Mulla on jossain määrin samankaltaisia ongelmia. Omalla kohdalla yksityiselämän puolella kuormittavat tekijät vievät minusta kaikki mehut, eikä töissä jaksaisi. Olen myös hoiva-alalla ja keskittymiskyvyn ollessa kaikkea muuta kuin kohdallaan sekä kärsivällisyyden loppuminen jo työvuoron alkumetreillä tekevät joskus työvuoroista sietämättömiä. Joudun "pysäyttämään" itseni, rauhoittumaan ja tolkuttamaan itselleni, että nyt olet töissä, pidä jäitä hatussa.
Sanotaan, että omasta itsestä huolehtiminen täytyy tulla ensin, mutta ei se ole niin helppoa. Sairaslomalle jääntiä pyrkii välttämään viimeiseen asti, liiankin pitkään. Omalla kohdallani aiemmassa työyhteisössä vallinnut seläntakana puhuminen vei luoton täysin siihen, että sairastumiseen olisi suhtauduttu ymmärtäväisesti. Jossain yhteydessä sai epäsuorasti piikin, kuinka poissaolo vaikuttaa työyhteisöön. Terapiassa käyntien aikana ja kesällä todetun kaksisuuntaisen mielialahäiriön myötä olen opetellut kuuntelemaan itseäni ja myös yrittänyt tolkuttaa itselleni, ettei minusta ole mitään hyötyä loppuunkärähtäneenä, pikemminkin virheiden tekemisen vaara kasvaa huimasti. Helpompi sanoa kuin tehdä, mutta yritä olla tuntematta syyllisyyttä tämänhetkisestä elämäntilanteesta. Olet sen ajan pois sorvin äärestä, kun tarve vaatii.

Sairaslomalle jääminen oli kova paikka ja kieltäydyinkin siitä kuukausia kunnes ei vaihtoehtoa enää ollut. Omissakin asioissa on kyllä minullakin ihan tarpeeksi mutta ne kyllä kestäisin jos työpaikalla homma toimisi. Pahalta on tuntunut jättää työtoverit pulaan ja todellakin syyllisyydestä on vaikea päästä eroon. Meillä työntekijän arvostus on korkea ainoastaan jos et sairastele, joustat päivittäin, suostut tekemään töitä lain vastaisesti...jne. Silti työasiat pyörivät päässä kokoajan enkä tunnu pääsevän niistä eroon. Pelko palaamisesta sinne ahdistaa suunnattomasti ja pelkään kestänkö paineen.
On helpottavaa kuulla että on muitakin, joilla jaksaminen kanssa saa käydä kilpajuoksua. Itse en ole päässyt terapiaan vielä, taidan olla liian "tuore" tapaus Tuntuu että on ihan yksin tämän asian kanssa enkä miestänikään halua rasittaa näillä..hänellä on jo paljon tullut tilani vuoksi painetta oman työnsä lisäksi. Lapsilleni yritän olla kuin ei mitään olisi, en halua heitäkään huolestuttaa.
Alan vaihto tässä varmaan on edessä, vaikka ennen työstäni pidin paljonkin..nyt en ole enää saanut siitä pitkiin aikoihin juuri mitään itselleni.

Munkin täytyy myöntää,ettei mua ole työ motivoinut enää aikoihin. Hyvät asiat eivät enää kompensoi niitä huonoja. Olisin varmaan jo sanoutunut irti, ellen olisi veloissa ja yksinasuvana riippuvainen tilipussistani, vaikkei se kovin kummoinen olekaan.

minun tilanne on jo paremmalla puolella. Työssäuupumisesta ja masennuksesta se mullakin pää levisi 🙂 siitä saikulle ja nyt kun dg:sta on 1.5 vuotta aikaa, niin alkaa helpottaa "oikeasti". Näin jälkikäteen kun asiaa katsoo, niin ehkä suurin virhe oli, että luulin olevani korvaamaton ja yritin vain pinnistellä työtaakan alla. Syytin itseäni kun en kerinnyt tehdä kaikkea mitä olisi pitänyt. Työkavereilla sama kiire, niin en halunnut kuormittaa heitä. Minua hävetti jäädä sairaslomalle. Tunsin epäonnistuneeni. 😭

Terapian avulla olen saanut jo ajatuksiani uuteen uskoon. Käyn töissä samassa työpaikassa. Enää en näe unia töistä ja työasiat jää töihin. Jos en kerkeä jotain, niin en kerkeä; siirrän sen seuraavan vuoron tehtäväksi. Koti on noussut tärkeimmäksi ja olen alkanut puhumaan tunteistani miehelleni. Olen sanonut että tarvitsen hänenkin apua tervehtymiseen. Syön edelleen masennuslääkkeitä ja kamppailen ahdistuksen kanssa. Minäkin joudun töissä välistä "pysähtymään". Joskus alkaa mennä liian lujaa ja täydellinen pysähtyminen auttaa joksikin aikaa.

