turhautunut turha kirjoitti 7.9.2012 16:15

Niin...
Kohta on tämä korkeakoulu päätöksessään. Kaikki tehty ja kirjettä, joka sisältää todistuksen odotellaan parhaillaan.

Jotenkin hävettää. Hyvät arvosanat, mutta ei hajuakaan töistä.
Tunsin itseni melkoiseksi aasiksi, kun täytin tutkintohakulomakkeen. Työttömäksi vuosien opiskelujen jälkeen. Pelkään pahoin ikityöttömyyttä, joka on varsin mahdollista. Ei ollut viisas ratkaisu mennä opiskelemaan luonnontieteitä, kun varma työpaikka lääkiksen käymällä olisi tullut, eikä sen opiskelupaikan saaminenkaan olisi tuottanut hankaluuksia. En edes valinnut ensisijaista hakuvalintaani vaikka olisin päässyt sinne. Olen kuitenkin valintani tehnyt ja voin todeta, että tyhmästä päästä kärsii koko elämä.

Hyvä kohtalotoveri -täällä toinen luonnontieteilijä🙂 Tiesitkös, että työpaikkoja voi hyvinkin löytyä, kun katselee "uusin silmin". Onko pääaineesi mikä, ehkä voin auttaa?
🙂🌻

Työpaikka voi löytyä yllättävältä taholta vaikkei se täysin opiskeluusi liittyisikään. Tiedä siis luontosi ja sitä kautta jaksamisesi. ;o)

http://www.youtube.com/watch?v=5SQCQGxeNGM

Hei sinä joku!

Vähän sama tilanne täällä. Lähdin aikoinaan opiskelemaan erästä korkeakoulutututkintoa itsevarmana ja tulevaisuuteen uskovana huippuoppilaana. Harkitsin myös lääkiksen ja tämän erään välillä. En ole edelleenkään saanut graduani valmiiksi, mutta töitä tekisin mielelläni. Ei ole mitään järkeä opiskella, jos ei saa sijoitukselleen vastinetta. Minäkin pelkään pitkäaikaistyöttämäksi joutumista. Ei ole perheessäkään minkääkäöistä hajua, mitä sellainen työttömän elämä sitten on. Opiskelijana saat kuitenkin terveydenhuollon ja muut edut. Mitä on elämä työkkärissä? I don´t know! Yritän edelleen täytellä Cv:täni, ja olen lähetellyt työhakemuksia. En pääsyt edes työhaastatteluun. Olen tehnyt kaikenlaisia töitä, niinkuin opiskelijan pitää.
En ole siis laiskakaan. Mihin työelämän säännöt perustuvat? Perustuvatko ne niiden ahkerien palkitsemiseen, vai kenties jo liian pitkälle menneeseen selkäänpuukottamiseen? On eri asia pitää puolensa, kun kilpailla sairaalla tavalla. Onko empatia enää in? Vai pitääkö tässä lähteä sairaanhoitajaksi lukemaan? Siellä ei ainakaan potilasta saa vahingoittaa.

T. Kerran sairaanhoitoppilaitoksen pääykokeissa käväissyt

Hei vielä!

Ensimmäinen kirjoittaja oli hieman masentuneen oloinen tuossa opintojen loppuvaiheessa. Täysin normaalia minusta ottaen huomioon elämäntilanteen. Tämä yhteiskunta alkaa olla jo suuren suuri koominen näytelmä. Kun psykiatri lukee tämän viestiketjun, hän tekee johtopäätöksen, että kyseinen ihminen on masentunut. No, kukapa tuollaisessa elämäntilanteessa ei olisi. Se mikä olisi yhteiskunnalle halvempi ja järkevämpi ratkaisu näissä tilanteissa, olisi tosiaan työllistää näitä ihmisiä, vaikka he ovat pettyneet. On täysin normaalia, että siitä seuraa kaikenlaisia tunteita. Vai onko ratkaisu taas pilleri kouraan ja menoksi? Ei pitäisi olla. Tämä on medikalisaatiota joka ei ole mielestäni kehittyneen yhteiskunnan merkki.

Saman kokenut ymmärtää saman kokenutta. Meistä huippuoppilaistakin voi tulla masentuneita,jos meitä ei riittävän ajoissa oteta lahjojamme ja työpanostamme vastaaviin työpaikkoihin. Suomalaisessa yhteiskunnassa elää edelleen ikävä kyllä näkymätön tai näkyvä koston kierre. Jos toinen on lahjakas se ei ole sinulta pois. Kateus ei koskaan kannata sillä tavoin, että kannattaisi kostaa näkymättömästi niille opiskelijoille, joilla on mennyt vanhempiensa vuoksi joskus hyvin. Tämäkin on minusta todella heikon yhteiskunnallisen kehityksen merkki.

Ja sinulle ensimmäinen kirjoittaja: Ei ole tyhmyyttä valita ns. väärää tutkintoa. Olit valitetessasi tutkinnon nuori ja tietämätön, joten anna itsellesi anteeksi, että et tiennyt, mihin valitsemasi tie johtaa. Se ei ole sinun vikasi vaan se on yhteiskunnallinen ongelma. Kovin harva nuori todellakaan osaa tehdä riittävän realistisia päätöksiä, siitä, mikä tutkinto kannataa suorittaa. Tähän ratkaisevaan päätökseen tarvitaan itsetuntemusta. Itsetuntemus taas lisääntyy, kun tulee ikää.
Mutta minäkin opiskelen taas alaa, josa empaattisuus ja terveys arvona nr. 1 ei ole ensimmäinen tavoite. Sillä en päässyt aikoinani ryhmätesteistä läpi sairaanhoitooppilaitoksesta osittain hyvän kotikasvatuksen ja osittain sen vuoksi, että minulle ei todellakaan kouluaikoina puhuttu ryhmässä. Toistin siis traumaani. Mutta teen opiskelemastani tutkinnosta omannäköiseni. Ja olen todistanut, että puhun ryhmässä. Onko tämä ristiriitaista? Minusta kyllä.