Tunne-elämältään epävakaa

Tunne-elämältään epävakaa

Käyttäjä Kaisa-Maria aloittanut aikaan 02.10.2013 klo 15:59 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Kaisa-Maria kirjoittanut 02.10.2013 klo 15:59

Minulla on diagnosoitu tunne-elämän epävakaus. Nyt kaipaisin vertaistukea. On nimittäin rasittavaa, kun tunteet vaihtelevat äärilaidasta toiseen jopa tunnin välein. Minä en ihan oikeasti jaksa tätä kovin pitkään. Lääkitystä minulla ei ole, kun lopetin sen ilman lääkärin lupaa ja uutta aikaa en ole uskaltanut varata. Millaisia lääkityksiä teillä on ja onko se ”tasannut” elämää? Kokemuksia kaivataan…

Käyttäjä sasutäti kirjoittanut 02.10.2013 klo 19:05

Täällä toinen epävakaa (+ kaverina kaksisuuntainen).

Minulla oli pitkään käytössä Abilify, lopetin sen ilman lääkärin lupaa koska samalla tavalla tunteet vaihtelivat ja heittelivät kuin ilman lääkitystäkin. Asiasta olin lääkärille ja psyk. sairaanhoitajille maininnut useasti, mutta mitään muutosta ei tullut, kaveriksi tuohon rinnalle laitettiin vain Deprakine (jota en syönyt senkään vertaa kun ei siitä ollut nukkumiseen apua kuten tarkoitus oli). Tällä hetkellä siis ilman lääkitystä (virallisesti menee vielä Abilify + Deprakine), paitsi tarvittaessa ahdistus-/paniikkikohtauksiin Atarax.

Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Tällä hetkellä tunteet ovat pitkälti matalalentoista olleet jo pidemmän aikaa, toiveissa on että muutto kotikunnaille auttaisi kohottamaan mielialaa (mutta ei liikaa).

Apua, unohdin mitä kirjoitit ja kyselit, niin en osaa nyt vastailla enkä kertoa enempää..

Käyttäjä Kirunaali kirjoittanut 04.10.2013 klo 16:01

Epävakaata täälläkin...
Mulla myös vaihtelee mieliala päivän mittaan monasti. Välillä, tosin nyt harvemmin, tuntuu ihan maaniselta ja voisi tehdä mitä vain, mutta kun päivä on rajallinen ja tiedän, etten sitten jaksakaan seuraavana päivänä jatkaa samaa. Sitten menee taas kauan, ennenkuin samanlainen fuuru iskee.

Yleensä mieliala on nykyään sellainen, että voisin vain istua... istua... istua 😑❓
Väsyttää ja silmissä tuntuu hiekka. Pää tuntuu aina kovin vieraalta. Niinkuin ilman sitä kaikki olisi ihan ok.

Mulla on ollut liki kolmikymmenvuotisessa sairashistoriassa monta diagnoosia, mutta näin itse ajatellessa luulen, että tämä sairaus on ollut koko ajan ja ihan lapsesta saakka. Toki siihen on tullut päälle muutakin, psykoottista ja myös vaikea sosiaalinen fobia.

Sitä on tavallaan oppinut jo tiedostamaan tunnetiloja siten, että jos on mukava fiilis ja iloinenkin, alan jo silloin miettiä, miten monella aallonpohjan viikolla joudun siitä maksamaan, että olisi vaikka yhden päivän hyvä olla.

Kaikenlainen mustamaalaaminen kuuluu mulla myös tähän, eli saatan elää mielessäni järkyttäviä tilanteita, kuten puolison kuolema... mitä sitten, miten mun käy jne. Tulee sitten sellaisia itkukohtauksia, ettei tahdo päästä eroon.

Miten on muuten, onko kukaan päässyt eläkkeelle tällä diagnoosilla ? Mulla on menossa prosessi eläkkeelle pääsystä, mutta kaksi kertaa on KELA jo missannut. Minä itse tiedän, ettei musta ole työelämään. En kykenisi lähtemään orjallisesti kello se ja se sinne ja sinne, olla niin ja niin kauan... Mikään mikä vaatii jonkinlaista aikataulua ja sitoutumista ei käy mulle.

