Sosiaalisten tilanteiden pelko
Olen itse tällä hetkellä päälle 40- vuotias. Itselläni voimakkaat sosiaalisten tilanteiden pelot ja jännitykset alkoivat yläasteella 80- luvulla. 90- luvun alussa sain siihen kunnon lääkitystä, Rivatril 0,5mg vahvuisena. Se on ollut vuosien varrella varmaan tehokkain mun jännityksiin ja pelkoihin. Alkuun olin niin innoissani, kun tää lääke auttoi, ja pystyin syömään toisten kanssa kunnolla ruokalassa, että siitä ilosta tankkasin ruokaa. Moneen juttuun se auttoi. Sen rinnalla oli sen ajan lääkityksiä, käytettäneen vieläkin, pertriptyl ja sitten muistelen, että olisi ollut myös muist just tästä lääkkeestä erilliset osiot, triptyl ja peratsin.
Sitten muistelen, että tehot olisivat väliin hiipuneet, kun käytin niitä sen verran.
Nykyään mulla on venlafaksiini 75mg, sekä tarvittavina tämä rivatril 0,5mg sekä propral 40mg.
Juuri nyt tilanteeni on se, että olo on jännittynyt. Huomenna jälleen työpäivä. Mun stressinsietokykyni ei ole paras mahdollinen ja sen vuoksi olenkin tehnyt sijaisuuksia ja keikkaa. Reagoin myös ( No riippuu sekin tosin sen hetkisistä omista voimavaroista ja elämäntilanteesta )
helposti juuri jännittämällä, jos työpaikalla on vähääkään hankalampi työntekijä/työntekijöitä tai työilmapiirissä on jotain. Kyllä sitä väliin saa tsempattua itteään, mutta se vaatii tavallista enemmän voimavaroja itseltäni.
Tähän ikään mennessä, vuosikymmenet tosiaan näistä sos peloista kärsineenä voin sanoa, että realistinen vaihtoehto lienee, että tää on mulla hyvinkin mahdollisesti koko lopun ikääni. Väliin helpompia kausia ja väliin vaikeampia. Ja eihän tämä yksinään esiinny, on mm sitä masennusta ollut seassa sekä ahdistusta erinäisillä vahvuuksilla. Lisäksi mulla on ollut joitakin itsemurhayrityksiä lääkkeillä.
Kun hyvin menee, niin olen suht reipas.
Itseäni häiritsee se, että koen, että sos tilanteiden peloista kärsiviä ihmisiä ei oteta riittävän todesta. Siis toivoisin, että enemmän voitaisiin puuttua tähän ongelmaan. Kyllä tämä vaiva on ihan riittävästi itseäni invalidisoittanut ja rajoittanut elämää vuosien varrella.
Olen vuosien varrella mm käynyt mielenterveystoimistot, sen jälkeiset psyk poliklinikat, ollut Kelan psykoterapiassa, jännittäjien ryhmässä sekä ahdistuksen hallintaryhmässä. Sairaalan osastollakin olen kerran ollut ja joitain kertoja päivystyksessä sekä päivystyksessä yötä.
Tällä hetkellä mulla ei ole mitään keskusteluapua. Se on se selitys, että iäisyyshoitoja ei ole tarjolla. Tarkoittaa että ei ole resursseja hoitaa pidempiaikaisia asiakkaita. Joku keskusteluapu olisi hyvä juttu. Oon huomannut, että se auttaa mua.
On ollut elämässä silti hyviä kausia myös.
PS.
Lisäksi mulla todettiin 2009 kilpirauhasen liikatoiminta, siitä basedowin tauti. Mulla oli siihen hoitona se 1,5v lääkehoito. Nyt arvot pitäisi olla kohdillaan. Käyn puolen vuoden välein labrassa kontrollikokeissa sen vuoksi.
Itselläni myös sosiaalistentilanteidenpelko enkä juurikaan pysty olemaan pois kotoa kolmea tuntia pidempään, varsinkaan ilman lääkitystä.
Ahdistavaa olla ulkona, mutta välillä myös niin ahdistavaa olla yksin kotona.
Ahdistavia tilanteita senkun kertyy ja kasautuu.
En voi olla työssä, joten raha-asiat painavat mieltä päivästä toiseen.
Hei taas!