Terve itsekkyys auttaa jaksamaan. Sinä olet itsellesi tärkein ja mieti mikä tekisi sinut edes hetkittäin onnelliseksi ja pyri toteuttamaan se. Voimia sinulle. Työelämä on nykyisin liian kiireistä ja vaativaa. Vain työntekijät voi itse vauhtiin vaikuttaa. Monesti taitaa olla että sen tajuamiseen pitää tulla tämä kunnon romahdus.🙂🌻 itselleni tämä oli ehkä pelastus. Elämänarvot ovat uudessa järjestyksessä.

Hei,

minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia, kuin olisi omaa tekstiänsä välillä lukenut.
Töissä olen sinnitellyt kuukausia raskaan työtaakan ja paineen alla ja aina vain jankuttanut itselleni, että "pitää vain jaksaa" ja just tuo ajatus, etten voi jättää työtovereitani pulaan. Hävetti jotenkin liikaa hakea sairauslomaa. No sit se stoppi tuli eilen. Ehdin olla työpaikalla n. tunnin kun sama viikkokausia jatkunut fyysinen(kin) kuvotus koko paikkaa ja työtä kohtaan iski päälle. Sain onneksi nopeasti ajan työterveyteen, ja tuttu, asiallinen ja empaattinen lääkäri minut nähdessään ja hetken juteltuamme passitti samoin tein sairauslomalle ja kirjoitti lähetteen psykiatrille.

Olen kärsinyt masennuksesta vuosikymmenet, lääkityksellä ollut kymmenisen vuotta. Lapsia minulle ei ole, miehen kanssa kahdestaan eletään (ja kissojen). Mies oli aika hämmentynyt/ihmeissään töistä kotiin tultuaan kertoessani hänelle uutiset. No, olenhan pitänyt kulissit pystyssä kotona vallan mallikkaasti...tuntuu ettei miehen kanssa voi/viitsi puhua uupumisasioista, hänellä itselläänkin on raskas työ ja on viittä vaille ettei itsekin romahda.

Työhön paluu ahdistaa. Ennen pidin työstäni, mutta nyt muutaman vuoden sisään olen alkanut suorastaan inhota sitä - en saa siitä enää mitään (paitsi vaatimattoman tilipussin) eikä minulla itselläni ole enää mitään annettavaa työlle. Tuntuu että alallani tie on käyty loppuun.

Voi olla etten palaa töihin enää tämän vuoden aikana, lääkärit pitivät sitä melko epätodennäköisenä. Mutta onneksi valoa tähän ahdistukseen/masennukseen/uupumukseen antaa se, että käyn psykoterapiassa nyt reilua toista vuotta.

Tsemppiä meille kaikille kaikesta huolimatta, tulihan pitkä "kirje" ehkä hieman sekavakin - lääkitys on aika voimakkaasti päällä...

Ihanaa kuulla että asiat voivat parantua! 🙂 Itse kuulin tänään myös työparini romahtaneen, mikä aiheuttaa suurta syyllisyyttä ja ahdistusta😭 Niin se vain on että viimeiseen asti sitä sinnittelee ja ehkäpä juuri kuvittelee olevansa korvaamaton. Omalla työpaikallani aletaan nyt selvittelemään olosuhteita mutta hitaastihan tuo etenee. Minullakin lääkkeet alkaneet jo hieman vaikuttaa, etten ole jatkuvasti itkevänä ja ahdistuneena, toivon kuitenkin saavani vielä jonkinlaista terapia apua..en tiedä saanko. Vaikka työasioiden pohtiminen on tiukasti kielletty, saamme tiimini kanssa asioita puidessa pahaa oloa purettua puhelimitse. Se helpottaa että tiedän etten ole yksin tässä asiassa. Työyhteisössä on pahasti asiat pielessä ja moni oireilee..Nyt olen vain niin vihainen että asioiden annetaan mennä näin pitkälle ennen kuin meitä kunnellaan ja me tulemme myös kuulluksi.Tuulimyllyjä vastaan olemme kaikki niin pitkään taistelleet..Mutta pelottava ajatus on että toipuminen kestäisi kuukausia, jollei vuosia.

