Tunnen itseni erilaiseksi, olenko?
Olen 30-vuotias nainen, joka kärsii masennuksesta. Olen jo aiemmin siitä toipunut (tai sitten se on ollut vain lievempi rakkauden ja raskauksien+lapsien takia) ja nyt elokuussa hakeuduin lääkäriin koska tunsin masennuksen uusineen. Minulle lykättiin vain Venaflaxin resepti kouraan ja nyt ilmeisesti vain seurataan miten ne tehoavat. Minulla on käyntejä tästä syystä aina silloin tällöin psykiatriselle hoitajalle. Itsestäni tuntuu, että kaipaisin eniten keskusteluapua, koska minua painaa niin moni asia elämässäni. 9 vuoden ystävyyssuhde narsistiin (pilasi nuoruuteni täysin ja ajoi minut 2 vuodeksi huumeiden pariin), miehen mahdollinen ADHD, huono itsetunto, syyllisyyden tunne turhasta, jatkuva riittämättömyyden tunne mikä ilmeisesti juontaa juurensa lapsuuteen, kun minulta odotettiin aina paljon (8 ja puoli oli todella ala-arvoinen suoritus kokeessa, jos sai yhtä vajaan täydet niin ”miksi ei täydet”). En todellakaan tunne itseäni siksi ihmiseksi mikä olen, mitä tämä mun elämä oikein on? Nuorempana olin kai sairaalloisen järjestelmällinen, ylisiisti. Kaiken piti olla just eikä melkein. Tämä piirre on onneksi helpottanut ”hälläväliä”-miehen ja lasten myötä.
Kaipaan todellakin keskusteluapua vaikka toki aion käyttää lääkkeitä rinnalla, mutta en usko että tästä pelkillä lääkkeillä selvitään. Haluaisin elää normaalia elämää. Ikinä en ole tuntenut itseäni normaaliksi. Jo päiväkoti-ikäisenä ystävänäni oli ADHD-poika. Eli minä kai vedän puoleeni näitä muita ”epänormaaleja”. Narsisteja ja muita epävakaita. Mikä minä olen?
En ole ikinä kuulunut joukkoon. Olen aina sivusta seuraaja. Kukaan ei ikinä tunnu olevan kiinnostunut niistä asioista kuin minä. Tunnen itseni oudoksi, mikä olen? saanko minäkin diagnoosin omituisuudelleni joskus?
Luin viestisi moneen kertaan ja on niin paljon mitä haluaisin sanoa sinulle, mutta en tiedä osaanko. Ensimmäisenä nyt mieleeni tulee kuitenkin, että olisi tosiaan hyvä, että saisit tiiviimpää keskusteluapua; voisitko kysyä seuraavalla käynnilläsi, olisiko käyntien tiivistäminen mitenkään mahdollista?
Taistelen itsekin huonon itsetunnon, riittämättömyyden tunteen ja ennen kaikkea syyllisyyden kanssa (tunnen syyllisyyttä aivan kaikesta). Nuo tunteet kun kehittyvät lapsuudessa niin niitä pitäisi päästä psykologille tms. purkamaan, jotta ne tulisivat käsitellyiksi ja niiden toimintamalleja voisi ymmärtää (itse en tosin ole tässä 8 vuoden terapian aikanakaan onnistunut, mutta tapaukseni on hyvin vaikea). Kelan terapiaakin kai voisit hakea, jos hakeutuisit lääkärille joka suostuisi kirjoittamaan sinulle asiaa varten B-lausunnon. Näin loppuvuodesta ei kyllä kannata hakea, kun budjettirahat ovat loppu, hakemukset menevät paremmin läpi alkuvuodesta.
Sitten tuosta erilaisuudesta. Mihinkään kuulumattomuuden tunne on valitettavan yleistä eikä omien kokemusteni ja kuulemieni elämäntarinoiden perusteella, surullista kyllä, tunnu olevan ratkaistavissa. Se on käsittääkseni enemmänkin ihmisessä itsessään oleva perustavanlaatuinen eristäytyneisyyden tunne jonka luomaa tyhjyyttä on vaikea täyttää.
Erilaisuutta en kuitenkaan pitäisi huonona asiana. Ajan myötä ns. erilaiset ihmiset usein onnistuvat kehittämään vahvan oman identiteetin, ja ainakin minulle joukosta erottuminen on ollut suuri voimavara. Itsekin tulen parhaiten toimeen toisten "erilaisten" kanssa, massaan sulautuvat ihmiset kun tuppaavat olevan perin tylsiä. Sinuna vaalisin sitä mitä juuri sinä olet ja olisin ylpeä siitä. Normaalia elämää voi elää vaikkei olisi aivan "normaalikaan".
Kysymykseksi jää, helpottaisiko sinun oloasi, jos saisit diagnoosin, joka selittäisi noita piirteitä joita koet itsessäsi oudoiksi.
Moi,
Voin ymmärtää sua. Musta tuntuu, että itsellänikin on jokin erityinen vetovoima kaikenlaisia "erityisiä" ihmisiä varten. Taidan itsekin olla sellainen. Välillä tunnen, että näen maailman kokonaisempana, monitahoisempana kuin ns. normi-ihmiset, jotka pystyvät suhtautumaan maailmaan jotenkin "vain" maailmana. Pystyn ymmärtämään ihmisiä liikaa, ja jään itse omiin jalkoihini. Olen 30v. nainen, päätoiminen opiskelija, itseni etsijä, psykoterapiassa masennustaipumuksen takia. Hae sinä myös ihmeessä terapiaan! Musta tuntuu tällä hetkellä melko utopistiselta perheen perustaminen - voinko ikinä löytää ketään. Mutta sinä ilmeisesti olet löytänyt 🙂
Minulla ei ole varsinaisesti kokemusta mielen sairastumisesta vaan kromosomipoikkeavuudesta.
Poikkeavuudesta huolimatta en koe olevani erilainen. Tähän on ehkä auttanut se, että
olen saavuttanut kaikki ne päämäärät elämässäni joita olen itselleni saavuttanut.
Välillä ehkä kärsin hieman huonosta itsetunnosta johtuen siitä, että tilanteeseeni liittyy lapsettomuus, joka tällä hetkellä ottaa kohtalaisen koville. Pidän lapsista, mutta sen asian hyväksyminen, että minulle ei niitä tule on vaikea.
Olisi mielenkiintoista tietää jaksavatko muut sairastuneet suunnitella elämäänsä?