Alotin vuoden alusta uudessa työpaikassa mikä pahensi tilannettani huomattavasti.En ollut ennen kokenut fyysisiä oireita(punastelu yms) mutta pikkuhiljaa töiden alettua aloin kärsimään todella kovasta punastelusta joka paheni pikkuhiljaa paniikkihäiriöiksi(?).Ääni värisi,kädet tärisi ja en pystynyt oikeen ajattelemaan fiksusti.Naama helotti punasena ja tuntui että naama lähes paloi ja niskaankin alkoi tulla punasia laikkuja.Hain lääkäriltä propralit jotka auttoivat punasteluun ja aloin samalla syömään taas kerran cipralexia.Huomasin alkuun että en punastellut enää niin helposti mutta kaikki sos.tilanteet olivat silti todella ahdistavia.Jopa se kun kävelen tuolla ulkona ja auto ajaa vastaan niin sekin jo ahdistaa.
Laihdutin kesällä 10kg vihdoinkin ja aloin pääsemään siihen kuntoon mitä olen halunnut.Noh cipralexin alettua vaikuttamaan niin nuo 10kg oli 2 kuukaudessa takaisin ja vähän päälle.Mua ahdistaa suunnattomasti nuo kilot ja viimeksi koitin laihduttaa cipralex kuurin aikana eikä siitä tullut yhtään mitään.Paino ei laske vaikka mitä tekisi.
Nyt päätin taas kerran(olisko 3 vai 4 kerta) lopettaa cipran syömisen.En koe saavani siitä tarpeeksi apua.Ainoa tilanne missä mua ei ahdista on sillon kun olen kotona.Roskien vieminen,ulkona kävely,kaupassa käynti yms ahdistaa.
Olen henkisesti todella loppu.Mielialat heittelee päivittäin.Toisena päivänä olen täynnä puhtia ja suunnittelen kuinka laitan elämäni remonttiin.Toisena päivän makaan sängyssä ja haudon vaan itsemurhaa.En tiedä kauan jaksan tätä...
En voi jäädä töistäkään pois kiitos isojen ulosotto velkojen.Ja sairasloma ei tule kyseeseen koska työnantaja tulee kuulemma saamaan tietoonsa syyn ja en halua että mua leimataan enempää enää friikiksi tossa firmassa.Nyt jo tiedän että mua pidetään outona kun tapaamisissa olen hehkunut punasena ja takerrelut sanojen kanssa.Kaiken lisäksi firman johdossa on töissä ihmisiä ketkä mun muut kaverit/tutut tuntevat ja tiedän että mikäli haen sairaslomaa masennuksen takia,tuo tieto tulee leviimään vaikka kuinka olis vaitiolo velvollisuus.
En tosiaan tiedä mitä teen.Olen lopen kyllästynyt tähän kaikkeen.Tuntuu että apua tähän sairauteen ei ole olemassa.Lääkkeet ei auta halutulla tavalla yms..
Olen nyt menossa tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa.Luulin että se on sama asia kun psykiatri/terapia mutta luettuani asiasta sain kuulla että se lähinnä koittaa puskea ihmisiä eteenpäin."kyllä sä jaksat siellä töissä,tossa resepti ni kohta helpottaa".Oon kuullu noi samat jutut niin monesti ja tuntuu että missään ei oteta vakavasti.Asiaa ei helpota että en oikeen pysty puhumaan rehellisesti vaan vähättelen tyylillä "noh ihan hyvin tässä menee" vaikka tosi asia on että olen aivan loppu.Oon menettänyt mun elämän tän sairauden takia.Herään aamulla vaan jotta pääsen töihin jota vihaan ja johon meno ahdistaa joka ainoa päivä.Pääsen kotiin niin menen petiin ja pysyttelen loppupäivän 4 seinän sisällä....
Koitan olla ajattelematta näitä asioita mutta mulla on mennyt jo nuoruus tän takia.En voi vaan olla ajattelematta ja huomata jossain vaiheessa että olen 30 ja en ole elänyt elämääni viimeseen 10 vuoteen..
En ole kuullut vielä yhdestäkään onnellisesta kuka olisi tästä parantunut täysin.Itse olin ennen todella itsevarma ja sosiaalinen mutta pikkuhiljaa musta on tullu erakoitunu ovimatto kenen yli voi kävellä kuka vaan.Pelkkä säälittävä ihmisraunio ilman yhtään läheistä ihmistä tai ilon aihetta elämässä.Pelkkää tuskaa päivästä toiseen...