Mua ahdistaa kauheesti se, että paras ystäväni on myös samassa työpaikassa ja hänkin on siinä rajoilla, jaksaako enää. Hänkään ei mielestäni ole enää missään nimessä työkuntoinen, pakottaa vain itsensä vaikka kuinka olen hänelle koettanut sanoa jo ajat sitten että mieti nyt vakavasti tuota asennettasi ja jaksamistasi. (Nii-in, samalla puhuin myös itselleni, mutta jätin itse omia neuvojani noudattamatta...) 🙄

Lindorie - saat varmasti apua mm. Kelan tukeman terapian muodossa, ainoa kynnys (ainakin itselleni oli) on se jaksatko sitä hakea, toivon että jaksat ja hakeudut tuen piiriin! Itselleni se oli kauhea mörkö, ei itse ajatus terapiasta vaan se hakuprosessi ja miten pitää toimia. Mutta sanon kokemuksesta, että se hakuprosessi kannattaa käydä läpi - se ei kuitenkaan ollut lopulta niin pelottavaa kuin aluksi tunsin, vaikka ei tiedä edes mitä pitää ensiksi tehdä päästäkseen sinne. Asiat kyllä selviävät kysymällä, tai sitten myös Kelan sivuilta saa paljon tietoa, sekä erilaisilta nettisivustoilta (asiallisilta).

Voimia jatkoon 🌻🙂🌻

Kiitos Milli 🙂 Totta on että aina itse puhuu muille jaksamisesta ja itse ei sitten noudata antamiaan neuvoja..Olen tänään menossa työterv.psykologille, täytyykin kysyä tästä Kela-jutusta. Viime yö meni taas murehtiessa työkavereita ja työolosuhteita..välillä epätoivo ja välillä suuttumus..Ei vaan jaksa ymmärtää mitä työnantajien päässä liikkuu ja miten he saavat yliotteen ja onnistuvat syyllistämään niin että saavat työntekijät sellaiseen koukkuun että ajavat itsensä aivan piippuun. Ja saako siitä sen kultaisen sädekehän päänsä päälle...en minä ainakaan ole saanut enkä koe tulleeni arvostetummaksi. Onneksi löysin tämän kanavan helpottamaan syyllisyyttäni ja ahdistusta. Kiitos kaikille jotka olette kertoneet ja jakaneet kanssani tätä kivuliasta asiaa, helpottaa kun huomaa ettei ole yksin tässä asiassa, joten liittykää vain mukaan, jos kenellä samankaltaisia asioita elämässä onkin. 🙂

Täällä sama tarina,vuosikausia sinnitellen jaksamisen rajamailla mutta pari kuukautta sitten täysi romahdus.Nyt sairaslomalla sitten ja tulevaisuusnäkymät hukassa😑❓

Itse olen nyt kuukauden ollut sairaslomalla, eikä vieläkään helpota. Olen käynyt työterv.psykologilla keskustelemassa ja joka kerta itken kuin pieni lapsi..kuten myös työpaikalla pidetyssä palaverissa, jossa esimieheni istui pääasiassa hiljaa. Viikko olisi sairauslomaa jäljellä enkä näe itseäni tarpeeksi vahvaksi palata töihin. Tunne on, että minut halutaan palaavan takaisin vaikken koe pystyväni siihen. Diapamia syön jo aika paljon päivittäin kun ahdistus ei muuten lähde...on tämäkin elämää. Kuitenkin kaikille samassa tilanteessa oleville iso halaus, yritetään sinnitellä.

Jatkan tätä tuskani jakamista..nyt on pidetty varhaisen puuttumisen palaveri jossa sovimme minun tukemisesta työpaikalla kun takaisin joskus pääsen. Sovittiin että palaan samaan työpisteeseen ja saan tukea työkaverieni kanssa jaksamiseen, työnohjausta yms. Hienoja sanoja ja suunnitelmia..ja kaksi päivää myöhemmin esimies ilmoitti siirtävänsä minut toiseen työpisteeseen...jossa homma ei sitten ole puoleentoistavuoteen toiminut ei millään muotoa. Hienosti tukee työpaikkani jaksamisessani siirtämällä minut vieraaseen työpisteeseen tekemään työtä vieraiden ihmisten kanssa, uusien asioiden eteen.Stressimäärä muutenkin pilvissä. Tällä jaksamisella pitäisi ikään kuin aloittaa alusta..voi elämän kevät! nyt ajetaan kyllä pahasti työntekijä irtisanoutumiseen. Onneksi lääkäri sentään ajattelee jaksamistani. Josko uusien lääkkeiden avulla saisin olotilani edes vähän kohdalleen..mutta mitkä lääkkeet auttaa luottamuksen takaisin saamiseen johtajistoon???😭 Nyt olen aivan turtunut ja loppu vääntämään tämän asian kanssa.Katkeruus nostaa pahasti päätänsä. Ei enää pysty!😭

Ette ole yksin tuollaisissa työpaikoissa!