Lääkkeinä mulla on Voxra ja Efexor, tai Venlafaxin aamulla. Ketipinor ja Somnor illalla ja tarvittaessa Ketipinor. Aamu/päivälääkkeestä en tunne mitään kohottavaa vaikutusta, mutta tilanne olisi toki täysin kestämätön, ellen ota niitä. Varsinkin jos Efexor jää ottamatta kerrankin, tulee inhottavia vieroitusoireita.
Tiedän, että Ataraxia käytetään myös psyyken hoidossa, mutta mulla sitä on tarvittaessa kutinaan. Sehän on antihistamiinia.

Mulla oli hetken Abilify, mutta mulla se ärsytti hermostoa ja oli vaikea pysyä aloillaan ja tuntui ikäänkuin nykimistä sisällä kropassa.

Mutta ei se auta... tämä on mun käsittääkseni krooninen juttu, eikä voida muuta kuin helpottaa oloa lääkkeillä. Mulla on kyllä myös kahtena päivänä viikossa ryhmätoimintaa ja yksilöterapia aikoja kahden viikon välein. Näin siis nyt. Jatko on taas sitten arvoitus.

Voimia ja jaksamisia kaikkeen epävakauteen 🌻🙂🌻

Käyttäjä tyhjää täynnä kirjoittanut 20.10.2013 klo 21:39

Kaisa-Maria kirjoitti 2.10.2013 15:59

Minulla on diagnosoitu tunne-elämän epävakaus. Nyt kaipaisin vertaistukea. On nimittäin rasittavaa, kun tunteet vaihtelevat äärilaidasta toiseen jopa tunnin välein. Minä en ihan oikeasti jaksa tätä kovin pitkään. Lääkitystä minulla ei ole, kun lopetin sen ilman lääkärin lupaa ja uutta aikaa en ole uskaltanut varata. Millaisia lääkityksiä teillä on ja onko se "tasannut" elämää? Kokemuksia kaivataan...

Hei Kaisa-Maria!

Vertaistukea tämän sairauden kanssa totta vie tarvitsisi, en ole itse koskaan törmännyt kehenkään joka kärsisi epävakaasta personaallisuuhäiriöstä.

Minä olen saanut diagnoosin joitakin vuosia sitten, kun vielä olin kunnallisten mielenterveyspalvelujen piirissä. Diagnoosi sekä helpotti että ahdisti. Helpotti koska sai rajattua omituisen möykyn omia ongelmia jonkun viitteen alle, ahdisti kun tuntui että sitä on jotenkin vääränlainen. Olen sittemmin käynyt KELA:n tukeman psykoterapian, ihan tavallisen, löyhästi psykoanalyysiin nojaavan psykodynaamisen yksilöterapian. Terapia kesti kolme vuotta ja hyödyin siitä paljon, nyt vain viime aikoina on tuntunut että juuri tämän persoonallisuushäirön kanssa saa tehdä töitä loppuelämänsä, ei tästä noin vain eroon päästä.

Minulle pahinta tässä sairaudessa on se loppumaton tyhjyyden tunne joka kalvaa sisintä. Se on asia jota on hyvin vaikea selittää kenellekään, joka ei tästä tunteesta kärsi. kuin kuuta nousevaa odotan sitä päivää, kun pääsen juttelemaan jonkun kanssa joka tietää mistä puhun. En myöskään jaksa käsittää miten yhdellä ihmisellä voi olla niin pitkäaikaisesti itsetuhoisia ajatuksia, minä sentään täytän 30 vuotta, mutta ajatukset ovat toisinaan kuin pahaisella teinillä niin sanotusti. Hylätyksi tulemisen pelko on kova ja ihmissuhteeni tuntuvat olevan aina vaikeita. Olen hieman riippuvainen ja kärsin myös dissosiatiivisesta oireilusta, muistini pätkii ja olen ollut aikoinani hyvin rajaton seksuaalisesti, päihteitä olen käyttänyt myös. Alkoholia lähinnä liiaksi asti. Mielialat vaihtelevat naurettavan tiuhaan ja tunneskaala on suuren suuri. Kyllähän te tiedätte... 🙂

