Työkyvyttömyyseläkkeellä sinnittelystä ja työ-/opiskeluhaaveista
Minulla on nyt kolmas vuosi nyt menossa työkyvyttömyyseläkkeellä.
Ehkä pitäisi kirjoitella vähän enemmän taustastaan, jotta muiden olisi helpompi hakea samaistumispintaa, mutta aloittelen nyt näin pintapuolisesti vain tiedustelemalla, että kuinka moni mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeelle jääneistä on jotenkin päässyt takaisin vielä työnsyrjään kiinni (osa-aikatyö tai työ satunnaisesti) tai opiskelee tai edes haaveilee näistä asioista?
Itsellä olisi vielä toiveita palata näihin, mutta näin itse yksikseen tuosta ns. normielämästä syrjään jääneenä ei ole yhtään helppo yrittää ponnistaa takaisin näiden asioiden pariin. Varsinkin kun tukea tässä tilaanteessa oleville ei tunnu enää niin kovin helposti olevan tarjolla kun iän puolestakin olen jo keski-ikäinen. Nuoremmilla on ehkä vähän eri tilanne.
Itse koen kyllä että olisin kykenevä tekemään ainakin jotain sopivaa osa-aikatyötä tai miksi ei vaikka opiskelemaan kotoa käsin etäopintoina, mutta vaikeutena on vain löytää apuja tai sopivaa suuntaa mihin sitä ryhtyisi. Mikään 100% terve kuin sitä ei kuitenkaan ole ja jaksaminen rajallista, niin on otettava moni asia tässä huomioon.
Oman hankaluutensa aiheuttaa myös palkan, työkyvyttömyyseläkkeen ja asumistuen yhteensovittaminen, sillä näiden asioiden kanssa vekslaaminen on hyvin vaikeaa ja stressaavaa. Ne jotka ovat näiden asioiden kanssa kamppailleet, niin tietävät mistä puhun.
Tie ja paluu työntekoon ei siis ole helppo monin tavoin eikä työmarkkinoiltakaan ihan helpolla löydy töitä meille ns. normielämän rattailta pudonneille, paitsi jos on onnekas ja on suhteita.
Vielä tuntuu kuitenkin että mielenterveyden sairaudet eivät ole ihan niin ok ja ymmärretty asia kaikille kuin voisi ajatella valtamedian juttujen perusteella eli ennakkoasenteita kyllä löytyy edelleenkin- valitettavasti.
Eli tosiaan mielenkiinnosta nyt kyselen löytyykö muita samassa tilanteessa olevia eli vielä työstä ja/tai opiskelusta haaveilevia? Jospa meitä löytyisi ja voisi saada hyviä vinkkeja sekä vertaistukea päästä asiassa jotenkin eteenpäin. 🙂
Panostukset tulisi tehdä ennen kaikkea nuoriin ja heidän kouluttautumiseensa. Meillä keski-ikäisillä on jo syvemmällä selkäytimessä työkokemus, rutiinit ja ammattitaito, jotka auttavat työelämän myllerryksissä. Sen sijaan on paljon nuoria, jotka eivät ole päässeet juoneen mukaan lainkaan, ja tästä koituu yhteiskunnan tasolla kovia kustannuksia ja yksilötasolla inhimillisiä tragedioita.
Taustastasi riippuen voisit ehkä saada jotain keikkatyötä? Itselläni on kokemusta vain kuntoutustuesta vuosia sitten. Olen onnekas sikäli, että töitä on riittänyt skitsofreniadiagnoosin jälkeenkin. Sinnikkyyttäkin se on kyllä vaatinut. Tuista tai niiden vastaanottamisen stressaavuudesta ei kokemusta ole päässyt kertymään. Toivottavasti löydät mielekästä tekemistä päiviisi!
Kiitos Friendly 🙂 Kovasti toivoo tässä itsekin että löytäsi merkityksellisyyttä päiviin ja myös jotain mikä auttaisi edes vähän parantamaan taloudellista tilannetta. Sekin olisi mielenterveydelle hyvä ja positiivinen asia, että taloustilanne edes vähän kohentuisi. Kenenkään mielenterveyttä ei varmasti kohenna murehtia päivästä ja kuukaudesta toiseen sitä kuinka rahat riittää jo ihan perusasioihin.