Kävin tossa muuta pvä sitten psykiatrisella sairaanhoitajalla/psykologilla.Olin TODELLA skeptinen koska oon lukenu ihmisten huonoista kokemuksista.Pelkäsin et aletaan vähättelemään ja ei tarjota apua.
Pakko sanoa että yllätyin positiivisesti 🙂 Psykologi oli nuorehko nainen ja todella mukavan olonen.Kyseli kaikkea ja oli oikeestaan helppo vastailla eikä tilanne ollu ahdistava(olin kyl ottanu 50mg propralia ennen tuota).Tonne meno ahdisti kyllä todella paljon ja meinasin viel ovella kääntyä mut sain pakotettua itseni sisään.
Sain uuden ajan jo ens viikolle ja homma alkaa vihdoinkin rullaamaan.Lääkitys pitää vielä käydä lääkäriltä hommaamassa.Oon miettiny et mitä sitä alkais syömään ku Cipralexia en enää aio syödä.Lihotti eikä oikeestaan auttanu ahdistukseen.
Aluks vissiin ns tutkitaan ja täyttelen jotain lappuja ja psykologi tekee arvion musta ja siitä mikä mussa mättää.Sos.tilanteiden pelko ei kuulemma ole sairaus vaan häiriö.
Kerroin myös että en ole kuullut pahemmin selviytymistarinoita että joku sos.foobikko olisi joskus pystynyt elämään normaalia elämää mutta psykologi kertoi yhden tarinan mikä antoi kyl toivoa.Kerroin myös itsetuhosista ajatuksista mitkä kyl vähän sivuutettiin ja niistä ei pahemmin puhuttu.Ehkä ens kerralla...
Ahdistus on kyl ollu aika suurta nyt viime päivät.Jotenki vaa tuntuu et ei jaksa ja työssäkäyminen tuntuu niiiiin raskaalta.Siellä on oikeestaan kaikki pahimmat tilanteet ja mua ahdistaa ku en voi paeta niistä tilanteista tai en voi valmistautua niihin(ottamalla proralia).En tiedä mitä ihmettä tässä voisi tehdä?Tekis mieli vaan joku aamu jäädä sänkyyn ja sulkea puhelin ja sitä kautta saada potkut.Irtisanoutuminen on ollu mielessä mutta UO velat painaa päälle ja muutenkin millä ihmeellä saan kaikki laskut yms maksettua?Siis työttömänä.Oikeestaan haaveilen että olisin työtön,niin oudolta kun se kuullostaa.Uskon et toi työ on osittain pahentanu mun tilannetta nimittäi sen alottamisen jälkeen aloin kärsimään fyysisistä oireista mitkä oikeestaan on pahimmat.Ne vaan vie mielen niin alas ja en oikee pysty mihinkään normaaliin missä on muita ihmisiä kun minä koska pelkään JATKUVASTI että punastun yms.Propral auttaa joo mutta en voi syödä sitä kokoajan että olisin jatkuvasti ns vaikutuksen alaisena.
Joku pidempi aikanen sairasloma olis paras vaihtoehto mut en tiedä kehtaanko sellasta hakea kun tieto menis mun työpaikalle.Tai että saisinko sellasta edes.Muutama viikko ei auta yhtään.Voisin olla niin kauan töistä pois että mun paranemisprosessi pääsis kunnolla käyntiin.
Itseni satuttaminen on ollu mielessä mut lähinnä sellasena epätoivosena avunhuutona.Ehkä sit ainakin otettais vakavasti ja pääsisin hoitoon eikä mun tarvitsis kitua töissä.Toi on tollanen typerä päähänpisto välillä ja suunnittelun asteelle se on jäänyt.Tuntuu tyhmältä ja pahalta edes kirjottaa tollasia juttuja mut haluan purkaa mun fiiliksiä edes johonkin..
Tsemppiä muille sos.foobikoille ja hakekaa sitä apua!Hyvin nopeesti sitä huomaa että on mennyt 5-10 vuotta märehtiessä.Se on todella vaikeaa mutta joskus se on vaan pakko tehdä.Huomenna eikä ens maanantaina 🙂
Kiitos kirjoituksistanne Angel of Death ja Random1988!