Hienoa on kuitenkin ollut tajuta, että omia tunteita ja käyttäytymistä varsinkin voi oppia hillitsemään ja hallitsemaan. Olen saanut apua mindful-tekniikoista, lääkkeitä en enää käytä, paitsi vähän mäkikuismaa. Tärkeintä minulle on osata rauhoittaa hätääntynyt mieli, ja nauttia niistä ihanista asioista joita elämä tarjoaa meille kaikille. Valitettavasti elämä tämän sairauden kanssa on päivittäistä työtä itsensä kanssa, joskus toivoisi että voisi olla niin kuin muut, elää vain rennosti ilman pelkotiloja..

Käyttäjä Harmaahylje kirjoittanut 24.10.2013 klo 18:04

Hei, olipa ihanaa lukea nuo teidän tekstit. Itselläni ei ole diagnoosia tähän ("vain" vaikea ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus), mutta painiskelen noiden äärilaidasta toiseen vaihtelevien tunteiden kanssa. Saman päivän sisällä voi olla riehaantumiseen asti onnellista tunnetta ja sitten itsemurha-ajatuksia... Tai jos skaala vähän antaa periksi, niin mennään viikko ylikierroksilla ja sitten uuvutaan niin, että ne äärimmäisen masentuneet itsariajatukset tulevat mieleen, ja pelkkä sängystä nouseminen voi uuvuttaa niin, että alan itkeä. Tänäiltana tuntuu juuri tuolta. Epätoivoiselta. Tiistai oli ilon ja onnen päivä (iltaan asti), ja aina joudun "maksaa" niistä hetkistä kahta kauheammalla ikävän fiiliksellä.

Joskus silloin, kun aloitin nykyisen mielialalääkkeeni (Seronil), minusta tuntui, että se tasasi oloa lähes liikaa. Tunteet eivät heitelleet. Mutta nyt, tiedä sitten mitä on tapahtunut, tämä rumba alkaa olla melkoista taas. Ehkä on kehittynyt jonkinlainen toleranssi... huoh.

Tyhjää täynnä - kirjoituksesi kuulostaa yksityiskohtia myöten kovin tutulta! Tyhjyyden tunne, hylkäämispelot... Tuo tyhjyys mulla monesti menee ihan paniikkiin asti, kuin olisi jossain välitilassa, johon ei kuulu, eikä kykene (itsemurhan kautta) sillä sekunnilla pakenemaankaan.

No, kuten sanottua, en tiedä, onko minulla tätä samaa diagnosoitavaa vaivaa kuin teillä, mutta liiankin samankuuloista oireilua kyllä. Kuten sinä, Kaisa-Maria, mäkin pelkään jaksamisen loppumista. Kelaan usein sitä, miten paljon elämässä vielä onkaan kaikkea mitä pitäisi jaksaa ja kestää...

Voimia teille!

Käyttäjä tyhjää täynnä kirjoittanut 28.10.2013 klo 20:26

Harmaahylje kirjoitti 24.10.2013 18:4

Hei, olipa ihanaa lukea nuo teidän tekstit...

Jollain tapaa lohduttavaa tietää että on olemassa muitakin ihmisiä, joilla ihan oikeasti on samanlaisia tuntemuksia kuin itsellä. Vaikkei tällaista toivoisi kenellekään... Sitä tuntee itsensä jotenkin vain erilaiseksi ja vääränlaiseksi muihin ihmisiin verrattuna, ei osaa muistaa että kyseessä on todella sairaus. Sairaus joista kärsivillä on niitä samoja tunteita. Ehkä sinäkään et tarvitse sitä varsinaista diagnoosia tai lopullista leimaa otsaan, mutta ymmärrys tästä taudinkuvasta ja samaistuminen muiden tarinoihin varmasti avaa hieman omia kokemuksia. Emme ole yksin tässä maailmassa.. 🙂