Olen samaa mieltä että lapsiin/nuoriin tulee ehdottomasti panostaa, mutta tuntuu jotenkin lannistavalta että kun ylität tietyn iän, niin tuntuu että sinulla ei olisi niin merkitystä enää kun tosiaan panostus on nuoremmassa väestössä, joidenka auttamisen ja tukemisen kyllä ehdottomasti ymmärrän.
Se vain ajatustasolla että kun et enää ole nuori (mieleltäsi kyllä säilynyt hyvinkin nuorena 😊 ja fyysisestikin säilynyt kohtuu hyvässä kunnossa), niin jotenkin kokee itsensä menetetyksi tapaukseksi tai vähän sellaiseksi hukkapalaksi, kun huomaa että se pääsy siihen ns. normielämään on hirveän vaikeaa. Se on kyllä suorastaan masentavaakin. Sen voi kyllä myöntää että tämän asian kanssa joutuu painimaan.😕
Mielestäni se asia ei vain saisi olla niin että tietyn iän rajapyykin kuin ylität, niin sinun pitäisi jotenkin tyytyä osaasi. Aivan kuin sinun pitäisi väistyä nuorempien ja terveempien tieltä. Eikö meistä jokaisen iästä ja taustasta riippumatta pitäisi olla avun ja tuen arvoinen. Mutta niin...ne puutteelliset resurssit -tiedän. Avun tarvitsijat pitää rajata jollakin tavalla, mikä on tietysti ikävää.
Itselläni on tosiaan vielä käynyt niin, että ADD diagnoosi on tullut vasta hiljan tässä myöhäisellä aikuisiällä. Taustalla pitkä masennushistoria. Työelämä/opiskeluhistoria on jäänyt hyvin vaillinaiseksi ja rikkonaiseksi eli omalla kohdallani ei voi puhua siitä mistä Friendly kirjoitti, että työkokemus, rutiinit ja ammattitaito olisi päässyt vankalle pohjalle. En kuitenkaan ole ihan rinnastettavissa esim. peruskoulunsa/lukion tai ammattikouluopintonsa päättäneeseen nuoreen, koska tosiaan ikävuosia ja elämänkokemusta on taustalla ja tuo tuonut tietysti perspektiiviä elämään. Kuitenkin oma rikkonainen tausta tuo epävarman olon ja epäonnistuneenkin olon, joten jollakin lailla tätä voisi verrata nuorten kokemaan epävarmuuteen ja siihen että tässä olen ikään kuin tietyllä tavalla tietynlaisen elämänpolun alkumetreillä. Nyt vasta näin myöhään sitä on alkanut ymmärtää paremmin miksi elämä on mennyt niin kuin se on mennyt ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet mihinkäkin.
Olen todellakin sitä mieltä että nuoret tarvitsevat paljon apua ja tukea, koska olisinhan sitä itsekin tarvinut aikanani. Tuskin ehkä olisin tässä tilanteessa missä nyt olen, jos olisi itsekin sen avun ja tuen piiriin päässyt varhaisessa vaiheessa.
Tiedän kyllä sen että pitkiltä kuntoutustuilta/työkyvyttömyyseläkkeiltä (mielenterveyssyistä) harva enää palaa takaisin työelämään, mutta mielestäni sen asian ei tarvisi olla niin. Monelle työ, vaikka tekisikin sitten muutamia tunteja viikossa, toisi merkityksellisyyttä elämään ja myös niitä kaivattuja lisätienestejä pieniin tuloihin. Useimmilla lyhyen työhistorian omaavilla kuitenkin luultavammin on pienet tulot, jollei ole nyt jostain syystä ole onni käynyt että rahaa on kuitenkin käytettävissä niin kohtuullisesti, että ei ihan joka päivä/yö tarvitse stressata että riittääkö raha ihan peruselämiseen.
Ja eikä tosiaan tuo raha pelkästään ole se positiivinen asia, vaan juuri se että työ tuo sisältöä ja merkityksellisyyttä monen elämään ja sen kautta on myös enemmän kontaktissa muihin ihmisiin.
Olisi tosiaan kiva kuulla miten muut ehkä vähän vastaavanlaisessa tilanteessa olevat ovat onnistuneet pääsemään asioissa eteenpäin ja mitä teette.
Olen ollut reilun kymmenen vuotta työkyvyttömyys eläkkeellä. Töitä olen tehnyt muutaman tunnin viikossa kaikki paitsi korona ajan.