Itselläni aikoinaan, silloin nuorena, kyllä elämä avautui, kun sain sopivaa lääkitystä, ja huomasin, että pystyn toimimaan muiden kanssa.
Mutta sitten elämä koostuu niin moninaisista asioista. Ja sen sos tilanteiden pelon yhteydessä on monta kertaa masennusta mukana, kuten minullakin.
Mutta siis näin päälle 40- vuotiaana olisi hienoa, jos siitä ei enää tarvitsisi niin kärsiä. Minkäs teet. Onneksi on oikeesti oloa helpottavia lääkityksiä! Sitten taisin mainita, itselleni on voimavara myös usko. Se on sellainen, mikä myös rauhoittaa ja tuo turvaa ja merkitystä tähän kaikkeen.
Minäkin suosittelen kaikkia sos peloista tai ihan mistä vaan mielenterveyden ongelmasta/ongelmista kärsiviä hakemaan sitä apua niin ajoissa, kuin vain se itselle on mahdollista.
Sitten sos pelot ja jännittäminen vie voimavaroja tosi paljon, vaikuttaa suoraan vaikkapa työssä jaksamiseen.
Toivotan kaikille onnistumisen kokemuksia sosiaalisten tilanteiden keskellä ja voimia siihen tilanteeseen, missä itse kukakin on 🙂🌻
Ärsyttävää kärvistellä taasen tän jännityksen kanssa!!! Eli tarkoittaa, että huomenna taas uusi työviikko!
Täällä olisi muuten kiva, jos olisi enemmän näitä livekeskusteluja, chatteja.
Vatsassa tuntuu ikävältä. Otin extrana jo puolikkaan rivatrilin 0,5mg ja puolikkaan propralin 40mg. Taitaapi pitää ottaa toiset puolikkaat ja tarvittaessa enemmänkin. En tykkää en!!!! Tää on ärsyttävää. Ois hienoa, että vois olla ihan ns normaalisti.
Täälläpä on kans yksi sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä. Olen aina ollut aika ujo vaikka aikuisena rohkaistunutkin hieman. Mulla alkoi tämä pelko koulukiusaamisen seurauksena. Aloin vältellä sosiaalisia tilanteita ja kuvioihin tuli mukaan jännitys ja ahdistus, josta vaikenin vuosia ja kärsin hiljaa kellekään kertomatta. Olen vasta nyt reiluna parikymppisenä saanut kerrottua pelostani ja haettua apua. Nyt etsin itselleni terapeuttia ja sekin etenee hitaasti kun pelkään puhelimella soittamista ja varsinkin oudoille ihmisille. Pelkään että sanat jäävät jonnekin enkä saa sanottua mitään, sitä että pää on tyhjä eikä tule mieleen mitä sanoa, pelkään myös että sekoan sanoissani ja ilmaisen itseäni epäselvästi tms. En ole aiemmin ollut terapiassa sosiaalisten tilanteiden pelon takia, mutta nyt jotenkin tuli mulla seinä vastaan kun olen istunut pian kaksi vuotta kotona työttömänä vaikka valmistuin kaksi vuotta sitten ammattiin jossa työtä riittää enemmän kuin ehtii tehdä.
Kärsin fyysisistä oireista tilanteissa joissa joudun tekemisiin outojen ihmisten kanssa ja varsinkin jos joudun tekemään jotain mikä on minulle uutta. Pelkään epäonnistumista ja itseni nolaamista. Näissä tilanteissa kädet hikoaa, suu on kuiva, ajatukset ei kulje, sydän hakkaa ja olen todella jännittynyt. Usein jännittämiseni alkaa jo edeltävänä päivänä ja seurauksena on usein etten pysty nukkumaan yöllä, oksentelen ja ravaan vessassa eikä ruoka maistu. En voi käydä isoissa tapahtumissa tai baareissa ja joskus jopa entuudestaan tututkin asiat jännittää. Minulla ei ole juurikaan sosiaalisia kontakteja tai ystäviä jotka olisivat osa päivittäistä elämääni. Tuntuu että paljon on jäänyt esimerkiksi teini-iässä kokematta ja samaten nuorena aikuisena. Parisuhteessa olen kuitenkin kyennyt nyt viimeiset 3v olemaan ja paljon olen oppinut ja rohkaistunut, mutta siitä huolimatta tämä pelko on ja pysyy ja pitää minua tiukasti otteessaan.
