Ajatukset on niin sekaisin, etten osaa selvittää niitä. En tiedä enää mistään mitään ja tuntuu että maailma vain syvemmin painaa minua veden alle enkä saa henkeä. Missään ei näy valoa eikä mitään muutakaan. Pelkään hakea apua, koska en voi luovuttaa nyt. Koulutkin kesken ja kaikki muutenkin levällään. Kihlattuni tarvitsee minua nyt enemmän kuin koskaan, koska hänellä on pahoja mielenterveysongelmia. En vain jaksaisi kuunnella enää.. en hetkeäkään. Haluaisin vain lojua sängyssä, haluaisin olla yksin, haluaisin että en ole yksin.
Avun hakeminen ei ole luovuttamista! Hae apua, muuten et jaksa. Puolison tukeminen vaikeassa tilanteessa on raskasta, mutta ette voi toimia toinen toistenne terapeutteina.
Toivon, että saat sen verran voimia kokoon, että saat haettua itsellesi apua, silloin jaksatte molemmat paremmin tukea toinen toisianne.
Voimia ja tsemppiä! 🙂👍
Olen samaa mieltä, että avun hakeminen ei ole luovuttamista. Onko sulla jotain opiskelijaterveydenhuoltoa, jonne voisit mennä puhumaan tilanteestasi? Kokemuksesta tiedän, että umpikujassa on vaikea nähdä poispääsyä ja helpotusta, mutta kyllä ne vaan ovat olemassa, jos vain hakee apua. Toivottavasti löydät helpotuksen ja voimia jatkaa vaikeassa tilanteessa. 🙂🌻
Opiskelijaterveydenhuoltoon voin mennä milloin vain kunhan saan siihen tarvittavan rohkeuden kerättyä. Jotenkin on kynnys tällä hetkellä kovin korkealla..
Kiitos kannustavista vastauksista!
Onko puolisollasi tapa saada omaa helpotusta puhumalla sinulle ongelmistaan ja sitä kautta toivoo että jotenkin tuet häntä? Siis koet itsesi ikäänkuin kävelykepiksi johon voi helposti nojata ja paino taivuttaa sinua jo, jolloin uhkaat mennä poikki?
Juuri kävelykepiltä minusta tuntui pitkän aikaa. Nyt on jo tilanne yleisesti helpottanut, kun kumppanini on saanut kunnollista hoitoa ja lääkitystä omiin ongelmiinsa. Minunkin ongelmani hieman tuntuivat pienenevän kun uskalsin jakaa ne ystävieni kanssa 🙂
Huomaan taas, että kliseinen sanonta "paistaa se aurinko risukasaankin" käy toteen pikkuhiljaa 🙂
Ihanaa syksyä kaikille! 🌻🙂🌻