Kirjoitan tänne koska en pärjää enää yksin ja toivon oloni hieman helpottavan jos puhun asioista ”ääneen”.
Olen kolmekymppinen kahden lapsen yksinhuoltajaäiti ja havahtunut viimeisten viikkojen aikana siihen etten pääse enää sängystä ylös. Viimeiset pari vuotta ovat olleet elämässä todella raskaita, vuodenvaihde toi omat painolastinsa elämääni eikä mielenterveyteni ole muutenkaan ikinä ollut mikään huippu. Olen perusluonteeltani taipuvainen melankoliaan ja hetkellisiin jaksamattomuuden tunteisiin, kuitenkin olen mielestäni oppinut vuosien varrella näiden tunteiden kanssa toimimaan.
Kuitenkin nyt tunnen etten enää pärjää omien tunteideni kanssa. Olen monta päivää harkinnut itsemurhaa. Ahdistus käy välillä ylitsepääsemättömän suureksi. Nukun. Tuntuuetten muuta tee kuin nuku. Huomaan etten jaksa hoitaa lapsiani. Pelkään ihan saatanasti.
Soitin terveyspalvelujen neuvontaan ja kysyin miten toimin tällaisessa tilanteessa. Neuvottiin soittamaan huomenna omalle terveysasemalle.
Toivottavasti saan apua olooni. Haluaisin vielä pystyä nauttimaan elämästä.
Terveyskeskus antaa sinulle kyllä tarvitsemasi avun. Kannattaa avoimesti ottaa vastaan apu mitä he antavat. En tiedä sinun taustoistasi tarkemmin, joten en sen enempi osaa tarkentaa. Voimattomuus, heikkous omaa itsetuntoa kohtaan on resepti jo sinänsä masennukseen. Tunne siitä että "on pakko jaksaa" vie ihmistä aikansa eteenpäin, mutta ei loputtomiin. Olet kuitenkin oikeassa paikassa kun olet apua hakenut. Ei ne itsetuhoiset ajatukset ole sellaisia asioita mitä pitäisi hävetä. Niitä esiintyy kyllä jos elämän taakka on raskas.
Aloittaisin sinuna nimenomaan siitä, mitä olet jo itse kertonut. Mene terveyskeskukseen ja sieltä ohjataan eteenpäin. Todennäköisesti sinulle määrätään henkilökohtainen psykiatri hoitamaan asiotia kanssasi. Myös perheneuvola voi olla apuna tällaisissa tilanteissa, kun vanhempi on väsynyt. Sinua autetaan rentoutumaan, puhumaan asioista ja pääsemään siihen pisteeseen missä taas jaksat hoitaa lapsiasi 🙂 Elä siis soimaa itseäsi liikaa vaan ota apu vastaan. Se on monesti se hankalin vaihe :/
Kiitos vastauksestasi.
Tunteitani en liiemmin häpeäkään ja melko helppoa on minulle ollut aina avoimesti fiiliksistä kertoa. Mikä minua mietityttää on se kuinka hyvin apua tarvitsevana apua saan.
Olen koko elämäni ajan ollut melko pettynyt turvajärjestelmäämme ja läheistenikin kautta saanut huomata kuinka todella apua tarvitsevat käännytetään pois.
Näin ollen en liiemmin edes uskalla tuudittautua ajatukseen että pyytämällä apua saa.
Dilemma kohdallani muodostuu myös siinä että vaikka olen avoin ja pystyn tunteistani puhumaan en välttämättä näytä ulkopuolisen silmissä huonovointiselta. Se, että istun selkä suorassa ja pystyn selvästi kuvailemaan fiiliksiäni itkemättä on usein saanut jopa kaikkein läheisimmät ihmiset ympärilläni luulemaan toisin. On äärimmäisen raskasta joutua "todistelemaan" omaa pahaa oloaan.
Valuttaisinko hieman ripsaria naamalle ennen huomista menoa?
Ei ihmisen tarvitse todistella omaa pahaa oloaan. Totuus on monesti se että ihmiset näkevät kyllä pahan olosi, mutta eivät tiedä miten siihen kuuluisi reagoida. Paha olo heijastuu monesti myös muihin eikä siis ole hyväksi esim. lähteä "hakemaan" sitä huomiota pahaan oloon. Kaverit näkevät, ystävät ymmärtävät ja jos ei kukaan reagoi asioihin on enemmänkin syy varmastikin se että he eivät itse ole tarpeeksi vahvoja jakaakseen sinun kanssa kaikkia tunteita. Ei siis kannata alkaa liian pitkälle miettimään että "Ystävät eivät ole tukena"-teemaa. Sanon ihan kokemuksen syvällä rinta äänellä että poljet siinä vaiheessa itseäsi suohon!