Työn tekeminen riippuu hyvin paljon mitä koulutusta on. Avustustyötä voi varmaan tehdä lähes kouluttamatonkin? Avustus työstä maksetaan 12e./tunti työ matkoja ei korvata.
Tukea työllistymiseen työkyvyttömyyseläkkeellä ei tule, sen joutuu tekemaan itse, siis etsimään työpaikan ja ottaan yhteyttä.
Minkä alan töitä voisit tehdä? Mä olen toiminut ohjaus-alalla.
Kiitos edelliselle kirjoittajalle vastauksesta.😊 Mitä tuollainen avustustyö käsittää ja minkälaisilta tahoilta sellaista työtä olisi mahdollista ehkä kysellä?
Moikka!
Joo eipä tämä elämä työnhaun puolesta oo todellakaan mitään herkkua:(.
"Erehdyin" saamaan töitä vuosi sitten(päättynyt jo kun oli vaan määräaikainen) ja nyt mua työkkärissä rangaistaan oma alotteisuudesta. Olen siis työkyvyttömyyseläkkeellä mutta kykenisin tekmään hommia n.15 h viikossa. Mutta tosiaan. Kun sain itse töitä niin nyt en saa sitten 100% palkkatukea vaan vain 50%. Se on joku sääntö työkkärissä. Hallituksien keksimä jotka ei tajua mitään todellisuudesta. Olisin päässyt moneen kolmannen sektorin työpaikkaan mutta en pääse kun palkkatukea saan vaan tuon 50%.
Naurettavaa on se että mun pitää kuulemma maata kotona 2 vuotta putkeen ilman töitä ennen kuin saan 100% palkkatukea. Siis järkyttävää. Oon kovalla työllä saanut itseni tähän kuntoon(meni sellaset 15 vuotta)ja nyt mulle sanotaan että en kelpaa. Makaa kotona se 2 vuotta niin sitten katsotaan. Eli omaa työkykyä ei millään tavalla edes yritetä tukea. Vaan odotetaan tosiaan se 2 vuotta..jollon voin olla jo uudestaan huonossa kunnossa tai en enää edes täällä maan päällä.
Päättäjät ei vaan tajua asioita.
Haluaisin vielä joskus opiskella mun lähäri tutkinnon loppuun kun siitä jäi vajaa vuosi ennen kun sairastuin. Mutta jo 2 koulua on sanonut ei mun taustan takia. Eli rankaiseminen jatkuu. Missään ei kannusteta. Tosin en usko että kykenen koskaan opiskelemaan sitä tahtia mitä kouluissa nykyäänkin vaaditaan. En millään pysty 20-40 h viikossa.
En oo koskaan onnistunut yhtään missään,enkä koskaan ole päässyt toteuttamaan yhtäkään unelmaani. 😢😢. Tuntuu ettei joku vaan anna mun olla onnellinen. Mikä tai kuka se sitten onkin.
Oon kokemusasiantuntija (mielenterveys) ja haaveilen että saan opinnot loppuun ja voisin sitten auttaa nuoria ja lapsia psykiatrialla osa-aikaisena työntekijänä. Lähihoitajana. Mulla olisi ammatillinen osaaminen ja oma kokemus. Lisäksi hoitajia tarvitaan, mutta esteenä on tosiaan etteivät tämän paikkakunnan tai lähikuntien koulut hyväksy mua opiskelemaan:(. Enkä halua muuttaa koska olen vihdoin luonut turvaverkoston itselle enkä millään jaksaisi aloittaa alusta. Se on liian vaikeata.
Tästä ei nyt tainnut tulla kauhean pirteä kertomus...Pahoittelen.
Mutta toivon että teillä kaikilla muilla on onni myötä ja tulvaisuuden suunnitelmat ja unelmat toteutuisivat.
"Kiitos edelliselle kirjoittajalle vastauksesta.😊 Mitä tuollainen avustustyö käsittää ja minkälaisilta tahoilta sellaista työtä olisi mahdollista ehkä kysellä?"
Pistää googleen avustaja ja oman paikkakuntansa. Avustettavia ovat vanhukset, kehitysvammaiset, ylipäätään kaikki jotka kunnissa katsotaan tarvitsevan toistuvaa apua/avustusta.
