Ristitulessa..(uusi käyttäjä täällä)

Ristitulessa..(uusi käyttäjä täällä)

Käyttäjä johannak aloittanut aikaan 17.03.2014 klo 11:13 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä johannak kirjoittanut 17.03.2014 klo 11:13

Aloin etsimään verkosta vertaistukea itselleni sillä täällä pienessä kaupungissa ei keskusteluryhmiä eikä tukiverkostoja juurikaan liiaksi ole.

Olen 37-vuotuias kolmen lapsen äiti jonka elämä on viimeiset 4-vuotta olleet eritavoin haastavia.
Kaikki taisi kärjistyä siihen että ostaessamme 7-vuotta sitten remontoitavan omakotitalon kävi pian selväksi että tarvitsemme lisätuloja. Mieheni joka on minua 13-vuotta vanhempi lähti lisätöihin maanrakennusalalle sillä omasta palkkatyöstään pelastusalalla pystyi pitkien vapaapäivien ansiosta irroittautumaan.

Pian kävikin niin että työtä alkoi olemaan paljon.Työpäivät venyivät. Nuorimmainen lapsista oli vauvaiässä ja mieleen nousi ajatus yrittäjyydestä. Pienimuotoisesta aliurakoinnista. Näin tehtiin ja miehen vuosien takaisten yrittäjyyshankaluuksien takia menin ja tein toiminimen itselleni. Hankimme kaivinkoneen ja kuorma-auton sillä urakoitsija lupasi meille että jos mieheni ei ehdi tekemään heille töitä vuokraavat he meiltä kalustoa sillä sille on aina kysyntää.
Pieni kaivinkone hyödytti toki omaa remonttiammekin sillä pihalla oli paljon kaivettavaa ja myllättävää.
Huomasin pian että mieheni työ vei paljon hänen voimia. Koin että häntä myös ”hyppyytettiin” paljon ja puhuimmekin asiasta joka päätyi usein riitaan.

Mieheni koki olevansa tarpeellinen ja tärkeä vaikka taloudellisesti hän ei tuonut yritykselle suhteessa riittävää hyötyä. Puhuimme asiasta ja hän lupasi puhua urakoitsijan kanssa mutta ei saanut sitä tehtyä.
Sitten käsi niin että neljä vuotta sitten kesäkuussa olessamme serkkuni lasten syntymäpäivillä sai mieheni aivoverenkiertohäiriön ts.TIA-kohtauksen.
Siitä alkoikin melkoinen selvittely. Mies sairaalaan ja minä lasten kanssa kotiin. Pelko paniikki ja ahdistus tulevasta.
Lääkitystä miehelle ja pitkä sairasloma ja paluu palkkatöihin pelastusalalle B-miehenä.

Sairausloman aikana firman maksut kerääntyi ensimmäisen kerran rästiin ja miehen töihinpaluun jälkeen alkoi helvetillinen kujanjuoksu aikaa vastaan.
Siitäkin selvittiin ja elämä jatkui.

Mieheni oli kaatunut silloin kuluvana talvena jäisellä tiellä ja pikkuhiljaa oikea olkapää oli alkanut vaivaamaan. Asiasta ei kummemmin puhuttu vaikka näinkin että jokin oli pielessä. Hän katosi työntekoon ja haaveili ilmeisesti paremmasta elämästä. Parisuhde oli todella koetuksella.
Me vain asuimme yhdessä. Se että hän teki töitä antoi mahdollisuuden myös kaataa kaiken parisuhdevaikeuden sen piikkiin.

Olin maksanut ennen nuorimmaisen odotusaikaa vuonna 2005 2000 € yksityiskoulusta jossa voisin valmistua hierojan ammattiin. Alkaessani yllätyksenä odottaa lasta en voinutkaan silloin käydä koulua loppuun vaan sovimme että palaan koulun penkille kun saan elämäntilanteen sellaiseksi että se on mahdollista.
Olimme suunnitelleet että kun haen vuorotteluvapaata lähihoitajan työstä on opiskelu mahdollista suorittaa v 2011.
Näin tehtiin. Hain ensin vuorotteluvapaata mutta silloinen esimies neuvoi (koska pääsi helpommalla) hakemaan opintovapaata ja aikuiskoulutusrahaa.
Sovin opiskelupaikasta ja aloitin kouilun tammikuussa 2011. Olin tammikuun vuosilomalla ja sain vielä palkkaa. Tammikuun puolivälissä tuli koulutusrahastosta tieto että en saa aikuiskoulutustukea sillä koulu jota käyn ei ole valtion virallisesti valvoma. Oikeus kelan opintotukeen on mutta ei koulutusrahaston tukeen.

