Olisiko täällä kellään vinkkejä miten tällaisesta ongelmasta eteenpäin? (Jos et jaksa lukea koko lätinääni, niin ongelman kuvaus kahdessa vikasaa kappaleessa):
Olen nuoriaikuinen jolla oli aika rankka lapsuus. Koko lapsuuteni ajan (ja oikeastaan nykyäänkin) vanhemmillani on ollut niin paljon ongelmia ja huolia, että aika yksin ja itsenäisesti olen joutunut kasvamaan. Olin vielä epäonnekseni esikoinen ja jouduin ottamaan nuoremmista sisaruksista liikaa vastuuta ikäisekseni. Olin sellainen ylikiltti lapsi, joka aina huolehti muista. Ei voinut olla heikko vaan aina piti olla mahdollisimman helppo, reipas ja auttavainen, ettei vanhempani romahtaisi.
Kun kasvoin aikuiseksi ja lähdin opiskelemaan, jäin kantamaan huolta miten perheeni pärjää kotona ilman minua. Yksi selviytymiskeino minulle on ollu aina touhuta ja olla liikkeessä. Jos ei ikinä pysähdy, niin ei tarvitse kohdata sitä kaikkea ahdistusta mitä kantaa sisällään. No burnouttihan siitä seurasi kun saatoin tehdä ylivuorokauden mittaisia opiskelu+työsuorituksia. Onneksi olin työterveyshuollon piirissä. Siinävaiheessa kun elämäni oli pelkkää itkemistä hakeuduin lääkärin puheille ja sain nopeasti apua. Psykiatri kirjoitti mulle setraliinin lääkkeeksi ja pääsin terapiaan.
Noh siellä terapiassa on nyt tullut istuttua vuoden verran ja moni asia on parantunut elämässäni huomattavasti. Ahdistus on helpottanut ja en enään kanna niin paljon ”turhaa” huolta kuin ennen. Olen onnellisempi ja elämä tuntuu hyvältä. En tiedä voiko lapset olla samalla tavalla masentuneita kuin aikuiset, mutta musta tuntuu, että olen ollut koko aikaisemman elämäni hyvin onneton.
Vaikka moni aisia on nyt hyvin niin tunteiden hallinnassa minulla on edelleen paljon vaikeuksia. Saan vieläkin välillä hepuleita, jotka saattavat ajaa minut pois raiteiltani moneksi päiväksi. En pysty ottamaan itseeni kohdistuvaa asrvostelua normaalisti vastaan, vaan ahdistun siitä suunnattomasti. Alan itkemään ja se itku ei välttämättä lopu pariin päivään. Saatan myös alkaa hyperventiloimaan ja menen ihan epätoivoiseksi. Kun hepuli sitten jossain vaiheessa hälvenee tulee häpeä. Hävettää että miksi mun piti tehdä taas asioista niin iso show. En tiedä onko nuo ihan jotain paniikkikohtauksia? Olen kyllä puhunut näistä terapiassa ja lääkärilleni. Ongelma luultavasti tulee juurikin tuosta liian itsenäisesti kasvamisesta. Jotain tunteiden käsittelyssä on jäänyt lapsena oppimatta ja en siedä pahaa arvostelua vaan olen saman tien varma, että arvostelija hylkää minut ja pienikin virhe minussa tekee minusta ihmisenä huonon.
Järki kyllä ymmärtää ettei tässä käytöksessä ole mitään mieltä ja asiat ei ratkea sillä että, märsää sängyn pohjalla monta päivää. Olen vähän jumissa enkä tiedä miten tästä oppii pois. Työterveyshuollon kautta saatu apu loppuu kohta ja en tiedä mitä tekisin seuraavaksi. Muuten tuntuu että pärjään jo hyvin ilman apua, mutta tämä hankaloittaa kyllä elämääni aikapaljon. Kellään kokemuksia miten tällaisesta selviää? Olen yrittänyt selata nettiä aika paljon, mutta siellä puhutaan lähinnä agressiivisesta ja väkivaltaisesta käyttäytymisestä ja tunteiden hallinnasta. Ongelmani ei ole viha ja väkivalta, vaan epätoivon tunne. Onko kirjoja, terapiamuotoja, harjoituksia tai nettisivuja mitä kukaan osaisi suositella minulle?
