En tiedä onko tämä aikuisten ryhmä se minun oikea ryhmä, mutta en nyt ihan nuorikaan enää ole. Eli tässä 29-vuotias nainen ja tämän kevään/talven saldona on avoero usean vuoden suhteesta. Ensi viikolla muutan omaan asuntoon, vuokra tuplaantuu ja vielä pitäisi ostaa pesukonetta ym. tarpeellista. Ero itsessään oli ihan suht asiallinen: ei draamaa, ei kolmansia osapuolia ja ollaan edelleen puheväleissä. Mies oli päätöksen takana ja aika puun takaa se minulle tuli. Muutin paikkakunnalle opintojen perässä ja tunnen täältä omasta takaa 2 ihmistä, loput ihmissuhteet ovatkin täysin miehen kautta. Eli nyt jään aika yksin.

Tämä ero siis kaataa koko taloudellisen korttitalon. Valmistuin viime syksynä yliopistosta ja olen tällä hetkellä työttömänä, pieniä pätkiä osa-aikatöitä takana. Töitä olen hakenut ja ”viimeisenä korttina” oli lähes varma duuni, jota en sitten saanutkaan. En päässyt edes haastatteluun ja syy oli ”muut hakijat”. Nyt on olo että jäin aivan tyhjän päälle. Ainut haastattelukutsu, jonka olen saanut oli parin viikon työhön, johon minut lopulta valittiin sijaiseksi. Opiskelijat veivät kokopäiväiset paikat. Jotain vikaa täytyy minussa olla kun en useiden vuosien koulutuksella saa töitä.

Lisä stressiä tuo muutto ja mukanani muuttava koira, joka on ennenkin oireillut muutoista (vuoden sisällä jouduin töiden ja remonttien takia vaihtamaan asuntoa kuudesti) ja tiedän ettei sopeutuminen tule olemaan helppoa. Opiskelija-asunnossa koiran yksinjääminen aiheutti lukuisia yhteydenottoja isännöitsijään ja varoituksen. Kyllä, eroahdistuskikat on tuttuja ja niitä joudutaan taas soveltamaan. Tieto tästä stressaa jo valmiiksi ja pelko että naapurit valittavat.

Siinäpä taisi olla pääkohdat. No hiukan myös ahdistaa, sillä olin suunnitellut että minullekin se perhe suodaan lähivuosina ja nyt kävikin näin. Sen sijaan nuorempi veljeni sai esikoisen viikko sitten (tämä pari on tuntenut vajaan vuoden, raskaus oli vahinko). Tästä on suvussa ja vanhemmilla hehkutettu jatkuvasti, ensimmäinen lapsenlapsi ja lapsenlapsenlapsi… itse voin nuo haaveet unohtaa. Ahdistaa siis käydä kotipuolessa. Olen aina ajatellut että nuorena ne lapset, mutta toisin kävi ☹️

Yhteenvetona: tällä hetkellä tuntuu että en tiedä mitä tekisin. Olo on… tyhjä, epäonnistunut, en tiedä jaksanko. 😭 Laskin selviäväni jos saan sen työn, niin rahallisesti kuin muutenkin tulee elämään uusia kuvioita ja ihmisiä. En haluaisi enää vaihtaa paikkakuntaa, sillä töiden perässä olen muuttanut kirjaimellisesti Helsingistä Lappiin. Haluaisin pikkuhiljaa asettua aloilleni ja aloittaa elämän, en pakata pahvilaatikoita ja tuntea yksinöisyyttää taas vieraassa kaupungissa.