Tuli painettua paniikkinappulaa ja soitin naiivina silloiselle esimiehelle ja kerroin tilanteen ja kysyin mahdollisuutta vielä muuttaa opintovapaan vuorotteluvapaaksi. Hän lupasi selvittää ja sanoi että uskoo tietävänsä työttömän työnhakijan ja tavallaan kysymys on vain paperinpyörittelystä.

Minä kävin koulua reilun 200 euron opintotuella helmikuusta lähtien ja odotin tietoa vuorotteluvapaasta.

Joulukuussa mieheni oli saanut tiedon olkapääoperaatiosta jossa piti korjata yksi lihas. Toimenpide tehtiin helmikuun alussa 2011. Tilanne olikin pahempi ja kokonaisremontin jälkeen hän palasi töihin kesäkuun lopussa.

Mitäkö minä tein?
Odotin esimiehen tietoa vuorotteluvapaasta mitä ei koskaan tullut. Hän oli kyllä järjestänyt asian kesäkuusta alkaen mutta toiselle työntekijälle josta oli tullut isoäiti ja näin ollen pystyi vuorotteluvapaan turvin hoitamaan lapsenlastaan.
Minä tein koulun lisäksi työtä kolmella eri työnantajalla. Lähihoitajan ei ole vaikea saada sijaisuuksia.

Mieheni oli tehokkaasti käyttänyt sairauslomaansa netin treffipalstoilla ja surutta sopinut tapaamisia ja harrastanutkin seksiä työristeilyllä jo ennen vuodenvaihdetta. Tämä kaikki alkoi selviämään minulle vahingossa kesän loppupuolella kun hänen sähköposti oli jäänyt auki.

Meinasin ensin kaataa koko paskatunneryöpyn hänen silmilleen mutta jostain syystä päätinkin hieman pelata. Tein itselleni uuden mailiosoitteen sekä treffiprofiilin ja sitten katselin mitä tapahtuu. Ja se kaikki olikin kauheampaa kuin voin kuvitella.
Mieheni oli siis jo palannut takaisin työelämään kesällä ja hän käytti suruttta aikaa vastaillakseen minulle salaliittymästä.
En tiedä miksi itseäni kidutin sillä hän kertoi pikkuhiljaa vuosien varrella olleista salasuhteista ja hän koki että koska vaimo ei ollut voinut tarjota tarpeeksi seksiä oli hänen haettava sitä muualta.
Sitten jossain vaiheessa vain pyysin häntä soittamaan minulle prepaid-liittymään. Hän oli työmaalla ja minä Helsingin melussa ja järkytyin siitä miten hän puhui minulle ja ehdotti treffejä. Niitä ei koskaan tullut mutta asumusero kyllä.
Syksy 2011 oli raskas, minä kävin edelleen koulua ja tein töitä. Lapset kärsi mutta vaihtoehtoja ei ollut.
Serkkuni auttoi minua lastenhoidossa ja paljon lapset olikin myös isällään.
Alusta saakka mieheni pyrki sopiamaan asiaa ja oman mielenterveyteni takia kävin psyk.sairaanhoitajan luona keskustelemassa ja aloinkin ymmärtämään kuviota paremmin.

Sovimme että joulu vietetään yhdessä sillä omat voimat olivat niin lopussa etten olisi yksin jaksanut. 19.12.2011 sain Hierojan ammattitutkinnon. Se hieman piristi sekä vuosiloma palkkatyöstäni jota olin säästänyt.
Sairaanhoitajan kanssa käytyjen keskustelujen avulla sain itseni kasaan.

Joulua valmisteltiin ja lapset olivat tyytyväsiä. Aattoaamuna valmistelin ruokaa ja mies ja lapset lähtivät viemään jolulahjoja kummilapsille sekä tädilleni joka oli auttanut vuoden varrella minua paljon, joulukukkasta.
Ovesta tulikin takaisin kalpea mies ja hiljaiset, järkyttyneet lapset.
Mieheni pyysi minua istumaan ja kertoi että 17-vuotias kummipoikani oli kuollut aamulla kolarissa!
En muista aatosta juuri mitään. Käytiin kolaripaikalla ja vain itkettiin ja yritettiin olla.
Tapaninpäivänä tuli se kauhea myrsky joka katkoi etelä-suomesta sähköjä.
Mieheni soitettiin hätätöihin raivaamaan linjoja ja lasten kanssa jatkettiin olemista jonkinlaisessa shokissa.

Kaksi päivää myrskystä mieheni soitti ja kertoi kaatuneensa moottorisaha kädessä satuttaen vasemman olkapään. Ette varmaan usko jos sanon että se leikattiin helmikuussa 2012 ja hän palasi töihin kesäkuun lopussa. Täysin sama vamma eli kiertäjäkalvosimen repeämä.