Hei HerkkäHepuli
On kuin joku olisi kirjoittanut minun tarinaani. Liikaa vastuuta kotona ja ylisuorittaja koulussa, se auttoi silloin ehkä selviämään. Mulle tulee yleensä itkukohtauksia kun ajattelen mun pikkuveljeä (mitä se on joutunut kokemaan tai jos sille tapahtuis jotain) tai sitten jos käy jotain epäonnistumisia ja ne itkut usein johtaa hyperventilointiin. Ei munkaan mielestä vastaa paniikkikohtausta.
Mä uskon että mun vaikeudet johtuu siitä ettei lapsuudessa ollut sitä vanhempien tuomaa turvallisuutta, mikä on perustavanlaatuisesti vaikuttanut itsetuntoon. Ja varmaan se liika vastuu pienellä iällä on vaikuttanut siihen, että on yltiövastuuntuntoinen nykyään. Kantaa huolta kaikesta ja epäonnistumiset ovat musertavia.
Mulla meni muutama vuosi ihan hyvin kun söin masennuslääkkeitä (sitalopraami 80 mg). Vuoden olen ollut syömättä ja oon aika toimintakyvytön nykyään. Mä en itse kokenut, että se juttelemassa käynti auttoi mitään. Aina silmät punaisena sieltä lähtiessä.
Mulla ei siihen tunteiden hallintaan ole ikävä kyllä neuvoja. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta älä välitä muiden kritisoinnista! Hymyilet vaan vaikka ja haistattelet päässäs, ajattele että se on vaan kateellisten panettelua 🙂. Ja jatka lääkkeiden ottamista vaikka se terapia loppuukin. Ehkä kaikki pikkuhiljaa menee entistä parempaan suuntaan ja myöhemmin huomaat ettei muiden sanomiset enää tunnu miltään. Mun käsittääkseni ne lääkkeet tasapainottaa serotoniinin tasoja ja auttaa aivoja tavallaan uudelleenjärjestäytymään niin ettei niitä pakonomaisia ajatuksia enää tule asioista jotka ennen hajotti. Mäkin olin normaali ja kohtalaisen itsevarma kun olin syöny niitä muutaman vuoden. Ja jos tila huononee, voitko hakeutua uudelleen terapiaan tai mennä hoitajalle juttelemaan?
Miten sisaresi nykyään voivat? Ehkä voit nyt antaa itsellesi aikaa ja tehdä sitä mistä itse nautit. Ja suoraansanottuna sun vanhemmat eivät ole sun vastuulla, heidän pitäisi kantaa huolta teistä. Muista, että olet helvetin vahva kun olet kaiken kestänyt ja sisaresi kasvattanut. Toivottavasti tästä olis jotain apua, vaikka konkreettisia apukeinoja mulla ei olekaan antaa ja olen itsekin nyt vähän jumissa 🙄.
Hei PerusPirkko mukava ku vastasit!
Ja tavallaan mukava etten ole ainut joka saa itkuhepuleita vaikka sinäänsä ikävää että ne kiusaavat sinuakin. Jotenkin kuitenkin lohduttavaa etten ole ainut.
Mun sisaruksille kuulu kai ihan hyvää. Luulen että ainakin minusta seuraavaksi vanhin joutuu valittettavasti käymään samanlaisen burnoutin tien kuin mitä itse olen kulkenut :/ olen kyllä yrittänyt neuvoa että hölläis vähän. Mun perheessä on vaan vähän oudot välit kaikkien kanssa ja joskus näistä asioista on aika vaikea puhua. Hän on kuitenkin selvästi liian tiukoilla koko ajan jaksamisen kanssa.
Terapiassa olen omasta mielestä oppinut juurikin sen että kaikki perheeni ongelmat eivät ole minun vastuulla (varsinkaan vanhempieni ongelmat) ja että minulla on oikeus omaan onneliseen elämään, vapaa-aikaan, hauskan pitoon ja elämästä nauttimiseen. Terapeuttini lopetti alkuun melkein joka seissomme sanomalla, että sinulla on oikeus olla onnellinen. Tuntui vähän hassulta, mutta nyt kun ajattelen mikä meno mulla silloin oli niin hyvä että jaksoi jankuttaa tuota mulle! Ei se jotenkin olllutkaan ihan itsestään selvä asia. Se että ei enään kanna sellaista huolta (ja syylisyyttä siitä ettei ole kotona auttamassa) taakkana on kyllä helpottanut oloani ihan huimasti!
