Mietin, onko aihetta kirjoittaa. Minulla on asiat nyt paremmin, kuin ennen, hyvin, vakaammin, turvallisesti. Ongelmani on varmaankin, etten osaa elää tässä turvallisessa tilanteessa ja sopeutua, että elämässäni on nyt sellaisia pysyviä palasia ja minun tulisi vain rakentaa elämääni uudelle paikkakunnalle, näiden jokseenkin pysyvien ja turvallisten palikoiden ympärille. Yrittää löytää ja säilyttää ”omaa elämää”, oma minä uudessa ympäristössä.
Vuoden sisällä on tapahtunut muutoksia. Olen elänyt kaukosuhteessa, työni loppunut, muuttanut toiselle paikkakunnalle, jossa minulla ei ole työtä. Olen aloittanut seurustelu suhteen, samalla kuin talo valmistuu.
Ystäväni uskovat ja luottavat minuun sopeutumiseeni, pitävät rohkeana, ”olethan ennenkin, eihän se ole sen kummenpaa mennä töihin, kuin sinulla ennenkin, olithan sielläkin…”.
Tiedän, olen ollut jonkun mielestä ennen rohkea, itsenäisesti muuttanut eripaikkakunnille, pärjännyt, selvinnyt aina hyvin, ilman ongelmia, hyvin kovistakin haasteista.
Se on ollut jopa helppoa, kun on saanut itse luoda omaa, kohdata uusia haasteita.
Nyt on toisin, ehkä asioita on liikaa tullut pienen ajan sisällä. Asunto, työsuhteen loppuminen, muutot, seurustelu. En vain itse usko, että tuollaiset amsiat vaikuttaisivat minun psyykkeeseeni niin väsyttävästi, mitä ne nyt ovat ilmeisesti vaikuttaneet. Olenhan ennenkin selvinnyt paljon enemmästä!.
Mitkä ovat teidän keinot sopeutua uudelle paikkakunnalle, uudessa elämäntilanteessa, muutosten keskellä? Pitääkö kaikkeen sopeutua? Olen sitäkin miettinyt, että menetänkö itsestäni osan, jos tämä ympäristö missä nyt olen, ei ole minulle mieleinen ja on vain hetkellinen vaihe elämässäni, pitääkö silti sopeutua täysin? Mureneeko itsestäni jotain, jos sopeudun, tähän paikkaan tähän tilanteeseen? Jos tämä paikka ja tämä tilanne ei ole se mitä todella haluaisin. Ihmissuhde ainoastaan on se mitä haluan todella säilyttää. Onko teillä neuvoja esim. omia kokemuksia tälläisesta ns. ”varmuuteen” sopeutumisesta, siitä että luopuukin jostain, saadakseen jotain, sopeutumisesta
epävarman ja haasteellisen elämän vaiheen tms. kriisien jälkeen? Mitä keinoja olette käyttäneet, löytääksenne tasapainoisen mielen?
Luontoon menemisen, itsen kanssa sisäisen keskustelun käymisen kautta saan tasapainoa mieleen ja ylläpidän sen, on minulle tyypillisin tapa. Omimpien tuntojen kuulemisella saavuttaa ne asiat joiden keskellä ja parissa haluaa elää ja elämäänsä jatkaa.
Minusta moneen asiaan pitää vaan sopeutua. Esim. sellainen on työpaikka.
Ei voi keksiä tekosyitä ettei voi olla siinä työpaikassa kun työkaverit ovat hankalia tai työ on paskamaista.
Kun tämä yhteiskunta vaan on sellainen ettei kaikilla ole oikeutta vaan olla ja antaa muiden elättää itsensä. Kuten minut on yhteiskunta elättynyt puoli vuotta.
Työaikakin on vain osa elämää. Jää paljon omaa aikaa jolloin voi tehdä sitä mistä nauttii.
Kuten just kulkea luonnossa, lukea kirjoja ja haaveilla kaikesta vaikka eläkeiästä jonne mun ikäiset pääsee kai 80 vuotiaana.
Kiitos erakoksiko ja maanvaiva. Minäkin vastaisin viestiini tuolla tavalla kuin te. Tiedän ja järjellä ajattelen noin. On sopeuduttava moniin asioihin, mutta ei kuitenkaan kaikkeen. Eihän? Sopeutuminen joihinkin asioihin voi sairastuttaa sopeutujan, jos ei kuuntele itseään! Kun sopeutuja ei tajua, että asia ei ole itselle hyväksi. Tiedättehän, että tälläisiä asioita ovat isossa mittapuussa mm. alkoholisti mies, tai väkivaltainen suhde. Eihän niihin tarvitse sopeutua?. Silloin ei kuuntele itseään mikä on itselle hyväksi. Ihminen voi tuollaisissakin tilanteissa ns. sopeutua ja kieltää pahan, vaikka mieli ja kroppa jo reakoi,eikä ole järkevää sopeutua tilanteeseen.