Itse olin 10 kk saikulla, ihan työstä ja johtamisesta (HAH! mikä vitsi, johtaminen.....) johtuvista syistä. On se kumma, kun suomalainen pomo ei osaa olla työssään hyvä. Aina pitää alistaa, vaatia kohtuuttomia, esittää osaavampaa kuin on ja mollata alaisia. Sairasta touhua.

Itse tein työhönpaluun häämöttäessä ratkaisun, että ihan eri paikkaan, ihan eri tehtäviin täysin uusien ihmisten kanssa. Enkä ole sitä katunut. Sai alkaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Teen osa-aikaisena ja voimat se vie, mutta pomon vaihtuminen, ja työympäristön tyyppeineen, on avannut silmäni sille, että kaikkea ei tule niellä - eikä olla aina sanomassa okei. Hankalan maine on jo tullut, mutta olkoon.

Voimia kaikille!

On totta että meitä on paljon tyytymättömiä ja väsyneitä työpaikalla. Johtajiston päätökset siirtää työntekijöitä ei ole ratkaisu. On ihmeellistä että tänä päivänä edelleen työntekijöiltä vaaditaan liikaa ja arvostellaan, mutta johtajiston tapaan johtaa ei puututa. Meidänkin työpaikalla niin monen mielipide on että esimies pitäisi vaihtaa, koska kaikki lähtee hänestä. Me työntekijät yritämme tehdä parhaamme mutta esimies ei kykene johtamaan edes tyydyttävästi. Kun sitten ihmiset palavat loppuun, syytetään työntekijää.☹️ Minulle tämä on jättänyt niin syvät haavat, jotka ovat edelleen auki, etten tiedä miten ikinä voin palata sinne ja jaksaa tehdä työtäni. Kauheinta kuitenkin on, että kaipaan työkavereitani ja työtäni juuri siinä työpisteessä, mistä minut nyt on siirretty pois.😭

Omalla työpaikallani on sama juttu: esimiehet keksivät aina vain lisää tekemistä ja työntekijöitä sen kuin vähennetään. Systeemi on sairas: liian moni ponnistelee voimiensa äärirajoilla ja samaan aikaan monenikäiset työttömät kärvistelevät kortistossa.

Työpaikan vaihtaminen ei välttämättä auta jaksamisongelmiin, kun samat ongelmat ovat yleisiä kaikkialla. Itse burnoutin ja totaalisen masennuksen/uupumuksen kokeneena suosittelen seuraavia keinoja:

- lääkkeet ja terapia (maksavat paljon ja kestävät kauan!)
- asenteenmuutos: ota löysemmin, opi fuskaamaan, opi kieltäytymään liiasta työstä
- voimaa ihmissuhteista
- liikuntaa ja terveellistä ravintoa (usein takana on kehon puutostiloja, esim. B- ja D- vitamiinien)
- työn parempi rytmitys (ei onnistu kaikilla, mutta voi yrittää)
- laajempien näköalojen etsintä (uskonto, filosofia, tiede, taide; työ ei ole koko elämä eikä siinä välttämättä toteudu edes elämän tarkoitus kokonaisuudessaan)
- vuorokausirytmin pitäminen mahdollisimman säännöllisenä, uniongelmat kuntoon vaikkapa lääkkein

Loppupeleissä esimiesten ja/tai työtovereiden haukkumisesta ei ole pitkäkestoista hyötyä, vaan tärkeää on suhtautua ystävällisesti ja huumorintajuisesti niin ihmisiin kuin asioihinkin. Esimiehilläkin on esimies jossakin ja työsuojeluvaltuutetun puoleen voi kääntyä, jos havaitsee vakavia epäkohtia. Omassa työpaikassani muutoksia on seurannut työsuojelun kehittämisen myötä. Kiusaamista ei kenenkään tarvitse suvaita omalla työpaikallaan!

Itse olen sairastanut burn outin ja loppuvaiheessa myös vakavan masennuksen, sairaalahoitoneen. Tyypillistä onkin, että vaikeudet kasautuvat: on ongelmia sekä yksityiselämässä että työpaikalla. Lohdullista on, että useimmat toipuvat ja vain pieni osa siirtyy pysyvästi pois työelämästä ennen aikojaan. Nykyään olen täysillä mukana ja aktiivinen monella foorumilla. Ilman lääkkeitä tuskin olisin tässä, joten suosittelen kaikille myös asiantuntija-apua.

Etsijä, tosi hyvä kirjoitus🙂🌻

Pitää tehdä vain se minkä kerkeää! Jos ei kerkeä niin ei voi mitään.