Mielenkiintoista että käytit sanaa välitila kuvatessasi omia tuntemuksiasi, minun kesäni yksi teema on juuri ollut tuo välitilassa oleminen! Tai se mitä se on minulle. Olen kirjoittanut runoja joissa käytän kyseistä ilmaisua, ja yhdessä tekstissä kuvailen juuri sitä miltä tuntuu olla ja pudota joskus siihen kummallisen tyhjään välitilaan, tilaan jossa oma ruumiskaan ei tunnu omalta eikä mikään hetkauta.

Minä yritän nykyään kynsin ja hampain pitää kuntoani yllä terveellisen ruokavalion ja meditaatioharjoitusten avulla, niistä olen saanut voimia. Ystävät ovat tärkeitä voimavaroja, ja iän myötä on myös tullut luottamusta siihen että asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Pahimpien ahdistusten aikana toitotan itselleni sitä että hetkellinen kaaoksen tunne on vain ohimenevää, ja että elämässä ala-ja ylämäet vaihtelevat alituiseen. Jos tuska onkin ikuista niin on myös maailman kauneus, kunhan sen jaksaa silloin tällöin ja mahdollisimman usein nähdä ympärillään. Suosittelen mindful-tekniikoihin tutustumista lämpimästi... Niiden avulla osaan ainakin itse kontrolloida jopa tunteitani paremmin, tai käsityksiäni ja suhtautumistani niihin. On ikään kuin nujerrettava oma pelkäävä pää päivittäin. 🙂

Paljon voimia myös sinulle, toivon todella että olosi helpottuu ajan myötä!

Käyttäjä Tweek kirjoittanut 29.10.2013 klo 11:20

Heippa!

Minulla on vain viitteitä epävakaasta persoonallisuudesta, mutta en ole sosiaalisesti epävakaa. En toimi vain tunteiden mukaan, paitsi ehkä kun olen itsetuhoinen. Enemmänkin epävakaus liittyy identiteettin/minuuteen, ahdistuspiikkeihin enkä pysty laskemaan ahdistusta normaalisti, en myöskään osaa tunnistaa tunteita tai ilmaista niitä, joten kaikesta tulee liian iso ahdistus"möykky".

Pointtini on, että kannattaa kokeilla DKT hoitoa. Dialektinen käyttäytymisterapia on tarkoitettu juuri ihmisille, joilla on epävakaa persoonallisuus. Siellä opetellaan uusia taitoja, jotta elämä olisi siedettävämpää ja se on kuulemma tehokkain ja pidetyin terapia. Siinä on ryhmäterapiaa, yksilöterapeutti ja mahdollisuus soittaa omalle terapeutille kun harjoitellaan uusia taitoja. Terapia kestää vuodesta kahteen vuoteen ja siihen pitää sitoutua.

Aloitan itsekkin DKT:n pian.

Voimia kaikille! 🙂🌻

Käyttäjä Elly kirjoittanut 29.10.2013 klo 18:11

Hei!

Täällä kirjoittelee myös yksi epävakaaksi leimattu. Kunnallinen psykiatri teki minulle diagnoosin. Veikkaan, että nuoresta iästäni johtuen sitä ei olla aiemmin diagnosoitu virallisesti, sillä nuoren mielen kehityshän on täysin kesken ja monet asiat laitettiin murrosiän piikkiin. Minulla on myös keskivaikea masennus ja tällä hetkellä kärsin voimakkaasta ahdistuksesta.

Omassa elämässäni epävakaus näkyy yliherkkyytenä. Saatan loukkaantua tosi helposti ja olen pitkävihainen. Mielialani saattavat vaihdella päivän aikana kymmeniä kertoja. Tunteiden käsittely on minulle välillä vaikeaa, enkä osaa aina tunnistaakaan eri tilanteissa ilmeneviä tunteita.

