Syömishäiriöisen mieli

Syömishäiriöisen mieli

Käyttäjä IisaMari aloittanut aikaan 31.08.2013 klo 00:35 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 31.08.2013 klo 00:35

Laihdutin viime syksynä todella paljon. Syömishäiriötä ei todettu, mutta luulen, että jos olisin jatkanut samaa rataa vielä jonkin aikaa, niin olisi käynyt.

Nyt tänä kesänä olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella tuntenut, ettei peilikuvallani ole niin suurta merkitystä. Haluan kyllä taas laihtua muutaman kilon siksi, että mahtuisin eräisiin kivoihin vaatteisiin joita vaatekaapissani on, mutten enää ole kiinnostunut yhtä laihaksi tulemisesta kuin mitä olin viime syksynä.

Eilen eräs henkilö linkitti mulle anoreksiasta kertovan biisin. Olin jo ehtinyt onnelisesti unohtaa, miksi laihdutin viime syksynä, mutta tuo biisi sai minut muistamaan syyn siihen. Ja se sai minut miettimään, että jos se kerran sai minut muistamaan syyn siihen, miksi laihdutin, voiko se vaikuttaa mieleeni niin paljon, että laihdutukseni riistäytyisi käsistä uudestaan? Vaikka olen jo jonkin aikaa ollut täysin varma siitä, ettei niin voi enää tapahtua?

Ja jos yksi musiikkikappale saa minut menemään näin tolaltani, miten voin elää tätä elämää ilman että otan vaikutteita kaikista maailman kappaleista ja mainoksista ja kaikesta mitä media meille syöttää? Onko mieleni näin herkillä? Koko kesän olen ollut ilman terapiaa ja pärjännyt loistavasti. Voiko yksi musiikkikappale vaikuttaa mieleeni näin paljon? Oliko minulla syksyllä syömishäiriöisen mieli? Olin silloin psykiatrisessa sairaalassa pari viikkoa ja sen jälkeen terapiassa lähes puoli vuotta, mutta koskaan minulla ei diagnosoitu syömishäiriötä.

Olisin voinut törmätä mainitsemaani biisiin missä tahansa. Ihan sattumalta. Jos annan tällaisten sattumien vaikuttaa ajatuksiini ja tunteisiini, kuinka voin pitää jatkossakin mieleni tasapainossa?

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 02.09.2013 klo 07:00

Come on! Syömishäiriöiset, kertokaa kokemuksianne! Ja syömishäiriöstä parantuneet etenkin. Mistä syömishäiriönne on alkanut, osaatteko kertoa? Ja oletteko siinä vaiheessa, että olette päättäneet parantua, vai oletteko ajatelleet pitää sairauden/tilan itsellänne hamaan loppuun saakka?

Itselläni nimittäin on ystävä, joka sanoo, ettei edes halua parantua anoreksiastaan. Se on hänelle kuulemma elämäntapa sairauden sijaan. Kunnioitan hänen ajatustaan, vaikka olenkin hänen kanssaan jollain tapaa eri mieltä. Toki kaikki saavat elää elämänsä haluamallaan tavalla, olen vain surullinen siitä, että muutaman vuoden päästä tämä kyseinen ystäväni saattaa maata jo haudan pohjalla.

Rohkeasti ajatuksia kehiin, tästä voi tulla yksi tukinetin mielenkiintoisimmista keskusteluista!

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 03.09.2013 klo 17:01

No en oo yhtään varma että onko mulla/onko ollu syömishäiriötä. Tais ois luulisin, ainaki ajatusten perusteella. Mutta välillä vaan semmonen että ku oon niin huono laihuttamaanki nii en kait voi olla syömishäiriöinen oikeesti.

