sucker for pain

sucker for pain

Käyttäjä Warum aloittanut aikaan 15.12.2016 klo 23:04 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Warum kirjoittanut 15.12.2016 klo 23:04

Lapsuuden pelkotiloihin kehitin nuorudessani hoitokeinoksi aggressiivisuuden. Eihän se mitään hoitoa ollut, sitä ei vaan sietänyt minkäänlaista pelkoa, arkuutta, mitään mitä silloin piti heikkoutena. Silti pelko oli koko ajan taustalla ja kasvoi kasvamistaan. Nyt kun olen jo yli 30-vuotias, olen varsinaisesti asian äärellä, toki pakon edestä, alkoi tunnehelvetti kaatumaan päälle, tai oikeastaan kaatuikin.

Myönnän, että olen hyvin pettynyt ja vihainen oikeastaan koko lapsuuden perheelleni. Olen viimeisen reilun puolen vuoden aikana treenannut fysiikkaa melko kovaakin ja kamppaillut takaraivossa jäytävän ajatuksen kanssa, ajatuksen kostosta. Kykenen saamaan etäisyyttä, pystyn näkemään ja ymmärtämään olosuhteet jotka ovat johtaneet esim. vanhempani tietyntyyppisiin toimintamalleihin. Ymmärrän ettei kostaminen hyödytä mitään. Olen pyrkinyt saamaan siihen voimakkaaseen tarpeeseen kostaa lievennystä oman vanhemmuuteni kautta. Ajatus vaan jäyti ja jäyti, kunnes tänään tuli tilanne joka laukaisi asian, sen takia tänne kirjoitankin
🙂

Se pieni poika joka kärsi, joka koki pakokauhua, häpeää, ilman mahdollisuutta puolustautua, tämän pienen pojan tuska, rohkeus, halu elää menee täysin hukkaan jos kostan. Minulle tämä oli tärkeä oivallus. On niin että kuitenkin toistan aika lailla noita tunnetiloja, olen ollut avuton niiden edessä, en uskonut muutokseen. Olen yrittänyt ja taistella, mutta aina luovuttanut, koska ei mulla ollut riittävää syytä, nyt on.

Käyttäjä Tunnusx kirjoittanut 16.12.2016 klo 14:13

Onnittelen että olet selviytynyt, löytänyt puolision, etkä tunne enää tarvetta kostoon. Olet kasvanut ihmisenä korkeammalle mihin en itse varmasti koskaan pääse.

Itse haluaisin kostaa vääryydet jota olen muitten taholta kokenut. En vain pysty unohtamaan.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 16.12.2016 klo 16:18

Moi Tunnusx,

Tiedä tosta ihmisenä kasvamisesta, jos jollain tapaa kykenee saamaan etäisyyttä asioihin, tunteisiin yms. niin monet asiat helpottavat, kyllä mulla usein kaikki vanhat paskat tulevat päälle vaikka mitä tekisin. Ja tuon puolison menetinkin jokunen vuosi sitten 🙂, mutta niin joskus käy. Mutta kyseinen ihminen oli aikoinaan nuorelle miehelle pelastus ja edelleen hyvissä väleissä.

Miettinyt aika lailla tota kostoa ja juuri miten sen oikeuttaisi itselleen. Vaikka niin tahtoisinkin, niin kosto ei muuta mitään tapahtumia, se ei lopulta muuttaisi niitä seurauksia mitä esim. minulle on tullut menneistä tapahtumista. Vääryys ei katoa, vaikka väärintekijä katoaisi tai kärsisi. Vaikea asia.

Käyttäjä Tunnusx kirjoittanut 17.12.2016 klo 16:01

Yleensä vain kiusaajat menestyy elämässä kun me kiusatut joudumme kärsimään henkisesti koko elämän. Ei kaikki tietysti kun mkonet kiusatut osaavat nousta ylös ja menestyä. Sitten on tietysti reppanat kuten minä. Kaiken kestin koulu, ammattikoulu, työaika ja en sopeutunut mihinkään. Annoin käyttää itseäni hyväksi että saisin edes vähän aikaa tuntea että on joku kaveri. Kaikki katosi kun en enää sallinut hyväksikäyttöäni.