Olen aina tuntenut itseni vähän erilaiseksi kuin muut. Olen empaattinen ja ymmärtävä ihminen, mutta en koskaan ole ollut mikään porukan suosikki. Minulla on ollut aika vähän ystäviä ja ihmissuhteiden muodostaminen on ollut vaikeaa. Pari vuotta sitten ystävätilanteeni oli oikeastaan jo hyvä, mutta nyt tunnen olevani taas yksin. Muutin toiselle paikkakunnalle, eikä minulla ole täällä yhtään läheistä ihmistä, vaikka olen ollut täällä jo reilun vuoden. Kotiseudullani minulla on pari läheistä.

Suurin ongelmani kaikista oli seurustelukumppanin löytäminen. Tututkin ihmettelivät, että miksi minusta ei olla kiinnostuneita, olenhan perusnätti ja mukava naisenalku. Katkerana seurasin toisten parisuhteita vierestä. Minua onnisti kuitenkin viime vuonna ja kas, tuossa vierellä on ymmärtävä mies, joka näki vaivaa ja otti minusta ja luonteestani selvää. Kukaan ei aiemmin ole vaivautunut tutustumaan pintaa syvemmälle. Se puoli on siis kunnossa tällä hetkellä. Suhteessa tulee kuitenkin jatkuvasti tilanteita, joissa epävakauteni nousee esiin. Haasteitahan ne ovat, mutta onneksi mies on kärsivällinen. Ihmettelenkin välillä, kun hän minua vielä jaksaa katsella 😀

Olen alalla, jossa työtä tehdään ihmisten kanssa. Jännitän aina sanonko jotain tyhmää ja menen lukkoonkin aika usein, mutta olen päättänyt olla välittämättä. Tällainen minä olen ja se siitä. Tunnetaitoja voi aina opetella kuten sosiaalisiakin. En olisi uskonut viisi vuotta sitten, että kykenisin tällaiselle alalle. Sosiaaliset taitoni ovat aina olleet surkeat ja olen ollut pahimman luokan jännittäjä.

Itsetuntoni ja usko omaan pärjäämiseen ei ole paras mahdollinen, mutta kehitystä on tapahtunut. Alan ehkä jo uskoa, että pärjään oikuttelevan tunne-elämäni kanssa joskus. Se haastaa minua päivittäin, mutta eteenpäin mennään.

Tiedän mitä käyt läpi ja toivon sinulle kaikkea hyvää. Et ole yksin tämän asian kanssa 🙂

Käyttäjä Harmaahylje kirjoittanut 02.11.2013 klo 15:14

Voi kiitos vastauksista, Tweek ja Tyhjää täynnä. Jotenkin sattuivat sellaiseen saumaan että lohduttivat hurjan paljon.

Tuota dialektista terapiaa itselläni varmaan on mahdollisuus kokeilla vain sitten, jos "isona" pääsen jotenkin aivan erilaiseen taloudelliseen tilanteeseen, kas kun olen kohta sen kolme vuotta tuettua terapiaa käyttänyt. Mutta hurjan hyvä että vinkkasit sen, Tweek, ja toivon, että sinä Kaisa-Mariakin saisit keskusteluapua tai terapiaa, joka auttaisi sinua.

Itse omalta osaltani voisin väittää, että terapia on pelastanut mut pahimmalta. Eli ei ole niin, että on ainoa vaihtoehto syödä lääkkeitä. Vaikka itse näen senkin ihan hyvänä valintana silloin, kun haluaa jaksaa elää ja saada elämästään jotain irti.