Kävin lääkärillä tämän vuoden toukokuussa ja sain silloin myös diagnoosiksi tämän sosiaalisten tilanteiden pelon. Lisäksi hän määräsi lääkityksen jota en koskaan aloittanut, vaikka edelleen jännityksen ja pelon takia kärsin fyysisistä oireista ja välttelen tilanteita sekä kotoa poistumistakin melkeenpä jo alitajuisesti. Usein käyn kodin ulkopuolella kun on pakko käydä hoitamassa asioita tai lääkärissä tai ruokakaupassa. Sellaisia muuten vaan reissuja esim. vaateostoksille lähtöä en juurikaan tee. Joskus käyn vanhojen koulukavereiden kanssa kahvilla muutaman kuukauden välein, mutta muutoin olen yksin päivät kun mies käy koulua tai vietän aikaani mieheni kanssa kun hän on vapaalla.
Tällainen peloissa eläminen masentaa ja itseä jopa raivostuttaa kun sellaiset suhteellisen yksinkertaisetkin asiat vaativat äärimmäistä ponnistelua ja kamppailua. Joskus on toki parempia päiviä ja olen rohkeampi, mutta sitten on myös näitä kun sattuu jotain ja vetäydyn kuoreeni ja jättäydyn sosiaalisesta kanssa käymisestä muiden kanssa ja istuskelen kotosalla. Kotona olo on hyvä ja levollinen, vaikka sielläkin välillä ahdistaa ja masentaa, mutta pystyn kuitenkin olemaan.
Pitäis vaan saada itseään niskasta kiinni ja saada alulle se terapiassa käynti, jos siitä vaikka apua olis ja pääsis elämässä eteenpäin ja vois jättää nämä iänikuiset pelot ja jännitykset taakseen tai edes oppisi niitä rakentavasti käsittelemään. Tsemppiä kaikille ja hyvää syksyä.🙂🌻
Aloittaja mainitsi, että kilpirauhasen kanssa on ollut myös ongelmia. Luin, että kilpirauhasen toimintähäiriöihin on tutkimuksissa selkeimmin mielenterveydenhäiriöistä liittynyt juuri sosiaalisten tilanteiden pelko. Mietin vain tuota, että voisivatko todella liittyä jollain tavalla toisiinsa. Ja jos kilpirauhasen toiminta saadaan kuntoon niin auttaisiko se myös jännittämiseen? Meidän suvussa on paljon kilppariongelmia, itsellä ei vielä todettu, mutta nämä jännittämisongelmat alkoivat nuorena aikuisena ja tulivat todella aika puskista. Välillä on hyviä päiviä ja pystyin jopa menemään työpaikkahaastatteluun ilman mitään lääkkeitä ja jännitysoireita! Olin niin onnellinen sen haastattelun jälkeen, kun huomasin miten hyvin se meni. Välillä taas on niitä päiviä, että kaupan kassallakin jännittää ja siksi kaivan kaikki maksukortit hyvissä ajoin esille ettei tarvitse siinä hermostuksissa kaivella niitä kaikkien ihmisten edessä.
Kiitos vastauksistanne! Kilpirauhasarvot pitäisi olla mulla kohdallaan. Labrakontrollikokeissa käyn.
Joo. Kai siihen jännitykseen jollain tavalla tottuu/ se ei tunnu niin pahalta ja jopa lievittyykin, kun on vähän pidempään ollut töissä. Sekin tietty vaihtelee omien voimavarojen mukaan.
Väsyttää vietävästi!
Tuntuu huojentavalta lukea toisten tekstejä ja tajuta että muutkin kärsivät samantyyppisistä jutuista kuin minä. Ehkä en olekaan niin sekaisin tai erilainen kuin muut. Olen ollut parisuhteessa yli kymmenen vuotta ja vasta nyt reilusti yli kolmekymppisenä uskalsin paljastaa avopuolisolleni pelkoni ja ahdistukseni sosiaalisissa tilanteissa. Hän on itse sosiaalinen ja uskaltaa sanoa kaikille suoraan mielipiteensä. Hän ei jännitä työhaastatteluita, julkisia esiintymisiä tai isoissa ryhmissä oloa. Eli juuri päivastainen kuin minä. En tiedä ymmärsikö hän täysin kuinka paljon oikeasti kärsin tilanteestani. Kukaan muu perheessäni ei ainakaan. Tuskin sitä ymmärtää täysin kukaan muu kuin ne jotka itsekin tuskailevat tämän kanssa päivittäin.