Sinänsä kosto on vähän myöhäistä ainakin koulukiusaajien taholle. Kaikkia ei enää muista kuin hämärästi vaikka teot muistaakin. Työkiusaajat joista suurin osa oli pomoja kyllä muistaa ja usein hekumoinkin ajatuksilla mitä heille tekisin jos vastaan tulisi. Samoin kuin muut paskiaiset jotka on haukkunut läskiksi ja ties miksi.

Ennen aina väistin haukkujia ja kiusaajia niin nyt olen vannonut etten enää niin tee. Käänsin aina toisen posken enkä ollut huomaavani jos ei sitten hakattu. Silloinkin nielin vain pahan olon ja kävelin pois. Saa sitten nähdä jos tilaisuus tulee kostaa teenkö mitään vai jääkö ajatuksen asteelle. Pääkopassa vain aina pyörii ajatukset. Sinänsä tappelu on mielestäni väärin kuten kaikki kiusaaminen mutta toisaalta kosto ja itsepuolustus on eri asia.

Eilenkin kun se yksi rupesi huutelemaan niin menin ihan lukkoon vaikka haukkui läskikasaksi. Tänäänkin tuli sinne mutta oli muitakin ja ajoi vain ohi. Jos ei olisi ollut muita niin olisiko tullut taas haastamaan riitaa. Itse en pakene ja käyn siellä silti joka päivä. Varasin kättäpidempää mukaan jos tulee tappelu mutta uskallanko ja jos en niin kadunko sitä taas lopun elämäni että olin raukka.

Sekaisin olen ainakin.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 18.12.2016 klo 11:12

Uskallan Tunnusx väittää ettet ole niin sekaisin kuin ehkä luulet, ei ihminen joka on sekaisin pohdi omaa käytöstä tolla tavalla kuin sinä teet.

Olen miettinyt sitä tukahdutettua raivoa, jota on päässyt kertymään sisälleni melkoisesti. Vähän vaikuttaisi siltä, että se haava, joka on päässyt muodostumaan aikana, jolloin ei ole kyennyt itseään puolustamaan tavallaan vaatii ylimitoitetun reagoinnin. Ja kun kuitenkin tiedostaa ettei tulisi olla niin älyttömän vihainen, niin tukahdetettua raivoa vaan kertyy lisää. Tunteet on kait tehty koettaviksi, sitä pelkääkin itseään, että tuo raivo lähtee purkautumaan voimalla.

Vähän huonosti tuli nukuttua, kai tää tästä.

Käyttäjä Tunnusx kirjoittanut 19.12.2016 klo 08:03

Joo, meni taas vähän yli mietteet Olen hyvin analysoiva tilanteissa ja mietin aina etukäteen mahdollisimman paljon mitä teen missäkin tilanteissa. Jos joku tilanne tulee yhtäkkiä niin menen helposti lukkoon ja tulee puhuttua jotain typerää ja sekavaa. Sitten rupeaa tapahtumat pyörimään päässä ja mietti miten olisi pitänyt toimia ja kuinka typerän kuvan annoin itsestäni Nyt kun lukee kirjoittamaani niin oli aika lapsellista kirjoitusta taas kerran.

Nyt päätin että antaa tilanne tulla jos on tullakseen. En välitä koko tyypistä ja jos rupeaa sitten käymään päälle niin on siihen mukana vähän kattäpidempää. Kunhan en raivostu kun joskus sitäkin tapahtuu. Tosin jos raivostun niin ei se kauan kestä kun olen taas rauhallinen.

Kiitos kun jaksoit lukea ja kommentoida. Aloituksesi joutui vain ahdistukseni kohteeksi ja sori siitä sekä oikeassa olet kirjoituksissasi.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 19.12.2016 klo 13:55

Warum kirjoitti 18.12.2016 11:12

Olen miettinyt sitä tukahdutettua raivoa, jota on päässyt kertymään sisälleni melkoisesti. Vähän vaikuttaisi siltä, että se haava, joka on päässyt muodostumaan aikana, jolloin ei ole kyennyt itseään puolustamaan tavallaan vaatii ylimitoitetun reagoinnin. Ja kun kuitenkin tiedostaa ettei tulisi olla niin älyttömän vihainen, niin tukahdetettua raivoa vaan kertyy lisää. Tunteet on kait tehty koettaviksi, sitä pelkääkin itseään, että tuo raivo lähtee purkautumaan voimalla.