Mindfullnessia käsittelevät opukset muuten itse asiassa olivat aikanaan mulle oikea oljenkorsi, kun tuntui, että en pystynyt lopettamaan sen miettimistä, mitä vielä joskus tulee ja miten kauan pitää kestää ja miten silloinkin ja silloinkin jaksan jne. Vähintään niistä tajusin sen, että yksi mun ongelmista oli pyrkiä haukkaamaan koko elämä kerralla. En koskaan muistanut ja uskaltanut maistella rauhassa nykyhetkeä. Jos nyt tällaisia mässäilyn kielikuvia... 🙂

Mullakin sosiaaliset pelot, sosiaalisen toiminnan kuluttavuus ja epäitsevarmuus ja sosiaalisen tilanteen jälkeen omien sanomisten ja tekemisten vatvominen (osa joista siis Kirunaali ja Elly kirjoittivat), on hurjia ongelmia. Haluan olla ihmisten parissa, ja yksinäisyydestä kärsin. Mutta väsähdän sosiaalisissa tilanteissa ja saatan lähes pakokauhuisesti yrittää paeta niistä. Ja tosiaan niiden jälkeen alkaa se vääntäminen itsekseni, että "olinko nyt ihan tyhmä ja paska". Yliempaattisuus ja liiallinen samaistuminen ovat sitten taas myös niitä, jotka kuluttavat toisinaan. Olen tosi iloinen puolestasi, Elly, että olet saanut kerättyä vahvuutta ja rakennettua elämääsi, herää pieni usko, että ehkä mäkin 🙂

Käyttäjä stolt kirjoittanut 10.11.2013 klo 07:57

Tämä on minulle myös eka kerta kun löydän muita tästä vaivasta kärsiviä. Tunne elämältään epävakaa persoonallisuus, Rajatilapersoonallisuushäiriö ja vakava ahdistuneisuus häiriö + kausittainen alkoholiongelma.Yhdistelmänä not good.0

Olen nyt 22 vuotias nainen, ja kun luin kirjotuksianne, ne olivat kuin suoraan suustani 😮 Minulla ongelma huomattiin jo ala-asteella, sittemmin jouduin 12 vuotiaana laitoskierteeseen, johtuen tästä epävakaudesta ja murrosiästä, kamala yhdistelmä muuten sekin 🤔 Noina vuosina kun laitoksissa pyörin täysikäisyyteen saakka, oli lääkityksenä vaikka mitä. Olin todella itsetuhoinen ja olen sitä edelleen.

Fiilikset pomppii laidasta laitaan. täysikäsenä kun muutin omilleni, olin jo laitostunut, ahdistunut ja todella yksinäinen. Sitten kaikki räjähti käsiin, ja alkoi uudenlainen kierre: psykiatriset akuuttiosasto jaksot.
Ryyppäsin, juhlin rankasti, sitten taas oli aikoja kun sulkeuduin täysin neljän seinän sisälle, tutut kävivät puolestani kaupassa, en pystynyt näkemään ihmisiä.. Sitten sitä alkoholia alkoi menemään enemmän, sitte tuli huumeet, sitte krapula ja laskut.

Yritän kuvainnollistaa teille, kuinka sekasortoa elämä voi pahimmillaan olla tämän tunne elämältään epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa. Sitten seksuaalisuus. Minulla on aikoja, hetkiä, kun olen seksuaalisesti todella yli latautunut. En silloin hallitse itseäni ollenkaan. Etsin netistä kumppaneita, sovimme treffit ja harrastamme seksiä. Siis tuntemattomien kanssa! Kun "mania" tai mikä onkaan menee ohi, tulee morkkis ja kamala ahdistus sen vanhan ahdistuksen päälle.

Elämäni menee kuin sykleissä, 8 kuukauden sykleissä (olen huomaavinani että 8kk on se aikajakso, jonka jälkeen muutun aina kuin toiseksi ihmiseksi, ja sitä aina kestää sen 8kk ja sitten taas.. kuin noidankehä). Koko elämä tuntuu vain yhdeltä suurelta sykliltä, melkein vitsiltä. Mutta kyllä me tämän kanssa pärjätään eikö?? Eikö?? Kaikkea hyvää teille, voimia!

