Olen huomannut saman kuin sinäkin, ja itsekin hädän tullen kun en muuten enää selvinnyt rukoilin, rukoilin jotain Korkeinta, Rakkautta mitä lie, että auttaa. ja auttoihan se. Sitä en tiedä miten se tapahtuu, mutta ihan sama. Pääsin irti tuhon kierteestä, joten kiitollinen olen.
Mitä tulee Raamattuun ja muihin hengellisiin kirjoihin niin en uskalla niitä yksin miettiä, olen sen verran herkkä ja liikaa alan itse "tietää" miten asiat on. Me ihmiset kun ollaan niin erilaisia. Rukoilemalla olen saanut kuitenkin tasapainoa elämään.
Mitä tulee tuonpuoleiseen, niin se on minustakin aika pelottava ja ahdistava joskus. vaikka uskon Jumalaan. Mutta kuolema ei ole minulle avautunut mitenkään pelastavana asiana vaan pelottavana, kun en tiedä miten se tapahtuu ja tekeekö kuinka kipeää. En kehtaa näitä asioita muualla edes puhuakaan.
Oikeastaan kuolemanpelko tuli vielä enemmän esiin kun sairastuin ja lääkäri sanoi että voi kuolla yhtäkkiäkin tai elää pitkän elämän, niinkuin kaikki muutkin. Kukaan ei voi etukäteen tietää miten käy.
Vanhempani kuolivat aika iäkkäinä ja se oli ihan luonnollisen tuntuista, eikä pelottavaa ja jotenkin ajattelin että he menivät rajan taa ja sinne me muutkin menemme.
Ja jos synnymme uudestaan niin kukaan ei ole voinut sitäkään todistaa, joten tuskin tiedämme sitäkään. Liian herkkä ihminen vain voi mennä aika pelokkaaksi ja sekaisin jos alkaa miettimään liikaa näitä asioita. Minun on pakko sanoa itselleni että vain tiettyyn rajaan saakka saan ajatella, sitten stoppi. Ihan oman itseni takia, en halua leikkiä vaarallisilla ajatuksilla.

Uskominen ja uskomattomuus on hieman hankala asia.

Se, onko Raamatun sanoma totta, on hieman hassu ajatus. Lopulta kun kukaan tämän maan päällä elävä ihminen ei tiedä, mitä tapahtuu esim. kuolemassa, miten maailma on syntynyt, mitä on avaruus ja mitä sen rajoilla on. On vaikea edes tietää, mitä on olemassaolo! Sille ei ole selkeää vastausta. Tiedemiehet ja erilaiset uskonnot ovat tuoneet julki oman teoriansa, mutta ne ovat vain teorioita, arvauksia.

Minä uskon aika vakaasti että se ultimaattinen "totuus" on jotakin, mitä ihmismieli ei voi järjellään selittää. Kun alkaa ajatella, on vaikea edes ymmärtää, miten on olemassa tai miksi.
Olen ollut aina sellainen huolehtijamurehtija. Tällaisen huolehtijamurehtijan on vaikea sietää sitä, että jokin asia on tajunnan ja hallinnan ulkopuolella (kiitos sinä Tukinet-tukihenkilö joka sanoitit ongelmani päivystyksessä!). Aika monen ihmisen on vaikea hallita sitä ajatusta, että loppujen lopuksi emme tiedä lainkaan siitä, mistä luulemme tietävämme kaiken.

Toimin työssäni uskon kanssa ja eri uskontojen, erityisesti niiden historian tutkiminen on ehkä kaikista ihaninta, mitä tiedän. Kun miettii sitä faktaa, että eri puolilla maailmaa on suhteellisen samaan aikaan syntynyt melko samanlaisia uskontoja ja usko on ollut ihmisen kehityksessä mukana "aina", niin jotenkin sitä miettii että on pakko olla jokin. Se, että onko se sitten muinaisten kansojen luonnonjumala, meidän tuntemamme pyhä kolmiyhteinen Herra vai Allah, ei voi kuitenkaan tietää. Tai sitten se on yksinkertaisesti sekoitus noita kaikkia - uskonnothan ovat vain erilaisia tulkintoja maailman tarkoituksesta, synnystä, kuolemasta, lopusta ja arvoista.

Olen kristitty ja uskon Jumalaan. Mutta koska Jumala ei ole näyttänyt minulle kasvojaan, pidän mahdollisena että hän on erilainen kuin millaisena minä hänet näen. Minusta hän ei ole ihminen, ei aave, ei partaukkeli, ei enkeli, hän on jotain mitä mieleni ei voi ymmärtää koska hänellä ei ole kroppaa. Kaikki kristinuskon ajatukset eivät kohtaa minun ajatuksiani Jumalasta. Minusta on täysin mahdollista, että vaikkapa muslimit ovat enemmän oikeassa Jumalan suhteen. Tai pidän jopa mahdollisena, että meidän Jumalamme onkin Äiti Maa ja asuu jokaisessa elollisessa olennossa.
Olen myös miettinyt ajatusta, että ehkä häntä ei sittenkään ole. Tai hän onkin sitten vain sattuma, kohtalo.