Oon miettiny samanlaisia juttuja. 🙂 Hienoa lukea, millasia oivalluksia oot tehny ja että sulla on halu kasvaa ja parantua. Mulla toi viha on viime vuosina hiljalleen helpottanut, mutta välillä nousee vieläkin ihan tosi voimakas raivon tunne jostain pienistäkin loukkauksista. Luulen, että oot ihan oikeassa tuossa, että tunteet on tarkoitettu tunnettaviksi... kun viha on pitkään sisällä tukahdutettuna, se kasvaa ihan hurjaksi.

Musta on kuitenki ollu helpottavaa huomata, että sille vihalle on aikanaan ollut hyvä syy eikä oo väärin olla vihainen. On myös helpottanut, kun oon uskaltanut joissain tilanteissa käyttää vihaa oikealla tavalla ja puolustaa itseäni. Siitä tulee jälkeenpäin tosi voittajafiilis; että minä olen ja mulla on rajat, en oo mikään heittopussi, jota voi kohdella miten vaan.

Tsemppiä mietintöihisi ja kasvuprosessiisi! 🙂🌻

Käyttäjä Warum kirjoittanut 20.12.2016 klo 09:20

Vähän ollut vaikeuksia selainten kanssa, Chromessa ei toimi äänet ja Firefox tökkii muuten vaan 🙂, eikä virustorjunta löytänyt mitään. Noo kuuntelen musaa toisella ja pläräilen nettiä toisella selaimella.

Vähän on samaa kun sulla Tunnusx ton ennakoinnin suhteen. Eli mietin mitä missäkin tilanteessa sanoo ja tekee jne. Jollain tapaa sitä pyrkii ennakoinnilla "hallitsemaan" sitä mitä tapahtuu, mikä on tietty mahdotonta. Jostain se tarve on syntynyt ja kyllähän se mulla kielii melkoisesta ongelmasta itseni suhteen. Varmaan turvallisuudentunnetta pyrkii hakemaan tuolla ennakoinnilla. Ja kyllä mulla on koko ajan sellainen taustakäsitys, voi olla että se on jopa lähtökohtana monelle asialla, että maailma ei ollut sellainen kuin sen piti olla, ja tossa riittääkin työstettävää. Mielelläni kyllä Tunnusx luen sun mietteitä.

Kiitos Joie ja tsemppiä myös sinnekin päin🙂. Kyllähän tää ihan oikeasti on kasvuprosessi, samaan aikaan kun oivaltaa jotain ja kykenee hiukan näkemään laajemmin, niin ne kaikki negatiiviset mallit pyrkivät kuitenkin pitämään pintansa. Kyllä mulla on tuo kärsivällisyys sellainen asia jossa olisi harjaannuttava, tavallaan sitä haluaa kovasti päästä maaliin ilman että kisaa 🙂.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 20.12.2016 klo 09:51

"...että maailma ei ollut sellainen kuin sen piti olla,"

Alkoi aika lailla häiritsemään tuo lause, jonka hetki sitten kirjoitin. Pienen lapsen tavoin vastustan sellaista mitä on turha vastustaa, enkä suostu sitä hyväksymään ettei se ole muutettavissa. Maailma on sellainen kuin maailma on, eikä mulla siihen ole päätäntävaltaa 😀.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 29.12.2016 klo 22:14

Vastuu.

Viime päivinä, kun vietellyt joulua lasten kanssa, on aika lailla herännyt syyllisyyden tunteet. Vaikka kuinka näkisin syy-yhteyden oman lapsuuteni ja varsinkin aikuisikäni käytöksen välillä, niin se ei poista sitä, että olen vastuussa itsestäni ja siitä, että olen laittanut tiettyjä asioita eteenpäin, seuraavalle polvelle.