Käyttäjä Charlottis kirjoittanut 10.11.2013 klo 13:07

Mullakin on tuo muutun ihmisenä kun kameleontti jo lapsuudesta lähtien olen muuttunut että sovin johonkin ja aina sitten jäi muuttuminen siihen että tajusin en ole tälläinen enkä tälläinen enkä pidä tästä mitä opiskelen koska en ole tämänlainen mitä vaaditaan töissä tai jos jotkut pukeutu muodikkaasti ajattelin munkin pitäisi näyttää vähän enemmän muodikkaalta tai yrittää edes yhtäkkiä leikkaan lyhye tukan ja jälkikäteen itken miksi tein niin inhoan lyhyttä tukkaa. Todella rasittavaa tästä tuli aina loppuunpalaminen ja huomasin että yritän niin kovaa kaikessa palan loppuun jo alkumetreillä. Sama ystävyydessä ihmiste enemmän yritti saada musta hyödön irti että tekisin heidän tehtävät tai he ottivat mitä halusivat ja minä sain vain mitä sain näin tuntunut elämäss muutenkin. En oikein ole koskaan ymmärtänyt miten olla missäkin tai mikä on okei ja pelkään aina jatkuvasti miten jaksan sitä tätä tulevaisuudessa. Kamalinta minusta on jos aika kuluu siivillä päivä kadonnut koska kiire tuntuu tukehdun siihen että minun omat asiat mistä saan nautintoa en jaksa niitä tehdä liian väsymyksen takia uupumisen. Lapsena huomasin että olin erilainen olin nurkassa välitunnilla ja katsoin kun muut tekivät asioita mitkä minua eivät kiinnostaneet enkä ymmärtänyt että häiritsin jos menin väliin juttelemaan. Olin lähinnä yksin mikä harmitti koska se oli tylsää ,koska tuntui minusta ei pidetty ja välteltiin. Tuntui oli pakko muuttua ,koska luotneeni ei kiinnostanut oikein kuin harvoja mutta nekin harvat halunneet minun kanssa olla vaan löysivät muita ystäviä. Mietiskelin aina enemmän kun toiset tekivät asioita ja minä maalasin,piirsin leikin yksin.

Käyttäjä Elly kirjoittanut 20.11.2013 klo 22:05

Meillä epävakailla on usein huono itsetunto ja tänään oikein huomasin miten moitin itseäni virheistä. Olen aloittanut harrastuksen, jota treenailin itsekseni vuosia. Nyt kuitenkin pääsen tekemään tätä asiaa yhdessä toisten kanssa. Itsetuntoni nousi aiemmin, kun luulin osaavani näitä juttuja siinä missä muutkin. Tänään kuitenkin totuus iski kasvoihin kunnolla, kun tajusin, että olen täysin lahjaton tässä asiassa. Harjoittelemalla kovasti minusta voisi tulla keskinkertainen, ehkä pääsisin toisten tasolle. Turhautumiseni ja pettymykseni itseäni kohtaan näkyi muillekin. Välillä hieman naureskelin, että ei tämä nyt suju, mutta lopulta sanoin ääneen, että minusta ei taida olla koko hommaan. En ole tuntenut näitä muita ihmisiä vielä kovinkaan kauan, joten he varmaan ajattelivat, että mitähän minä alan avautua. Ei edes oikeastaan hävetä, tämä turhautuminen vie voiton. Välillä jopa tuntui, että itkukin oli vähällä tulla, mutta onneksi ei sentään niin käynyt, silloin minua olisi nolottanut!

Nämä negatiiviset tunteet tuntuvat tosi voimakkaina. Milloinkohan tuntisin vaikka voimakasta iloa?

Käyttäjä Mansikka3 kirjoittanut 11.01.2014 klo 23:16

Minulla ei ole diagnosoitu mitään, mutta herkkänä ihmisenä tunteet heittelee ja kärsin stressistä. Olen saanut apua tryptofaanista ja sinkistä, ihan luontaistuotekaupasta. Kannattaa kokeilla, en vaan tiedä sopiiko lääkitysten kanssa yhteen.

