiedä onko tästä apua sinulle, mutta itselleni nähtävästi oli. Oli tavallaan Luojan lykky, että avioliitto päättyi - sen lieveilmiönä päättyi kipuilukin.
Nykyään on edelleen jotain erityisen väsyneenä tai stressaantuneina ilmeneviä tarkistusessioita, mutta ne eivät enää ahdista. Eivätkä ehkä edes täytä pakko-oire diagnoosin määritelmää, niitähän on kaikilla jossain määrin.
Tiedän kuitenkin miten vaikeaa pakko-oireitten kanssa on elää ja vaikka niistä nykyään puhutaanin enemmän, ovat kantajalleen pa**ainen juttu. Toivotan sulle poweria ja toivoa on, usko pois 🙂