Mulla ainakin kävi niin joskus keväällä että ihan pieni asia suisti sen tasapainon johon olin päässyt. Minä olin aiemminkin jotain laihduttelua ja oli semmosta syömishäiriöistä käytöstä, useamman kerran. Vuosi sitten syksyllä laihdutin ja kaikki meni niin huonosti ja luokkakaverit oli tosi huolissaan. Sitten vaihdoin luokkaa ja jotenki kaikkea elämässä. Yhdessä päivässä minusta tuli "terve ja normaali" ainakin ulospäin. Ja päätin päästä eroon koko laihduttamisesta ja oppia hyväksymään itseni. Ja teinkin niin. Joulun jälkeen aloin vähitellen olla sinut itseni kans. Puhuin parhaan ystävän kans siitä että kuin ihanaa on ku en enää aattele että oon kauhee läski ja pitäs laihuttaa ja en sais syyä. Olin ihan tasapainossa oman elämän kanssa.
Sitten (en ite seuraa salkkareita) joku meillä keväällä katto salkkareita ku siellä oli se anorektikko Iida? ja minä satuin olemaan viereisessä huoneessa ja kuulin ne puheet. Se tais puhua jotain kuinka vähän se oli syönyt. En edes muista. Niin tuli aivan mielettömän epäonnistunu olo. Miten oon päästäny itteni tähän kuntoon? Määhän oon lihava! Miks mää syön? Ei se ihan tuosta silti lähteny tsadam, mutta muutaman viikon päästä olin aivan ahistunu ja pää täynnä niitä entisiä syömihäiriöisiä ajatuksia. Rankaisin ittiä liiasta syömisestä. Ja kaikki entinen paska oli taas.

Johtuko se siitä etten käsitellyt niitä syömishäiriö juttuja sillon ku "parannuin"? Oon miettiny että jos nyt (ku yrittää taas olla motivaatiota saada itelle onnellinen elämä) koittaisin käydä parantumisprosessin kunnolla läpi niin järkkyiskö se tasapaino tuollasesta? Sehän on vaan ajan kysymys että millon tulee joku tuollainen asia vastaan.

Tää on tosi sekava vastaus nyt. Kysyppä jos on epäselvyyksiä 🙂

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 04.09.2013 klo 09:46

Ps. Oot muuten ihana iisamari!!

Jaajaa minustakin ois kiva jos tulis lisää vastauksia!!

Niin ja siitä syömishäiriön alkamisesta en tiiä. Niin kauan ku voin muistaa oon pitäny ittiä läskinä. Joskus kuudennella luokalla en aatellu vielä pahasti. Mutta yläasteella jo todellakin.. Mun syömishäiriö olis luultavasti alkanu jos sillon, monesti yritin jättää ruuan väliin mutta meillä äiti pakotti syömään. (Oikeen meinas naurattaa tässä joskus kesällä ku mun ysiluokkalainen pikkusisko oli lähössä jonnekin ennen iltaruokaa niin kauheet tentit että onko millon viimeksi syöny jne.) Joskus sitten yritin oksentaa ruuan jälkeen, eikä sekään onnistunu eikä onnistu vieläkään. Yksin jälkeen muutin vuodeksi pois kotoa. Sitten aluksi oli joku viikon laihdutuskuuri. Sitten parin viikon päästä parin viikon mittanen. Mulle kävi niin että ne aina piteni ne mun laihutuskuurit ja oli joka kerta "vakavampia" siis olin enemmän ahistunu kaloreista ja syömisestä. Ja nyt viimeisin alko siis joskus keväällä. Ja jatkuu. Tai en tiiä.

Käyttäjä saloka kirjoittanut 04.09.2013 klo 10:54

Mulla on todettu määrittelemätön syömishäiriö. Välillä ahmin ihan mitä sattuu ja sitten voi paastota monta päivää. Tällä hetkellä mulla on sekaisin noita.

Olen pienestä asti ollut huono syömään. Muistikuvat on että olen ahminut äitin tekemisä pullia tai kaupan tuoreita munkkeja vaan koko päivän aikana tai sitten söin yhden perunan.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 04.09.2013 klo 11:12

Joku täällä kysyi, että miksi sairastui symishäiriöön, voiko parantua yms. Joakainen tapaus tietysti on yksillöllinen, ja siksi ei minusta koskaa ole hyvksi lähteä vertailemaa kuka parhaiten parantunut. Se voi taas pahentaa muiden toipumista, jotka myös varmasti haluavat toipua. Itselläni syömishäirö ja vääritynyt ruumiinkuva ja minäkäsitys lähti aikonaan pitkälti sosiaalisista syistä. Olin ala-ala-astella ujo tyttö muiden lasten joukossa jolla oli ihan normaalisti kavereita. Toiseen kouluun vaihdoin, koska todettiin erityislahjakkaaksi eräällä lahjakkuuden aluella. Siellä minut kuitenkin hylättiin muiden lasten joukosta, enkä päässyyt normaalisti joukkoon. Lapsella ei kuitenkaan kehitystasonsa vuoksi ole tälle hylkäämiskokemukselle sanoja. Aloin siksi suorittaa ja suorittaa näyttääkseni heille ja tarkkailin syömisiäni enkä tiennyt miksi. Persoonaani ei kunnioitettu. Tällainen mm. voi olla syömishäiriön taustalla. Olen itse topiipunut sillä tavoin, että en missään nimessä haluaisi olla liian laiha. Olen kuitenkin hyvin herkkä negatiiviselle vuorovaikutukselle. Se persoona joka heijastui vanhemmistani, ei sitten enää heijastunut kavereista. Sitä pientä tyttöä sisälläni jota vanhemmat rakastavat kuitenkin suojelen edelleen.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 04.09.2013 klo 13:45

