Hei taas, White princess2.

En sanoisi kiusaamisen olleen ainut syy siihen, että laihduttamiseni meni viime syksynä äärimmäisyyksiin - esimerkiksi lapsuuteeni liittyneillä ongelmilla oli varmasti myös osansa alkutekijöinä häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseeni. Haluan myös muistuttaa, ettei minulla koskaan todettu varsinaista syömishäiriötä, vaikka psykiatrisen avun piirissä olinkin. Ruumiinkuvani ei ollut häiriintynyt: tiesin laihduttamisen mennessä äärimmäisyyksiin olevani jo niin laiha, ettei se enää näyttänyt kauniilta.

Niinhän sitä sanotaan, että syömishäiriön kaltaiset oireilut ovat terve reaktio epäterveeseen tilanteeseen. Sanat "normaali" ja "epänormaali" ovat melko lailla arkikielessä käytettäviä ilmaisuja, joiden ei mielestäni pitäisi koskaan tulla esille keskusteltaessa psykologisista ilmiöistä. Tällainen asioiden ja ilmiöiden karkea kahteen luokkaan jakaminen johtaa helposti hyvin mustavalkoiseen ajatteluun elämästä ja maailmasta.

Kateus tuskin on ainut syy kiusaamiseen. Ei todellakaan. Eikös ole ollut aika paljonkin tutkimuksia, joiden perusteella hyvin monella kiusaajalla ei ole ollenkaan huono itsetunto, niin kuin niin sanotut kyökkipsykologit ennen muinoin tapasivat ongelman kuitata. Vaikka kiusaajalla huono itsetunto sattuisi olemaankin, todellisena syynä kiusaamiseen on todennäköisemmin yhteiskunnallisten arvojen kovuus, jonka suurin osa kasvattajista siirtää perintonään tuleville jälkipolville. Olen myös vankasti sitä mieltä, että ihminen, joka ensimmäisten lapsuusvuosiensa aikana on saanut vanhemmiltaan lahjaksi hyvän itsetunnon perustan - tunteen siitä, että minä olen hyvä juuri sellaisena kuin olen - ei niin syyllisty kiusaamiseen kuin sen puoleen päädy kiusaamisen uhriksi.

"Ammattiauttaminen voi pahimmillaan ruokkia syömishäiriökäytöstä ja hidastaa paranemista, jos unohdetaan kehitysvaihe ja katsotaan asiaa ainoastaan ruoan näkökulmasta. Tällöin saa ikäänkuin olla ns. regressiossa. Juuri tästä johtuu mielestäni se, että monet taistelevat hoitoa vastaan, joka on tavallaan hyvin tervettä. Kuka nyt haluaisi olla lopunikänsä hoidettava? Tämä vastaanpyristely tulkitaan usein väärin ja käytetään valtaa ruoalla oireilevaa vastaan, joka voi olla vahingollista. Erääm asiaan perehtyneen sanoin: syömishäiriössä on pitkälti kyse persoonan peilin vääristymisestä."

Haluaisitko selittää tämän kappaleen lauseita tarkemmin? Jäin erityisesti pohtimaan näiden ilmaisujen takana olleita tarkoitusperiä: "asian katsominen ainoastaan ruoan näkökulmasta", "tällöin saa ikään kuin olla ns. regressiossa", ja "syömishäiriössä on pitkälti kyse persoonan peilin vääristymisestä".

Olet ilmeisesti kiinnostunut psykologiasta? Tekstisi kuulostavat siltä, kuin olisit opiskellut kyseistä ainetta/alaa jossain jonkin verran.

Ai hei, Salaatti, en ollutkaan ehtinyt huomata, että sinäkin olit lähettänyt viestin ennen kuin vastasin Whiteprincess2:lle. Moderaattorit eivät nähtävästi olleet ehtineet tarkastaa ja julkaista sitä ennen kuin aloin kirjoittaa viestiäni.

Tuo on minun mielestäni erittäin hyvä pointti, että syömishäiriöistä hoitaessa olisi tärkeää muistaa sairauden alkuperän sijaitsevan ihmisen mielessä, ei ruumissa.

On toki - ainakin jos muistain oikein - tehty tutkimuksia, jotka osoittavat, että syömishäiriön alkuperä voi osittain sijaita ihmisen biologiassa, ja niinhän sitä lukion psykologian kirjoissakin korostettiin, että ihmisen mieleen kuuluu niin psykologinen, biologinen kuin sosiaalinenkin taso. Silti nykypäivän käsitysten mukaan kaikki alkaa psykologisella tasolla.

Siksi esimerkiksi se, miten osastohoidossa tunnutaan toisinaan huolehdittavan pääasiassa siitä, että sairastunut vain - vaikka väkisin - syö hänelle määrätyn kalorimäärän, eikä syömishäiriöisen anneta välttämättä pitkään aikaan liikkua juuri yhtään yhtään missään, on mielestäni sääli. Jos sairastunut ei kykene muuttamaan mielessään vallitsevaa ajatusta ulkoisen olemuksensa tai painonsa merkityksellisyydestä hänen ihmisarvolleen tai itsetunnolleen, väkisin syöttäminen ja liikunnan rajoittaminen ei johda mihinkään. Siitä aiheutuu vain ahdistusta ja mielipahaa sairastuneelle, joka todennäköisesti kokee, että hänen itsemääräämisoikeuttaan on törkeästi loukattu.