Ei tässä maassa hirveesti omaaloitteellisuudesta palkita. Aika usein päin vastoin. Tukeminen ja kuntouttaminen loppuu siinäkohtaa kun ihminen saa työkyvyttömyys eläkkeen. Ei ole olemassa kuin joitakin instansseja jotka voivat tarjota jotain talkoo työtä. Pääpaino on alle 35-vuotiaiden koulutuksessa, syrjäytymisen ehkäisyssä.
Joissain jutuissa annetaan ymmärtää että työkyvyttömyys eläkkeellä toitä saa, ja hommat hoituu. Todellisuus on jotain muuta.
Vaikka todellisuus on tuota jota kerroin, voi silti tapahtua poikkeuksia. Kannustan opiskelemaan jos se vain taloudellisesti on mahdollista. Työkyvyttömyys eläkkeellä saa opiskella mutta ei saa opintotukea, tai valtion takaamaa opintolainaa.
Minä olen nyt sitten se poikkeus kai, kun vanhana jäin ensin kuntoutustuelle ja sitten osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Hankin uuden ammatin, minkä koronan vuoksi, suoritin lähes kokonaan etäopiskeluna. Nyt teen kolmena päivänä viikossa töitä.
lehmus55 kirjoitti:
Minä olen nyt sitten se poikkeus kai, kun vanhana jäin ensin kuntoutustuelle ja sitten osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Hankin uuden ammatin, minkä koronan vuoksi, suoritin lähes kokonaan etäopiskeluna. Nyt teen kolmena päivänä viikossa töitä.
Hieno kuulla että olet onnistunut. Opiskelitko täysin uuden alan vai lisäsitkö koulutusta vanhempaan koulutukseesi?
Meitä ihmisä on monenlaisia ei kaikki pysty opiskelemaan edes etänä. Lähtökohdat ratkaisee.
Jos mielenterveys sairaus olisi ainoa sairauteni olisin varmaan pystynyt työskentelemään ensimmäisen koulutuksen tarjoamaa alaa, joka on aika fyysinen. Sairastuin yhdeksänkymmentä luvulla fyysiseen selkäsairauteen, jonka myötä jouduin lopettaan rakennustyöt. Sitten opiskelin itseni ohjaajaksi ja amatilliseksi opettajaksi. Psyykkinen kuntoni on sen verran heikko että en kykyne täyspäiväiseen opetusalaan ja osa-aikaisia opettajan hommia ei vaan ole niissä aineissa joihin minulla on opetusoikeus.
Edellisestä johtuen olen tehnyt muutamia tunteja viikossa kansalaisopistoon.
Entinen työ oli fyysisesti raskasta ja siihen en enää pystynyt, joten opiskelin aivan uuden ammatin. Mulla oli koko ajan työeläkelaitoksen maksama kuntoutusohjaaja apuna, ilman häntä ei olisi kyllä mikään onnistunut vaan olisin joutunut eläkkeelle.
Mulle työeläkelaitos ei lähtenyt kustantamaan opiskeluja, koska en lähtenyt opiskelemaan jotain nopeaa koulutusta. Niitä jota minä ehdotin eivät käyneet. Pitkien sairasloma jaksojen jälkeen näkivät ainoana järkevänä vaihtoehtona työkyvyttömyys eläkkeen.
Vaihtoehtona ei myöskään ollut kouluttaa osa-työkykyiseksi. Eläke tuli kolmessa viikossa, ja sen jäkeen työeläkelaitos poistui kuvioista tukemasta.
Okei eläkettä maksavat, kyllä.
Moikka kaikille kirjoittaneille ja muillekin lukijoille 😊
Kiva huomata että tänne on tullut vastauksia. Kivaa sen sijaan ei ole huomata, että monella tämä työ- ja opiskelukuvioihin palaaminen ja osallistuminen on tehty aivan hirveän vaikeaksi ja raskaaksi- jopa ihan mahdottoman kuuloiseksi. ☹ No tästä on kyllä itselläkin kokemusta.
Nykymeininki tuntuu kyllä pääsääntöisesti siltä, että oikeasti ihmisen pitäisi olla joko ihan 99% terve kelvatakseen eli ei nyt ainakaan mitään mielenterveyden sairauksia taustalla, jotta tulisi vakavasti otetuksi ja huomioiduksi ihmisenä tuolla työ- ja opiskelurintamalla. Nämä hankaluudet ja vaikeudet eivät kyllä varsinaisesti tue kenenkään jaksamista vaan toimivat ihan päinvastoin. Ne lannistavat.
