Käytin masennuslääkkeitä n. 10 vuotta ja heitin ne nurkkaan viime syksynä. On ollut hurja 7 kk. Masennus on kaikessa kirjossaan iskenyt ja olen yrittänyt taistella ja analysoida sitä pois. Lapsuuden hylkäämiskokemuksethan siellä taustalla iskevät kylmän kätensä, kun heikoimillaan olen.
Olen akat. koulutettu, mutta teen hanttihommia. Itsetunto on rapautunut, en enää pääse edes työhaastatteluihin, kun aikaa vain kuluu. Olen yli 50v. Kaksi lasta, jotka asuvat vielä kotona, teinejä.

Tämä uupumus ja taistelu masennusta vastaan aivan musertavaa: unottomuus ja ahdistus. Tiedän, että pilleripurkki on pakko ottaa taas. EDelliset pillerit lihottivat ja lopulta lakkasivat auttamasta. Löysin itseni itkenmästä milloin mistäkin, ajattelin että voiha tuota parkua ilman pillerihumalaakin… No. Ja aikuinen ihminen, mikset pärjää jne jne. Ja tämä salaaminen, kukaan ei oikeastaan tiedä. Kannan päässäni itsetuhoisia kuvia. Toisaalta, en tee sitä, kaksi lasta. Heidän isänsä, missä lienee… Lapset voivat kuitenkin hyvin, koulut menevät kohtalaisesti ja molemmilla on kaveripiiri. Voi tätä salailun määrää: itken yksin. JA olen se, jolla ei ole kavereita kuin silloin kun he tarvitsevat minua. Korvana. En oikeastaan häpeä masennustani, mutta tiedän, ettei ketään oikeastaan kiinnosta.

Työterveys antaa kyllä reseptin heti kun menen ja patistaa terapiaan… En jaksa eikä minulla ole varaa: se maksaisi ainakin 150 e /kk vaikka Kela korvaa osan. Enkä jaksa tätä parkumista kahta kertaa viikossa, sen lisäki työ ja koti. Ja tää salaaminen.
Tuntuu ettei ole mitään irtipääsyä.