Pakollisten koulujen jälkeen parikymppisenä suuntasin työelämään, sillä en uskaltanut lähteä opiskelemaan aikuislukiota ylemmäs, kun tiesin mitä on odotettavissa: paljon esitelmiä ja sosiaalista kanssakäymistä. Valitsin helpomman tien ja suuntasin töihin, jossa ei vaadita paljon ja olinkin ihmisille lähes huomaamaton seuraavat 10 vuotta. Pidin siitä että hallitsin tilannetta. Tiesin tasan tarkkaa mitä joka viikolta odottaa. Mutta olin myös masentunut, sillä tiesin että pystyisin parempaan.
Vihdoin otin niskasta kiinni ja hain ammattikorkeakouluun. Jännitin niin paljon jo pääsykokeissa, että ihme että pääsin läpi. Mutta nyt sitä ollaan ammattikorkeakouluopiskelijana nuorten ja rohkeiden joukossa. Tajusin hyvin pian että jännitin joka päivä ihan normaaleja tilanteita. Koulun pihalle kävelyä, luokan lähestymistä ja tuttujen luokkakavereiden tervehtimistä. Välistä tuntuu kuin toinen ihminen valtaa minut ja hölötän kuin tyhmä asioita ja jälkeenpäin tuntuu et olen täysin luuseri. Ja jos paikalle tulee vähemmän tuttuja luokkakavereita, vaikenen täysin. En saa aikaan yhtään järkevää ajatusta. En vain osaa olla oma itseni. Väilillä olen ylivirkeä ja puhelias ja välillä taas masennun täysin ja olen hyvin väsynyt.
Välttelen tilanteita , jossa joutuu olemaan esillä. Esim. koulussa ruokailu on hyvin vaikeata. Tuntuu kuin kaikki katsoisivat minua ja nauraisivat minulle. Käteni tärisevät ja jännitys vie kaiken ruokahalun. Yleensä jos aamulla on koulua, lähden viimeistään ruokailuun mennessä jne. Lintsaan siis aivan liikaa. Pahinta ovat esiintymiset. Mietin aina viime hetkelläkin, että miten pääsen pois luokasta. Jo viikko ennen esiintymistä alan jännittämään sitä niin paljon, että valvon öisin ja päivisin olen hyvin ärtyisä läheisille ihmisille. Tänä syksynä luin netistä ensimmäistä kertaa sosiaalisten tilanteiden pelosta ja tajusin että ehkä ongelmaan voi saada apua. Mutta se on jo vaikeaa että täytyy soittaa terveydenhoitajalle ja kertoa ongelmasta. Olen jo kolme viikkoa siirtänyt asiaa, mutta pakkohan se on tehdä. Muuten tulee niin paljon poissaoloja koulussa, että päädyn taas työhön, jota inhoan. Kuukausi sitten uskalsin netin kautta varata ajan yksityiselle ja sain reseptin propral 10mg esiintymisjännitykseen. Yksi tabu ennen esitystä ei paljoa auttanut ja kokeilinkin 3 *10mg ja sen jälkeen esiintyminen sujui ilman ongelmia. Jännitin kyllä hyvin paljon, mutta käden tärinä, punastuminen, äänen tärinä ja leuan nykiminen jäivät. Ongelma on se, että jännitän myös elämän normaaleja tilanteita, kuten autolla ajamista yksin ja kaupassa käyntiä yksin. Etenkin kassalla maksaminen on ahdistavaa.
Olen lukenut psykoterapiasta ja masennuslääkkeiden käytöstä. Tällä hetkellä olen avoin kaikelle sille. Se on ainakin muutos parempaan. Nyt täytyy saada vain rohkeus tarttua puhelimeen ja soittaa terveydenhoitajalle ja kertoa ongelmastani.
En halua täysin eristäytyä ja tehdä työtä, jossa ei paljon aivoja tarvita. Tiedän että pystyn parempaan, mutta tarvitsen apua siihen. 🙂