Kaikkein lannistavimmalta tuntuu ainakin itsestä se, että ei oikein löydä tai tiedä mitään tukitahoja miltä saisi apua asiaan. Kun olet työkyvyttömyyseläkkeellä, niin sieltä on aika kuilu kyllä nousta ilman tukea. Itselläkin aikanaan kävi niin että hain työeläkeyhtiöltä tukea työllistymiseen/työhönpaluuseen (työpaikka olisi ollut tiedossa), niin hylsyä tuli, kun katsottiin että työhönpaluuni ja kuntoutumiseni on epätodennäköistä (päätös tehtiin minua edes mitenkään näkemättä).
No heidän vaatimuksillaan se paluu olisikin ollut kyllä epätodennäköistä siinä muodossa kuin he edellyttivät, sillä vaihtoehtona ei ollut heidän suunnitelmassaan mitään osa-aikaista työtä vaan minun olisi pitänyt tietyssä ajassa yltää tiettyihin viikkotunteihin suhteellisen nopealla aikataululla ja lopulta sitten vallan täysipäiväiseksi. Tuntui että mitään välimuotoa ei ollut. Tiesin heti että sellaiseen en pysty.
Näitä hankalia kuvioita on niin vaikea edes selittääkään selvästi. Olisi niin pitkiä ja vaikeita tarinoita selitettäviksi että niiden muistelukin tuntuu jo raskaalta itsessään, mutta pystyn kyllä niin yhtymään niiden kirjoituksiin jotka ovat täällä vaikeuksistaan kirjoittaneet.
Kaikesta huolimatta täytyisi vaan jaksaa pinnistää ja jatkaa yrittämistä, mutta aika savotalta tuntuu. Jotenkin itselle tulee tosiaan sellainen varsin epäkelpo olo, kun tuntuu että viesti on enemmänkin sellainen että ei pitäisi enää yrittää mitään ja tyytyä vain osaansa. Eihän se niin saisi olla!
Tänään on näköjään allekirjoittaneella vähän matalapaineinen ketutus päivä, mutta en kyllä silti haluaisi luovuttaa näissä haaveissani mihinkään.
Tällä kertaa ei nyt oikein hedelmällistä tekstiä näköjään saanut aikaiseksi, mutta kuten tuossa alussa mainitsinkin niin vaikka tuntuu ikävältä kuulla että muutkin painii samankaltaisten ongelmien kanssa, niin siitä saa myös sellaista vertaistukea ja muistutuksen että ei ole ihan yksin asian kanssa. Vielä kun vaan joskus saisi näitä asioita vietyä eteenpäin suuren yleisön ja etenkin päättäjien tietoon, niin ehkä tilanne ei olisi ikuisesti näin vaikea ja asioihin saisi joskus toivottavasti jotain muutostakin. Pitkä ja vaikea tie on kyllä varmasti sekin, koska näissä mielenterveysasioissa ja niiden hoidossa on muutenkin vielä paljon petrattavaa noin yleisellä tasolla.
Olisi tosiaan kiva jos ihmiset jaksaisi kirjoitella tähän ketjuun miten menee asioiden kanssa- edistyi asiat tai ei. Jospa täältä saisi kuitenkin toisista jotain vertaistukea ja ehkä joku jotain vinkkejäkin.
Tänään on sateinen päivä pihalla ja näköjään allekirjoittaneella vähän matalapainen sää päänupissakin, mutta tsemppiä kaikille näihin elämän haasteisiin. 👍
HerKaramazov kirjoitti:
Mulle työeläkelaitos ei lähtenyt kustantamaan opiskeluja, koska en lähtenyt opiskelemaan jotain nopeaa koulutusta. Niitä jota minä ehdotin eivät käyneet. Pitkien sairasloma jaksojen jälkeen näkivät ainoana järkevänä vaihtoehtona työkyvyttömyys eläkkeen.
Vaihtoehtona ei myöskään ollut kouluttaa osa-työkykyiseksi. Eläke tuli kolmessa viikossa, ja sen jäkeen työeläkelaitos poistui kuvioista tukemasta.
Okei eläkettä maksavat, kyllä.Ei minuakaan kyllä osa-aikaiseksi koulutettu mutta en löytänyt mitään kokopäiväistä ja sitten hyväksyttiin osa-työkykyiseksi. Nyt viimeisen koronan jälkeen, tuntuu etten jaksa olla yhtään töissä. Vaikka saan tehdä etätöitä. En viitsi hakea enää sairauslomaa, se kuitenkin olisi kai viisain teko nyt.