Tämän kaiken taustalla oli tosiaan sairauslomasta ja opiskelun ajan rahoitusvaikeuksista johtuneet talousongelmat joita emme enää saaneet kuntoon vaikka viimeiseen asti yritimme. Firma haettiin konkurssiin 2012 toukokuussa.
Toiminimi oli minun nimellä samoin kuin talo jossa asuimme. Tästä alkoi vuoden kestänyt epävarmuus talon myymisestä joka päättyi siihen että elokuun 15.päivä 2013 muutimme kunnan vuokra-asuntoon.

Jos koskaan niin muuttopäivänä ajattelin kuolevani häpeästä.
Päätin sinä hetkenä kertoa asiasta avoimesti. Kun ei ole salattavaa ei voi kukaan niillä asioilla myöskään satuttaa. Kirjoitin asiasta facebookiin ja kerroin sen mitä oli tapahtunut.

Sain paljon tukea vanhemmiltani henkisesti. Häpeänkin pohjalta minun oli kuitenkin jaksettava elää jo lasten takia.

Olin palannut vuoden 2012 alusta takaisin lähihoitajan työhön ja konkurssin jälkeen palkastani toki menee ulosottoon iso siivu. Nyt paperit on velkaneuvojalla ja saattaa olla pieni mahdollisuus että pääsisin velkajärjestelyyn.

Asuntokin on jo vaihtunut vuoden alussa yksityisen vuokra-asuntoon ja se on ollut lottovoitto.

Ainoa joka tämän kaiken kiteyttää on se että 26.1.2014 sain yöllä tiedon että rakas isäni oli kuollut sairauskohtaukseen.

Siitä hetkestä eteenpäin koko ajan on varmistunut minussa ajatus siitä että minun on päästävä jakamaan ajatuksiani ihmisten kanssa.

Olen aiemmin kokenut että tämä kaikki on minun itse jaksettava kantaa ja onkin mutta ainakin ajatuksia vaihtamalla se kaikki voisi olla hieman kevyempää.

Olen aivan mykkänä surusta ja kaipaan isää kovasti. Toimin kuin pakotettuna enkä oikein kehtaa märistä fiiliksiäni muille. Asutaan samassa taloudessa tällä hetkellä mieheni ja lasten kanssa ja en tiedä itsekään miten pystyn painamaan pettämiskuviot taka-alalle.

Käyttäjä Amassados kirjoittanut 17.03.2014 klo 12:57

Hei Johannak,

Käy lukemassa "Parisuhde, koti ja perhe"-osiosta petettyjen tarinoita. Meitä on monta. Valitettavasti. Itse olen saanut niistä ketjuista valtavasti apua ja voimaa rämpiessäni erotuskassa ja petettynä. Omaa tarinaani olen kirjaillut ketjuun "uusi päivä".
Otan osaa isäsi poismenosta. Omani kuoli myös juuri joulun alla ja asian käsitteleminen on vieläkin kipeä ja kesken. Helmikuussa miehen pettämiset räjähtivät silmille ja parisuhteemme karahti kiville miehen muuttaessa vanhempiensa luo noin kuukausi sitten.

Asun myös itse pienellä paikkakunnalla, jossa en muualta muuttaneena tunne ketään. Olemme mieheni tahdosta eläneet varsin kahdenkeskeistä elämää ja nyt kun hän on lähtenyt, minulla ei ole täällä ketään. Lapsia meillä ei ole, joten tilanteeni on sangen erilainen sen suhteen kuin sinulla.

Itse sain apua työterveydestä, jonne onneksi älysin hakeutua. Ilman tätä palstaa en olisi niin ymmärtänyt tehdä hukkuessani shokkivaiheen ahdistukseen.
Hae itsellesi apua. Sinun ei tarvitse selvitä kaikesta yksin. Isot elämänmullistukset heilauttavat kenen tahansa elämän pois raiteiltaan.

Käyttäjä johannak kirjoittanut 17.03.2014 klo 16:03

Amassados
Kiitos vastauksestasi.. Tuntuu erikoisen ilahduttavalta että heti löytyy joku joka tietää mistä kirjoitan. Sitä vaan itse itseään eristää tehokkaasti sosiaalisista ympyröistä.
Mullakin on kavereita jotka on sanallisesti olleet tilanteestani pahoillaan mutta samalla olen myös muuttunut heille näkymättömäksi.
Olen ennen ollut erittäin sosiaalinen ja vilkaskin liikkumaan ja osallistumaan.
Nykyään en enää halua lähteä mihinkään. Painoa on tullut vuosien mittaan liikaa reilusti ja olenkin ylipainoinen enkä ihan vähääkään.