Toki ymmärrän, ettei lapseni mitenkään pilalle ole menneet ja että heidän elämässään on muitakin ihmisiä, mutta silti tällä nimenomaisella hetkellä syyllisyys kaihertaa mielen perukoilla, mutta olen myös nauttinut suuresti lasten kanssa olemisesta, onhan se lapsen ilo jouluaamuna jotain mitä on nautittavaa seurata.

Vaikka vihaisuus ja raivokkuus ovat olleet selviytymiskeinoja, niin taustalla ovat olleet myös pelkotilat, pakokauhu ja jokin joka saa aikaan täydellisen voimattomuuden tunteen päälle. Oletan, en tiedä, voimakkaan häpeän kokemuksen aiheuttavan tota voimattomuutta. Häpeä lamaannuttaa.

Pyrin vain olemaan, seurata tuota tunteiden kiertoa, tosin huomaan usein vanhan mallin mukaan pyrin väkisin tahdonvoimalla muuttaa epämieluisia tunteita, joista seurauksena on ns. ojasta allikkoon- tilanne. Pikkuhiljaa.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 18.01.2017 klo 10:09

Usein koen ettei minussa ole mitään aitoa, olen pelkkä jatke, enkä edes tiedä minkä jatke. Aiemmin kirjoittelin että kait tunteet on tehty koettaviksi. Viime yönä, kun yritin saada unen päästä kiinni, pyörin vihantunteissa, välillä voimakkaasti niihin samastuen ja välillä etäisyyttä saaden. Huomasin ajattelevani, että nää tunnetilat ovat liian voimakkaita pelkästään koettaviksi, jotenkin ne pitäisi saada myös purettua.

Huomasin etten koe positiivisia tunteita lainkaan. Olen pelkkää pelkoa, vihaa ja häpeää. Olihan se tyrmistys melkoinen, kun tajusin etten muista että olisin koskaan muuta tuntenutkaan. Missä rakkaus, empatia, ilo? Jos on pelkkää pelkoa, niin ei sinne muuta mahdu.

Negatiiviseen energiaan hukkunut, kai ne tunteet ovat energiaa, kuten ajatuksetkin. Tässä iso ongelma sitten onkin kielteisestä lähtökohdasta ei kasva myönteistä tulosta, vaikka mitä tekisin. Olisi hyvä tiedostaa joka hetki ettei muutos tapahdu samantien.

Sanoin joskus psykologille, koen että ensin on ajatus ja sitä seuraa tunnetila. Nyt olen enempi sitä mieltä etten pysty tunteita ja ajatuksia erottelemaan, ne vaikuttaisivat olevan yhtä ja samaa mössöä.

Haen jatkuvasti hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Viime vuoden puolella kirjoittelin vihkooni kuvastessani tätä tapaa yhdellä sanalla: huomiohuora. Minä elän ihmisten kautta. Minä nousen ylös tai useimmiten vaivun johonkin manalaan riippuen miten ihmiset minuun reagoivat. Ja hassua on se, etten oikeasti voi tietää miten he reagoivat. Ja tiedän tämän käytökseni olevan väärä ja sairaskin, ei minun tarvitse peilata ihmisten kautta arvoani, mutta kun on jatke, niin on jatke, mutta minä tahdon olla minä.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 19.01.2017 klo 15:07

Yiruma- River flows in you

Tuo kappale koskettaa jostain syystä minua jostain syvältä.

Aloitin tunnepäiväkirjan kirjoittamisen. Vastustan sitä, koska mielestäni minun ei tulisi joutua sitä tekemään vaan olisi pystyttävä kaikkeen tosta vaan, minun tulisi olla valmis, ei virheitä ja heikkouksia. Toisaalta kun vastustan vähän kaikkea (muutosta?) niin ainakin tiedostan sen ettei minun tarvitse olla täydellinen haavoittumaton kaiken kestävä robotti-ihminen, jo tämä tiedostaminen auttaa kaatamaan jostain kumpuavan vastustamisen.