Kuolemasta ajattelen sen verran, etten aio pelätä sitä ennen kuin varmasti tiedän, mitä se on. Jos taivaan portit aukenevat, olen toivottavasti elänyt sellaista elämää, että voin kävellä niistä sisään selkä suorana. Jos jatkan seuraavassa elämässä, toivon että saan silti säilyttää ihanat muistot. Jos tipun kadotukseen, hyvä - en voi silloin surkutella taivaankaipuutani.

Lopulta nämä asiat eivät selviä kovinkaan helposti, joten niillä ei kannata liiaksi vaivata päätään. Iltarukouksen lausun sille Jumalalle, oli hän sitten kohtalo tai kolmiyhteinen pyhyys. Pyydän voimaa ja kiitän kaikesta mitä minulla on.

Tuntuu että se rukoilu on viimeinen ässä minkä heittää hihasta. Se voi auttaa voittamaan tai sitten se on yhtä tyhjän kanssa. Ei siinä ainakaan mitään menetä. Suurella osalla ihmisistä on taipumus uskoa johonkin. Tuntuu että se ei ole luonnotonta vaan itseasiassa ihmisen luontainen taipumus. Näin on myös tutkimukset osoittanut.

Se on taas sitten eri asia, onko Jumala vain päässämme jokin aivojen osan tuottamaa harhaa vai jossain tuolla avaruuden ulkopuolella... Mutta periaattessa kaikkihan tapahtuu ihmisen päässä. Tarkoitan että onko ihminen vain eliö, joka vastaan ottaa ympäriltä tulevaa informaatiota vai tapahtuuko tämä kaikki, koko elämä ja kokemukset, vain päämme sisässä... Aika vaikeeks menee. 🙂

Ja mikä on tietoisuus ja miten aivot luovat sen. Siinä on ihmiselle selvitettävää. En tiedä pystytäänkö sitä ikinä ratkaisemaan, sillä jos tietoisuutta tutkitaan niin sitä tutkii aina toinen tietoisuus ja tietoisuus on aika rajallinen käsite. Joten en usko, että omana elin aikanani sitä tullaan ratkaisemaan, jos koskaan. Tai sitten ihmisellä on sielu. Se on se toinen ratkaistava asia. Jos sitä ylipäätänsä pystyy ratkaisemaan.

Jotenkin se tuntuu silti luontevalta että kun kuolee niin toivoisi kuolevan vasta vanhana. En tiedä onko sitä silloin yhtään fiksumpi kuin nyt, mutta jos Jumala on olemassa hän varmasti haluaa meidän elävän mahdollisimman vanhoiksi. Ja sitten tavallaan palkioksi päästää taivaaseen, jos sellainen on olemassa.

Periaatteessa näidenkin asioiden pohtiminen voi olla aika turhaa, mutta mieli vaan palaa näihin aina silloin tällöin.

Minä en ole koskaan saanut mitään kosketuspintaa kristinuskosta ja raamatusta. Mutta tämä ei tarkoita, että teilaisin muut, jotka uskovat. Minä nyt olen muutenkin niin monimutkainen ihminen. Löydän itseni jostakin hindulaisuuden ja buddhismin välimaastosta. Herman Hessen Siddhartha on minun mieleni aukaisija ja minun raamattuni. Opiskelin buddhismia yhden munkin opastuksella vuosia sitten, mutta hänen poisnukkumisensa jälkeen on tapahtunut niin paljon, etten ole löytänyt energiaa etsiä uutta opastajaa, joka löytyisi Suomen buddhalaisen yhdistyksen kautta...mutta en vielä heitä kirvestä kaivoon. Yritän kohdella toisia niin lempeästi kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Yritän antaa enenmän kuin ottaa. Nämä ihan minun omia sovelluksiani. Luonto ja eläimet on se, joka eniten minulle antaa, kun niitä/heitä oikein kohtelen.

Niin kun miettii uskoa, Jumalaa yms. rakkauden kautta niin ei kuolemakaan ole silloin pelottava, vaan pääsemme takaisin Luojamme luo.
En ole paljoa lukenut muiden uskontojen tavoista miten uskoa ja toimia elämässä, mutta yritän suvaita jokaisen, jos se pysyy sellaisena ettei vahingoiteta toista. En pidä sellaisista lahkoista joissa yritetään toisia arvostella ja pelottelemalla saada uskomaan jotain.
Ihmiselle pitää antaa kuitenkin mahdollisuus toisenlaiseen uskontoon kuin mitä itsellä on, ettei jyrää muita, heikompia. Mutta ei toisia saa harhaan johtaa, kuvitella että tämä minun oma ajatus ainoa oikea.
Itse ainakin helpommin uskon jos ei yritetä pakottaa, tai syyllistämisen kautta saada kääntymystä.
onhan Raamatussakin Jeesuksen käytös sellaista että hän hyväksyy syntisen, erehtyneen ihmisen, muiden kivittämän armahtaa. joskus tuntuu että yhä edelleen ihminen helposti kivittää sellaisen joka elää eri tavalla kuin itse. Arvostelee ja moittii.
Mutta sellaista kait se on aina, että pysyy edes jonkinlainen järjestys ja moraali. Oikeastaan se on helppokin tie, menee siitä mistä aita on matalin, ei tarvi itse miettiä kun tekee niinkuin toisetkin? Pääsee helpommalla.