Ollaan myös mietitty siellä aina miksi ajoin itseni niin loppuun ja mitä voisin tehdä ettei niin kävisi uudelleen. Löyhensin aikataulujani todella paljon ja hyväksyin ajatuksen, etten valmistukkaan ajoissa opinnoistani. Kun otin puolet vähemmän kursseja kuin mitä olin suorittanut aikaisemmin alkoi elämä toimia ihan eri tavalla. Olen myös opetellut sanomaan töihin ei. En voi aina tehdä töitä vapaa-ajallani ja olen ollut nyt ekaa kertaa 8 vuoteen kuukauden kesälomalla! Mutta ei tämä kaikki tapahtunut mitenkään käden käänteessä ja vieläkin joudun "pakottaa" itseäni ottamasta extra hommia vastaan. Jotenkin sellainen rauhoittuminen ja laiskottelu on ollut aika vaikeaa. Vähän hassuahan tuo on 😀 kyllähän tämä kaikki vaikuttaa myös tuloihini, mutta siinäkin olen oppinut pyytämään apua. Onneksi olen ollut aina tarkka rahoistani, niin en ole saanut aikaseksi itselleni mitään pikavippi ongelmaa. Ylitunnollisuuteni (ja ehkä miellyttämisen tarve ja ettei halua olla taakka) kuitenkin ajoi minut monesti maksamaan kaikesta minun kanssa jaetusta ainakin puolet. Eli kun opin ettei olekkaan ehkä ihan kamalaa jos parempi tuloinen poikaystäväni maksaakin joskus enemmän yhteisitä hankinnoista niin en ole huonoihminen!
Ja kyllä tuo terapia välillä on ollut rankkaakin ja lähden myös itse sieltä aina silmät ihan punaisina. Siihenkin olen jotenki vasta siellä oppinut että eihän se haittaa tai ole vaarallista jos on pahamieli. En ole muille vain "kauhea taakka" jos joskus olen surullinen tai en jaksa. Ei ole pakko olla enään se helppolapsi jolle kaikki käy ja kaikki on aina hyvin. Joskus ollaan käyty jotain niin vaikeita juttuja läpi etten ole pystynyt menemään kouluun tai töihin pariin päivään ku on vaan itkenyt kotona ihan voimattomana.
Masennuslääkkeiden syönti oli kyllä yksi parhaimmista päätöksistä mitä olen elämässäni tehnyt! Vaikka alkusi olin hyvin skeptinen ne paransi ja tasoitti oloa ihan huomattavasti. Saatohan siinä olla myös placeboa mutta who cares! Eihän ne kaikkea korjannut, mutta niistä sai voimaa jaksaa tehdä niitä muutoksia mitä tarvistin elämäni helpottumiseen ja terapiassa käyntiin. Ihan ekoissa sessioissa ei ollut oikeen mitään tolkkua ku olin vaan niiiin väsynyt ja itkuinen ja kaikki tuntui ihan kamalalta.
Kyllä nykyään uskon että apua saa kunhan sitä pyytää. Jotenkin toivoisin että olisin nyt sen verran kuivilla, että voin itsenäisesti käydä menneisyyttä läpi ja elää samalla hyvää omaa elämää. Seuraavaksi ajattelin käydä lainaamassa kirjastosta jotain rentoutumis-/hengitysharjoituksia ja kokeilla niitä. Sellainen voisi varmaan auttaa ainakin siinä vaiheessa kun meinaa alkaa hyperventiloimaan. Tajuan kyllä itsekkin ettei hepuleissani ole mitään järkeä ja ne ovat monesti yli reagointia, mutta kun se tunne lähtee lapasesta aivan nollasta sataan ja en pysty enään oikein pysäyttämään niitä rattaita sitten ku ne alkavat rullaamaan. Monesti vasta se että saa nukuttua rauhoittaa olon, mutta on käynyt niinkin että hepuli jatkuu aamulla. Olisi kyllä hyvä jos oppisin jotenkin rauhoittumaan tuosta tilasta pois. Terpauttini oli näistä sitä mieltä että jos lapsena ei saa tuntea pahaa oloa niin sitä ei osaa säädellä aikuisenakaan. Pitää nyt vaan jotenkin opetella. Ja ehkä siedätyshoito auttaa kanssa, eli kunhan olen tarpeeksi monet hepulit vetäny ne alkavat pikkuhiljaa helpottamaan? Ainakin toivon että tästä kasvaisi pois 😐 onneksi nyt kun elämässä menee muuten paremmin, niin noitakin tuntuu tulevan harvemmin 🙂 viime syksy oli kyllä pelkkää yhtä hepulia. Viimeisin hepuli/itkukohtaus oli kuitenkin tällä viikolla ja se oli ihan kamalaa ☹️ meni puolitoista päivää ennenkuin sain rauhoitettua itseni kokonaan.