Tulipas paljon kirjoitusvirheitä. Tekstini näytti varmaan monen mielestä siltä niinkuin ei olisi kouluja käynytkään.Nyky-yhteiskunta on niin kiireinen, että lahjakaskin voi päätyä hieman tyhmän maineeseen, kun aika loppuu kesken... Anyway, lyhyesti ja ytimekkäästi: yksi syy omasta mielestäni anorexialle voi olla vääristävä sosiaalinen persoonan peili kouluissa. Hyvä on kuitenkin tietää, että se en ole minä. En tiedä kuka se on. Tuskin hekään tietävät.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 04.09.2013 klo 17:48

White princess2 olet varmasti oikeassa siinä ettei vertailu välttämättä ole aina hyväksi. Toisaalta toisten kokemukset voi auttaa ymmärtämään omia tunteita ja tsempata parantumaan. Ja aivan varmasti yksi syy anoreksialle tai muille syömishäiriöille voi olla juuri tuo. Minä olen taas miettinyt ja tullut siihen tulokseen että minun mieli on ollut vääristynyt aina, jossakin määrin. Esim, oon aina ihaillut anoreksiaa vaikka oikeasti tiedän ettei siinä ole mitään ihailtavaa. Silti aina. Niin kauan kun olen tiennyt mikä se on. Joten jotenkin en osaa sanoa että missä vaiheessa siitä on tullut syömishäiriö.

Ps. White princess2 minulla on tosi monesti sama juttu kirjotusvirheitten kanssa 😀

Käyttäjä peikkolapsi kirjoittanut 04.09.2013 klo 20:09

Iisamarille:Musiikki on asia, joka luikahtaa jonnekin sielun syvyyksiin ja saa sielun liikahtamaan. Musiikki saa aikaan tunteita ja muistoja. Eihän siinä mitään vaarallista ole, että tämä joku kappale on saanut sinut muistamaan. Ei se vielä tarkoita yhtään mitään. Vain sitä, että muistat. Syömishäiriöstä on mahdollista parantua, jos itse sitä haluaa mutta vasta sitten, kun on siihen valmis. Kukaan muu ei sitä voi tehdä ja pakottamalla tulee huonoa jälkeä. Parantumiseen menee oma aikansa sairastamisvuosien jälkeen eli kyseessä on pitkä prosessi. Ja on näitä, jotka eivät siihen kykene ja heidän elämänsä sisältö on syömishäiriö. Pelkoahan se on. paranemiseen tarvitaan joku sairautta suurempi asia, joku joka on melkein elämää suurempi ja et voi olla ilman sitä. Syömishäiriöisenä sinulla ei ole mahdollisuutta siihen asiaan. Katsot vierestä. Ja tarvitaan kärsivällisyyttä. Sairastin 25v. Minut luokiteltiin kroonikoksi. Mutta tässä sitä ollaan. Elämässä ja olemassa ilman syömishäiriötä, minun kohdallani anoreksiaa. Ja minun kohdallani anoreksia oli todella vakava. Ja paranemiseen tarvittiin halu erääseen asiaan ja uskomattoman kärsivällinen ihminen, joka opetti syömään. Sitä ennen toki erilaisia vaiheita ja terapiaa. Mutta mitään ei olisi tapahtunut ilman tätä asiaa...olisin todennäköisesti edelleen anoreksiassani. Onneksi uskalsin.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 05.09.2013 klo 17:10

Niin, mielipiteitä on monia. Minä taas koen, että tilaisuus tuli aikoinaan tulla vastaan ja se meni. On taottava kun rauta on kuumaa. En enää haluakaan syömishäiriömaailmaa itselleni. En tarvitse sitä. Itse en taas siedä sitä, että anorexiaa ihaillaan. Vähiten ehkä siedän sitä, että mies ihailee anorektikkoja. En tarvitse kipeyttä, ja olisin tosi huono psykiatri, koska olen niin eri asioista kiinnostunut kuin he. Onnea vain toipumiseen kuitenkin.