Käyttäjä "Ihminen" kirjoittanut 12.01.2014 klo 14:20

Täällä epävakaa persoonallisuus ja rajatilatyyppinen. Nyt viikon verran todella vakava olo ja toisinaan ahdistaa ihan sikana. Oli tuossa aika kauan parempi kausi, kun ei masentanut.
Ihmissuhteet on mulla aika vaativia, en oikein jaksa pitää niitä yllä. Kokopäivätyössä ja se on mulle myös vaativaa, väsyn helposti. Sosiaalista pelkoa on jonkun verran ja se haittaa työssäkin.
Odotan, että tämä menee hiljalleen ohi. Paras paikka nyt on oma koti ja siellä sänky. Siinä turvallisin olo.
Aikaisemmat tekstit liippaa mua tosi läheltä. Välillä on sielussa niin tyhjä olo, että hirvittää. Joskus nuorempana oli sellainen olo, ettei mua ole olemassakaan. Se oli hirveää, mutta meni ohi nopeasti.
Nuorena olin seksuaalisesti holtiton ja käytin liikaa alkoholia. Nyt on niiden suhteen toisin, olen täysin raitis ollut useamman vuoden. Suosittelen täysraittiutta muillekin epävakaille, joilla alkoholi aiheuttaa ikäviä seurauksia.
Rahat valuu sormien välistä jonnekin, täystyö on pitää talousasiat hanskassa.
Terapiat käyty aikoinaan. Nyt mielialalääkettä ja Ketipinor yöksi, mikä toimii yleensä hyvin eli nukun. Välillä valvon aamuyöllä.
Psykiatrin mukaan en tällä pääse työkyvyttömyyseläkkeelle. Puolikaskin riittäisi kyllä mulle.
Olisi kiva lukea muiden epävakaiden tuntemuksia.

Käyttäjä cimi kirjoittanut 25.01.2014 klo 22:05

Mulla on todettu sama vaiva noin kolme vuotta sitten. Masennus- ja ahdistusoireet saatiin hyvin kuriin Valdoxanilla ja vähän aika sitten sain reseptin Risperidoniin. Se on auttanut kanssa huimasti, estää joutumasta niihin "tunnetunneleihin", joissa koko elämä tapahtuu tässä ja nyt. Sillon en kykene edes muistamaan, että joskus on ollut toisin. Koko elämä yhdessä tunteessa ja kaikki mitä näen on ne lukuisat tosiseikat jotka tukee mun tunnetta. En yhtäkään niistä hetkistä jotka todistaisi mun olevan väärässä.

Mut jotenkin se Risperidonin tuoma tyyneys pahentaa mun tyhjyydentunnetta.

Käyttäjä "Ihminen" kirjoittanut 07.02.2014 klo 21:38

Voi p***a mikä päivä! Tilanne töissä suisti minut ihan raiteiltaan ja tunnen itseni
huonoksi.
Otsikon sairaus + muita sairauksia ja ikää 50 +.
En uskalla tännekään kirjoittaa, kun olen niin vainoharhainen, että pelkään jonkun tunnistavan minut..? hei haloo!
Olen saanut hoitoa, kuntoutusta, ja lääkitystä + tukea viralliselta taholta, sekä vertaisryhmistä + parilta ystävältä, jotka ymmärtävät, koska heillä samantyyppistä problematiikkaa.
Parisuhdetta ei ole ollut muutamaan vuoteen, koska en tunne kykeneväni sen aiheuttamaan mahdolliseen tunnekuohuun iloineen ja suruineen. En kestä riitoja ollenkaan ja kuitenkin saatan olla niihin osallinen ja alullepanija, enkä ymmärrä
yhtään.
Helpointa on olla kotona tai mennä yksin ulos tai mennä vertaisryhmään ihan sosiaalisen puolen vuoksi. Ettei olisi yksin ihan aina.
Netissäkään mulla ei tule riitaa kenenkään kanssa. Vaikka tietty voisi täälläkin riidellä.
olen pihalla ja otin jo iltalääkkeet, joten väsyttää.
Itsemurha-ajatus käväisi tänään päässä, mutta tiesin, että sen aiheutti sairauteni, enkä aio sitä toteuttaa.