HerkkäHepuli kirjoitti 8.8.2014 11:45
Ja tavallaan mukava etten ole ainut joka saa itkuhepuleita vaikka sinäänsä ikävää että ne kiusaavat sinuakin. Jotenkin kuitenkin lohduttavaa etten ole ainut.
Samat sanat! Uskomatonta miten jollain voi olla niin samanoloinen tapaus.
Meilläkään ei sisarusten kesken vaikeista asioista kauheasti keskustella. Se on hankala ottaa puheeksi, kun tietää että muille voi tulla paha mieli niistä asioista. Ehkä välejä voisi parantaa yhdessäolo ja hauskanpito, vain sisarukset yhdessä esimerkiksi hyvän ruuan parissa. Mekin käytiin sisarusten kanssa ukin hautajaisissa ja vaikka kyseessä olikin hautajaiset, se roadtrip sisarusten kanssa ilman niiden lapsia tai puolisoja oli ihan parasta! Harvemmin on niin, että kaikki ollaan samaan aikaan yhdessä ilman muita.
Mukava huomata että siitä terapiasta on ollut sulle selvästi hyötyä. Oot osannut höllätä etkä vaadi itseltäsi liikoja. Ehkä se vois muakin auttaa, kunhan vaan jaksaisin olla kärsivällinen sen alun kamaluuden kanssa. Ja paljonhan on kiinni kanssa terapeutista! Kävin joskus juttelemassa sellasella myötätunnottomalla ja koppavalla hoitajalla, ei tullut ainakaan parempi olo. Niin ja oon lukenut jostain, että masennuslääkkeet tosiaan toimii vain 40 % potilaista, koska vaikutus perustuu osittain placebo-efektiin. Don't care either kuhan toimii!
Onhan se sillain hyvä, että on ahkera ja kunnianhimoinen ihminen, eihän siinäkään mitään vikaa ole, kunhan ei vedä itteään ihan totaaliuupumukseen saakka. Ota vaan rennosti, oot jo niin paljon suorittanut ja downshiftaushan on trendikästä nykyään 🙂.
Kieltämättä munkin on todella vaikea antaa poikaystävän maksaa mulle mitään. Se mielellään maksaa nyt kun mä en rahoissa ole, mutta mä olen kaiken merkannut ylös ja aion maksaa takaisin. Pikavippeihin mäkään en ole sortunut, ennemmin olen syömättä.
Terapeuttisi sanoi hyvin siitä jos lapsena ei saa tuntea pahaa oloa niin sitä ei osaa säädellä aikuisenakaan. Aina piti olla vahva ja nyt aikuisiällä se sitten "vuotaa" yli.
Ja samalla lailla mullakin lähtee lapasesta noi itkukohtaukset. Kerrothan sitten oliko niistä rentoutumis-/hengitysharjoituskirjoista apua?
Sellainen tuli mieleen, että liikunta voisi kanssa auttaa. Vetää ne hepulit samalla kun vaikka juoksee, oikeen niinkuin itkupotkuraivarilenkki 😀. Sen jälkeen on varmaan saanu kunnolla tuuletettua ne tunteet, ettei se hepuli jatku montaa päivää. No joo, ehkä keskellä yötä ettei muita ihmisiä tule vastaan...
Älä liikaa ruoski itseäsi vaikka hepuleita vielä tuleekin. Ehkä sun vaan tarvii itkeä kaikki itkut pois, jotta paranet. Ken tietää. Tsemppiä!