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 06.09.2013 klo 09:59

Täällä joku kirjoitti niin fiksusti, että paranemiseen tarvitaan melkein joku elämää suurempi asia. Aivan totta. Se ei todellakaan ole mies, vaikka monet anorektikot näin luulevatkin... 😉 Minulle se suuri asia on löytynyt, mutta en missään nimessä halua paljastaa sitä täällä. Näitä kahta vastakkaista maailmaa en sekoita keskenään... Mutta voin sen sijaan paljastaa, että en koskaan ollut letkuissa. Siitäkin on jokin ilkeä juoru liikenteessä vieläkin. Halusin heti parantua.Juoksen vieläkin miehiä karkuun, jos he eivät ymmärrä syömisitäni mitään. Paitsi yhtä en juossut. Tosin emme enää seurustele...

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 06.09.2013 klo 12:54

Toisaalta minä esimerkiksi en ole koskaan sairastunut niin vakavasti että tämä ei myöskään niin kauhean vakavaa ole ollut. Tai tietysti se on vienyt ison osan onnellisuudesta ja ihmissuhteista ja posittivisuudesta. Elämäni on pyörinyt vain ja ainoastaan laihdutukseen ympärillä. Mutta kun en ole ehtinyt niin vakavasti sairastua niin en minä minun mielestä tarvitse parantumiseen elämää suurempaa asiaa. Ja taitaa se hiukan riippua myös ihmisluonteesta. Toisaalta minä en voi vielä sanoa olevani täysin vapaa syömishäiriön kahleista, enkä voi tietää että onnistunko nyt pääsemäänkään. En tiiä. Hankalaa 🙂

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 06.09.2013 klo 20:25

Syömishäiriöistä vielä omia ajatuksia ja omia määrittelyjä. Syöminen tietyllä tavalla on joillekin ihmisille ympäristön kohtelun vuoksi tapa kestää jokin tilanne, jossa yksilö kokee, että hänen persoonansa ei kunnioiteta. Se voi olla tapa olla olemassa, kun ympäristö kohtelee väärin ja julmasti. En usko, että kukaan sen kokenut täysin toipuu. Kuitenkin empaattinen kohtelu lisää luottamusta muihin ihmisiin. Syöminen tietyllä tavalla voi olla joskus ainut keino pitää rajat, jos ne on ilman lupaa rikottu. Toisen ihmisen elämään pitää aina kysyä lupa. Pitää kysyä: saako tästä puhua? Silloin osoittaa, että kunnioittaa toisen persoonaa ja rajoja.

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 07.09.2013 klo 13:17

Onpa ollut mukava huomata, että aihe on herättänyt keskustelua. Tätä toivoinkin viikko sitten, kun aloitin tämän ketjun.

Salaatti: kuten sanoin jo liveryhmässä, olen otettu kommentistasi, että olen ihana ihminen, ja käsi sydämellä voin sanoa samaa sinusta. 🙂

Olen miettinyt tätä asiaa itsekseni viimeisen seitsemän päivän ajan ja tullut siihen tulokseen, että mikään musiikkikappale ei voi horjuttaa mielenrauhaa, jonka olen saavuttanut viimeisen kolmen kuukauden aikana. Pidän itsestäni sellaisena kuin olen. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuteni voin sanoa sen ääneen ja tarkoittaa sitä.

Olen aina ollut perfektionisti. Taipumukseni pedanttisuuteen on aina murrosikään tultuani ilmennyt jollain elämäni alueella. Kun peruskoulussa minua alettiin kiusata, aloin vaatia itseltäni täydellisyyttä kouluaineiden lukemisessa. Lukioaikoina, kun tunsin oloni edelleen yksinäiseksi, vaikka kiusaaminen oli jo loppunut, aloin vaatia itseltäni täydellisyyttä ulkonäköni suhteen, koska huomasin, että opiskelu oli muuttunut lukiossa niin haastavaksi, etten enää niin helposti saanut kiitettäviä ja erinomaisia arvosanoja. Siitä alkoi pakkomielteeni hoikkuuteen ja lopulta - viime syksyn kohdalla - äärimmäiseen laihuuteen.