Entä jos pienempiä sopeutumisia tulee kerralla paljon, jos mieli ei pysty jäsentelemään asioita, väsyy yllättäen. Ihminen stressaantuu. Kropassa tuntuu muutokset ja mieli taistelee järkeä ja itsensä kuuntelua vastaan. Ihminen ihmettelee mistä on kyse, kun ei mitään hätää pitäisi olla,mutta kroppa ja mieli sanoo toista. Kun iskee jonkinlainen sopeutumishäiriö, joka ei ole vain pientä kiukuttelua olemassa olevaan tilanteeseen, vaan jokin merkki. Onko silloin vain sopeuduttava ja mentävä eteenpäin samaan suuntaan itseään uhmaten ja ajatellen, että tämä on hyväksi ja kyllä se siitä. Voi kai ihmisen tuntemukset ja reaktiot olla joskus järkeä viisaampia. Nykypäivänä tuntuu vaan häpeältä kuunnella jopa niitä. Olisi vain suoritettava, pystyttävä. Voiko jäädä paikalleen, paeta tai palata takaisin päin tai etsiä uutta suuntaa? Jos sopeutumista ei tapahdu.
Minä seurustelin 7 vuotta miehen kanssa joka ei ikinä kunnolla sopeutunut pääkaupunkiseudulle vaikka oli asunut täälä jo parikymmentä vuotta. Hän haikaili aina takaisin 500 kilometrin päähän kotipaikkakunnalleen missä sisarukset, äiti ja kaverit asuivat. Hän oli muuttanut tänne työn perässä. Jotenkin tuo haikailu näkyi hänestä ja varjosti suhdettamme koko ajan. Luulin että hän jossain vaiheessa vielä sopeutuu kun kaikki muu asia on mallillaan. Eipä sopeutunut. Kun suhteessamme oli huono kausi ja sattumoisin hänelle tuli mahdollisuus hyvään työpaikkaan kotiseudullaan, hän teki nopean päätöksen lähteä sinne. Nyt hän on onnellinen ja kyllä minäkin sillä tunsin koko ajan että hänen paikkansa on siellä maaseudun rauhassa eikä täällä stressaavassa pääkaupungissa.
Suhteemme loppupuolella ehdimme muuttaa helsingistä espooseen omakotitalon saavuttaaksemme. Minä jäinkin sitten tänne pian yksin enkä ole oikein sopeutunut. Olen nyt itse kauempana sisaruksistani ja vähäisistä ystävistäni ja mietin muuttoa takaisin Helsinkiin.
Nuorempana olisin ehkä sopeutunut ja hakenut uusia uria mutta ikää n.45 nytten ja haikailen takaisin tutuille seuduille.
Jos minulla olisi ystäviä lähistöllä ja muuta verkostoa niin asiat olisivat varmasti paremmin mutta enää tässä iässä ei ole helppo etsiä uusia ystäviä saati tilanteessa että olen masennuksen takia hautautunut kotiini. Luulen että osasyy masennukseenikin on se että asun väärässä paikassa tällä hetkellä.
Susupala kirjoitti 10.5.2013 12:16
Voiko jäädä paikalleen, paeta tai palata takaisin päin tai etsiä uutta suuntaa? Jos sopeutumista ei tapahdu.
Kyllä voi jäädä paikalleen, eli eikö se ole just sitä sopeutumista?
Pakeneminen ei yleensä auta, asiat seuraa jossain muodossa perässä.
Palata takaisin voi aina, jos siellä oli parempi olla.
Ja uutta suuntaa kyllä kannattaa aina etsiä vaikka olisi sopeutunutkin vanhaan. Jos mahdollista, niin on siinä vanhassa niin kauan aikaa, että on sen uuden löytänyt.
Minä olen mielestäni aikamoinen sopeutuja, jos itseään saa kehua.
Minut adoptoitiin, sopeuduin parissa vuodessa tai viidessä ehkä uuteen perheeseen ja sukuun.
Olen joutunut lapsena muuttamaan pääkaupunkiseudulta maaseudulle.
Olen sopeutunut fyysisiin sairauksiini mitkä eivät koskaan parane.
Mutta en ole sopeutunut kovin hyvi työelämään. Sitä taistelua aion kohta jatkaa, kun sairaslomani loppuu ja aion siihen sopeutua. Vaikka jos olen rehellinen, haluaisin paeta.
On myös muutama asia tai henkilö joiden seuraan en sopeudu enkä jaksa asiasta itseäni enää rasittaa. Joskus kai on parasta antaa asian olla. Sopeutua siihen ettei sille voi mitään.
Joo, minä olen samaa mieltä että sopeutua voi. Itsekkin mielestäni olen sellainen joka sopeutuu paremmin kuin "keskiverto" ihminen.
Kerroin omasta tilanteestani tuossa aiemmin. Nyt jatkan sen verran että itsekkin sopeutuisin jos saisin luotua jonkinlaisen ihmissuhdeverkoston lähialueen ihmisiin. Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista sopeutumiseen uudelle alueelle on muutama hyvä kaveri, tuttava, ystävä lähietäisyydellä. Sellaisia joita tavata eikä vain vaihtaa kuulumisia puhelimessa.
Minä luin kyllä sun edellisen viestinkin, katinka 3 mutta enpä muistanut sitä kommentoida.
Olen täällä muutamia vuosia sitten kirjoittelut että haluisin muuttaa takaisin Espooseen missä synnyin. Nykyisin olen sen haaveen jättänyt, koska täältäkin siellä aika nopeasti käy ja on siellä aikansa ja haluaa jo tulla kotiin.
Mutta paljon se vaati, että sopeuduin pienen kylän elämään.
Se onkin tärkeää, että on joku jonka kanssa välillä olla. Mulla on perheeni, joka osaa myös jättää minut yksinäisyyteen.
Mutta esim. nyt olisi aika kurjaa katsoa jääkiekkoa ilman perhettä.