Varmaan olisi hyvä alkaa olemaan itselle armollinen, annettava itsensä ns. antautua ihmisyyteen, joka on usein täynnä epävarmuutta, erehtymistä ja epätäydellisyyttä, mutta toisaalta myös iloa ja onnistumisiakin.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 20.01.2017 klo 10:06

Kun lueskelen noita tunnepäiväkirjani tekstejä, niin sieltä paljastuu lapsen tasolla oleva ihminen, mutta vailla lapsen mahdollisuuksia, avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta. Katsoinkin tohon päiväkirjaan idean eräältä sivulta, joka oli suunnattu ongelmalapsien vanhemmille. Aluksi asia huvitti, mutta nyt lähinnä surettaa.

Eilen kirjoitin surustani. Lähtökohtana mulla oli, ettei aikuisen miehen tulisi tuntea niin suurta surua vuodesta toiseen, kun ei mitään syytäkään ole tiedossa. Aikuinen mies esiintyy usein ajattelussani, mulle on selvä etten ole aikuinen ja ennen kaikkea en mies, mutta silti en pysty määrittelemään mikä on se aikuinen mies, jota minä en kykene olemaan. En hyväksy sitä mitä olen, tavoittelen jotain muuta, tämä jotain muuta on hämärän peitossa.

Olen alkanut kysymään itseltäni mitä minä tahdon ja ennen kaikkea miksi. Tunnepäiväkirjasta on ollut se hyöty, että se on pakottanut riisumaan edes hetkeksi sen eräänlaisen järjen viitan, jolla aika lailla olen poisselittänyt itseni ja kokemukseni.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 22.01.2017 klo 10:56

Minusta olet tosi rohkea, kun oot uskaltanut lähteä kohtaamaan ja käsittelemään tunteitasi. Se tosi miehuutta ja harvinaista rohkeutta. Siitä on syytä olla oikeasti ylpeä. 🙂👍

Käyttäjä Warum kirjoittanut 23.01.2017 klo 22:03

Kiitti Joie 🙂

Pikku hiljaa suhtautuminen menneeseen on muuttumassa. Olen alkanut suremaan sitä. Todella paljon vihaa on kertynyt, pitkälti menneen kautta reagoin edelleenkin voimakkaasti, mutta samalla suren sitä. Ja hyväksymässä sitä että mennyt oli, enkä minä voi sitä muuttaa, eikä sen kieltäminen paranna asiaa.

Tällä hetkellä päähuomioni on kiinnittynyt siihen että vastustan tätä hetkeä. Vastustan sitä voimakkaasti, tai siinä olemista. En ihan oo päässy vielä jyvälle, miksi sitä niin suuresti vastustan.

Käyttäjä Warum kirjoittanut 24.01.2017 klo 17:01

Taitaa olla, että nykyhetkessä vastustan eniten kokemusta siitä että olen yksin, aivan yksin ja kukaan ei auta eikä pelasta. Minä en täysin ymmärrä mistä minut pitäisi pelastaa, mahdollisesti hylkäämiseltä. Läheisriippuvainen taidan olla. Voin kuvitella nuoren aikuisen minäni tuhahduksen: "Minä en tarvitse ketään".

Monet nykyisistä ongelmistani ovat olleet messissä niin kauan kuin muistan, ne vaan ovat nyt kasvaneet sellaisiin mittoihin että ne on pakko kohdata. Jo lapsena koin monenlaisia pelkotiloja, jotka ulkoistinkin joihinki kohteisiin, sillä pelot ovat olleet aina epämääräisiä, jonkinlaisena taustakohinana välillä voimistuen.

Olen itkenyt tänään aika lailla, voipi olla että tunnelukot ovat alkaneet purkautumaan, en tiedä, katumuksen kautta, tai mukavammin sanottuna itsensä rehellisen kohtaamisen kautta. Päättelin tunnelukkojen purkautumiseksi siitä, että olin huomattavan helpottunut ja nyt hiukan tunnen miellyttävää oloa ja väsyttää aika lailla.

Mielenkiintoinen päivä ollut mielen tasolla.