Hei!

Erinomaista pohdintaa noin nuorelta ihmiseltä. Vaikutat tosi lahjakkaalta, ja kouluopitkin ovat pilkkua myöten vielä hyvässä muistissa... 😉 En lähde kilpailemaan siitä, kun tämän piti olla vertaistukea... 😉 Yritän suhtautua huumorilla. Aivan, syömisellä reagointi on terve reaktio epäterveeseen tilanteeseen. Se on juuri noin. Ei minunkaan ruoalla reagointini todellakaan johtunut pelkästään "epäterveestä" patologisesta syrjinnästä. En paljasta tässä kuitenkaan ihan kaikkea, koska olen niin tarkka rajoistani. Pyysit määrittelemään tarkemmin tiettyjä käsitteitä. Itseasiassa en jaksa määritellä, koska sitten meille tulisi kilpailutilanne. En halua polttaa itseäni loppuun...;) Kyllä, olen opiskellut psykologiaa myös. Lähinnä siitä on ollut itselleni hyötyä kaikenlaisissa ihmissuhdeasioissa. Esim. jos mussa nähdään joku muu kuin minä itse. Olen hyvin herkkävaistoinen ihmisten suhteen. Silti reagoin ruoalla edelleen enkä ikinä pystyisi olemaan psykologi. Jotain piti joskus kuitenkin lukea, että ei olisi tippunut syrjäytyneisiin nuoriin. Sehän olisi syömishäiriöisen suurin painajainen.. 😉

Niin totta puhut ettei se ole yksinomaan mielessä. Asiantunteva hoito osaisi hoitaa molempia puolia sopivassa määrin. mutta niinkuin liian usein käy, jos vain pakotetaan syömään ja olemaan paikallaan, eikä välitetä yhtään siitä tulevasta ahdistuksesta ja muusta niin sillä saadaan paljon pahaa aikaan. Se syömishäiriö saattaa sillon helposti vaan lujentaa otettaan sen ihmisen mielessä. Ja tulee entistä isompi vastarinta kaikkea apua vastaan. Mutta toisaalta letkuihin joutuvat ja liikuntakiellon saavat anorektikot, heillä on yleensä hengenlähtö todella lähellä. Joten ymmärtää sen että on pakko tehdä niin. Mutta jos jo silloin samanaikaisesti ja heti sen letkuruokinnan loputtua yritettäisiin saada apua siihen mielen sairauteen niin voisi olla paremmat mahdollisuudet. Ehkä.

Hei taas, White princess2 ja salaatti. 🙂

Haha 😀 Äidinkielen taitaminen on minulle erittäin tärkeää. Sen avulla itsensä ilmaiseminen onnistuu parhaiten. Siksi olen aina pitänyt kirjoittamisen ja puhumisen opettelua erittäin hyödyllisenä asiana tulevaisuutta ajatellen.

"Pyysit määrittelemään tarkemmin tiettyjä käsitteitä. Itseasiassa en jaksa määritellä, koska sitten meille tulisi kilpailutilanne. En halua polttaa itseäni loppuun...;)" Hahaha ;D Tuossa logiikassa on jotain hämärää, mutta ei se mitään, jokainen tavallaan xD

Mutta sehän on usein niin, että meissä nähdään joku muu kuin meidät itsemme. Ja oikeastaan voisi sanoa, että me emme itsekään nää aina itseämme objektiivisesta näkökulmasta, siis sellaisina kuin todella olemme.

Juuri noin minäkin ajattelen asiasta, salaatti. Kun syömishäiriö on jo niin pitkällä, että kuolema on lähellä, on ensisijaisesti tärkeintä palauttaa fyysinen kunto. Mutta sen jälkeen olisi hyvin tärkeää alkaa selvittää, mitä sairastuneen mielessä tapahtuu. Siitä ei voi koskaan sanoa tämän ulkokuoren perusteella mitään.

Kun nyt ajattelin poistua tästä keskustelusta, niin loppukaneettina sanoisin tuohon objektiivisesti näkemiseen, että mitä sitä sen enempää miettimään tuollaisia. Kun sinulla on yksikin luotettava ystävä, niin hän näkee ihan riittävän hyvin. Se, että joku arvostaa ystävyyttäsi ja näkee hyvät puolesi, niin se riittää. Sillä tavoin oireet minulla ainakin poistuivat. Tosin kaikki on yksilöllistä.Pohdinta on loputonta. Itse en oikein jaksa sitä. Ja en itse kokenut ollenkaan epäloogisena puolustustani siitä, että en oikein jaksa näyttää täällä. Haluan tehdä nykyään paljon vähemmän kuin ennen. Ja koulujen vaatimuksillehan kukaan ei voi mitään. Olennaisinta on kilpailla vain itsenä kanssa.