Nyt olen kuitenkin viimein sisäistänyt, että minun ei tarvitse olla täydellinen. Se on varmasti suurelta osin sen ansiota, etten ole enää yksinäinen ja katkera menneisyydestäni. Pystyn viimein keskittymään nykyhetkeen jatkuvan menneen märehtimisen ja tulevaisuuden murehtimisen sijaan. Minulla on hyvä olla.

Ehkä jonain päivänä kouluttaudun terapeutiksi ja alan auttaa ihmisiä, jotka pyörivät samankaltaisissa vaikeuksissa kuin minä vielä jonkin aikaa sitten. Jos ihmiselämälläni on tarkoitus, niin sitten se on sen saman mielenrauhan levittäminen, mikä nyt sisälläni vallitsee, levittäminen mahdollisimman laajalle ympäristööni. 🙂

Käyttäjä White princess2 kirjoittanut 08.09.2013 klo 08:15

Oli terapeuttista kuulla, että joku toinenkin on kokenut syömishäiriön, joka on puhjennut kiusaamisesta. Herää kysymys, että olisiko se sitten normaalia, että kehittyvä nuori ei reagoisi, koska tuossa ikävaiheessahan pitäisi kehittyä luottamus omaan ikäluokkaan ja sillä tavoin itsenäistymiseen? Vaikka aikuisena ymmärtää, että syy kiusaamiseen ja syrjintään ei ole ollut negatiivinen vaan lähinnä patologista kateutta, niin aiheutunut sosiaalisen minäkuvan vaurio voi olla hyvin vaikeasti parantuva. Tärkeintä parantumisessa mielestäni on nähdä syömisellä oireilevat omina persooninaan ja kehittyvinä ihmisinä. Ammattiauttaminen voi pahimmillaan ruokkia syömishäiriökäytöstä ja hidastaa paranemista, jos unohdetaan kehitysvaihe ja katsotaan asiaa ainoastaan ruoan näkökulmasta. Tällöin saa ikäänkuin olla ns. regressiossa. Juuri tästä johtuu mielestäni se, että monet taistelevat hoitoa vastaan, joka on tavallaan hyvin tervettä. Kuka nyt haluaisi olla lopunikänsä hoidettava? Tämä vastaanpyristely tulkitaan usein väärin ja käytetään valtaa ruoalla oireilevaa vastaan, joka voi olla vahingollista. Erääm asiaan perehtyneen sanoin: syömishäiriössä on pitkälti kyse persoonan peilin vääristymisestä.

Käyttäjä Salaatti kirjoittanut 08.09.2013 klo 10:15

Hih IisaMari! 🙂
Aivan ihana kuulla että se sun tasapaino ei horju tuosta. Aivan ihana! Minä niin toivon että minäki joskus saavutan sen. Pääsen niin pitkälle että vaikka kaikki vanhat asiat palaa mieleen niin pystyn olemaan vahva ja sanomaan että minä olen hyvä tällaisena. Mutta siihen taitaa minulla mennä vielä kauan.

Yksi mun kaveri myös sairastui syömishäiriöön kun sitä kiusattiin. Nyt hän on ihan terve.
Mulla ei oo varsinaista kiusaamiskokemusta, tai riippuu mistä lasketaan. Eskarissa yks tyttö kiusas mua mutta kukaan ei tainnut tajuta että se ihan oikeesti oli kiusaamista. Ja sitten jostain kuudennelta luokalta yläasteen loppuun olin koko ajan ylimääräinen meidän kaveriporukassa. Silleen että jos joku muu ei vaikka päässyt johonki niin sitten minua kysyttiin ja kaverit saattoi vaikkapa lähteä reissuun ja minä sain kuulla siitä vasta sitten ku ne lähti. Ja tuo on varmasti vaikuttanut siihen että minä lopulta sain syömishäiriön.

Minä oon aina ollu sitä mieltä että syömishäiriön hoidossa pitäis enemmän keskittyä siihen henkiseen puoleen. Tai tietysti sairaus on aina yksilöllinen mutta yleensä. Yleensä isompi ongelma on siinä että sairas näkee itsensä aivan vääristyneenä. Ja taustasyyt kannattaisi yrittää kaivaa esiin koska vaikka muuten parantuisi ja jos ne jää käsittelemättä niin varmaan sairastuu paljon helpommin uudestaan.