Tuon tunnistan mainiosti, mikä työmaa on eri tukien, palkan jne vekslaamisessa. Siihen vekslaamiseen menee se vähäinen terveys. Usein on tullut se olo, että pitäisi olla joko 100 % työelämässä tai 0 % työelämässä, koska kaikki välimuodot on yhteiskunnallisesti "outoja" ja tehty hirveän hankalaksi.
Jatkuvien lausuntojen yms hakeminen ja teettäminen on myös... :/
Eli joo, mielenterveyskuntoutuja vain sairastuu lisää kaikesta tuosta säädöstä, itsensä selittelystä joka taholle (te-toimisto) ja asioiden vaihtumisesta. Se saattaa jopa olla yksi tekijä sysäämän eläkkeelle, kun ei enää jaksa sitä säätämistä.
Mut suosittelen jatkamaan taisteluja sekä hakeutumaan osa-aikatöihin.
Nythän monet tahot kouluttavat eläkeläisiä vapaa ehtoistöihin. Asiassa ei ole tavallaan mitään väärää jos kyseessä on SPR, Punainen risti, ym Mutta tampereella voitoatavoittelevat vanhusalan firmat kouluttavat myös vapaaehtoisia tekemään töitä ilman palkkaa.
Vielä_täällä kirjoitti:
Tuon tunnistan mainiosti, mikä työmaa on eri tukien, palkan jne vekslaamisessa. Siihen vekslaamiseen menee se vähäinen terveys. Usein on tullut se olo, että pitäisi olla joko 100 % työelämässä tai 0 % työelämässä, koska kaikki välimuodot on yhteiskunnallisesti "outoja" ja tehty hirveän hankalaksi.Jatkuvien lausuntojen yms hakeminen ja teettäminen on myös... :/
Eli joo, mielenterveyskuntoutuja vain sairastuu lisää kaikesta tuosta säädöstä, itsensä selittelystä joka taholle (te-toimisto) ja asioiden vaihtumisesta. Se saattaa jopa olla yksi tekijä sysäämän eläkkeelle, kun ei enää jaksa sitä säätämistä.
Mut suosittelen jatkamaan taisteluja sekä hakeutumaan osa-aikatöihin.
Just näin kokee itsekin asiat. Ei kyllä tarvitse ihmetellä miksi ihmisiä päätyy pysyvästi eläkkeelle mielenterveyssyistä, koska se paluu takaisin työelämään on kyllä hirmuisen raskas ja kivikkoinen. Varsinkin mitä pidempään ongelmat on kestäneet, niin taitaa olla vielä vaikeampaa pyristellä takaisin. Saa olla kyllä hyvät tukijoukot taustalla ja apuna että yksin jaksaa taistella kaikkien koukeroiden kanssa.
Ei haluaisi itsekään luovuttaa vaikka työkyvyttömyyseläkkeelle 'ajauduin' kun lopulta kun tuntui että jos se olisi jollakin tapaa helpotus. Näin ei kuitenkaan käynyt. Mikään ei oikeastaan helpottunut.
No...jotain pitäisi jaksaa keksiä. Luovuttaakaa ei haluaisi, vaikka aika alas vetää mielen tämäkin asia usein. Vuosien kuntoutustukiputken päätteeksi tuntui työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen oikealta ratkaisulta. Nyt en enää tiedä oliko se(kään) oikea ratkaisu.
Osa-aikatyössä kävin vielä tämän vuoden alussa, mutta sekin jäi kun työpaikalle oli niin pitkä työmatka, että bensakulut suhteessa todella alhaiseen palkkaan söi työstä saatavan rahallisen hyödyn ja alkoi aiheuttaa enemmän stressiä.
Pitkään tein jo ennen tätä talouskriisiä samaa työtä vaikka rahallinen hyöty ei silloinkaan ollutkaan iso. Enemmänkin työn ja töissäolon merkitys oli niin iso itselle, että sen voimalla vain jatkoi. Jossakin tulee kuitenkin raja vastaan ja oli pakko miettiä että onko enää järkeä tehdä oman hyvinvoinnin- ja talouden kustannuksella ns.ilmaistyötä.