Harrastan enää kävelyä koirien kanssa ja sitäkin pääsääntöisesti yksin. Teen pitkiä lenkkejä ja niiden aikana tuntuu että saan "hengitettyä" vapaammin. sairastuin verenpainetautiin ja tilanteen muuttuessa jo hälyttäväksi aloitettiin lääkitys jota on jouduttu kaksi kertaa tehostamaan kun verenpaineet ei vaan meinaa laskea.
Viimeisin ongelma tuli kun sain kuulla isän kuolemasta. Nyt viikon verran paineet on olleet jo asiallisia.

Eli nyt näyttäisi sen puolesta olevan tasaisempaa mutta lääkitystä on kuin vanhalla mummolla 😉

Ylipainon ja ruokailun suhteen olen umpikujassa kun en enää oikein osaa tai uskalla syödä kunnolla kun pelkään painonnousua.

Tiedän työnikin puolesta paljon ravitsemuksesta mutta olen aivan lukossa asian kanssa kun on kyseessä itseni.

Koko naiseuteni romahti pettämisen tultua ilmi ja nykyään ei ole hetkeä ettenkö inhoisi itseäni.

Olen aina sanonut muille että jokaisessa ihmisessä on jokin piirre joka on kaunis. Itseni kohdalla en kuitenkaan enää tunne niin. Sellaista kohtaa ei vaan ole.

Olen aikuis.psyk. avohoidossa, lähinnä 3 kuukauden välein käyn lääkityskontrollissa. Venlafaksiinia mielialaan ja se on siinä. Psykoterapiaa suositellaan mutta terapeutin puuttuessa tai välimatkan ollessa pitkiä on sekin jäänyt.

Psyk.sh. ei oikein pysty mua auttamaan tai itse koen etten siitä mitään saa irti.

Jotenkin olen isän kuolemaan saakka vain ollut olemassa. Tuntematta yhtään mitään.

Sellaista sumua ja välinpitämättömyyttä itseäni kohtaan. Lapsista olen pitänyt niin hyvää huolta kuin olen pystynyt ja hoitanut työni. Viime talvena olin kaksi kuukautta sairauslomalla mutta sen jälkeen olen tehnyt taas töitä. Pieniä sairaslomia on ollut kun kroppa on nikotellut.

Nyt koen jotenkin tulleeni rajalle. Astunut johonkin josta ei ole paluuta. On katsottava ja mentävä eteenpäin. En tiedä miten mutta jokin minua pakottaa eteenpäin. Ihan kuin minussa olisi kaksi voimaa. Toinen käskee jäämään paikoilleen ja toinen vetää kädestä eteenpäin.

Siksi kai tännekin kirjoitin kun vimmaisesti etsin paikkaa jossa voisin vaihtaa ajatuksia tilanteestani!

Käyttäjä johannak kirjoittanut 18.03.2014 klo 10:27

Yön yli nukuttu.
Näin unta että harjoittelin sukeltamaan uimahallissa. Pyysin saada maskin ja olin jotenkin osaavan ja taidokkaan oloinen. Kuitenkin kun yritin sukeltaa en saanut kuin kasvoni pinnan alle. Yritin useasti mutta en pystynyt.
Olin tosi häpeissäni kun tajusin että yrityksiäni oli seuraamassa monta ihmistä. Muuta en unesta muista.

Nyt aamulla tajusin kuinka huono vointi minulla oikeasti on. Olen selitellyt vetämättömyyttä flunssalla mutta jotain muutakin nyt on ilmassa.
En ole lauantain jälkeen poistunut kotoa sillä voimia ei ole mihinkään.

En halua vastata puhelimeen enkä toivo kenenkään tulevan meille.

Kotitöitä saan tehtyä hieman ja koen sen jotenkin tärkeäksi. ts.pesen pyykkiä ja laitan tiskejä.

Mies käyttää koirat, käy kaupassa, vie lapset kouluun yms. Mä en vaan pysty.
Suutun hirmu pienestä ja pahoitan mieleni.

Soitin työterveyteen ja sanoin etten jaksa. Tänään olisi ollut iltavuoro mutta tajusin etten ole kykenevä hoitamaan muita kun en itsekään voi hyvin.
Sain ajan huomiseksi. Pelottaa jo valmiiksi mennä vollottamaan. Ensi viikolla on erik.lääkäri psykkalla joka toivottavasti ottaa kantaa mun työkykyyn ja terapiaan. Sain kuulla että meidän kylälle on valmistunut psykoterapeutti jonka pakeille olisi mahdollisuus päästä kelan kautta.
Pitäkee peukkuja!

Oli suorastaan häkellyttävää miten tämän palstan kahlaaminen eilisen aikana auttoi
minua tajuamaan ja näkemään tilanteeni.

Olen jo pelkästään työssä sellaisessa yksikössä joka ei ole työilmapiiriltään vakaa. Siellä työroolissani olen sosiaalinen iloinen pullukka joka ottaa vastuuta ja hoitaa asioita koska kokee ilmeisesti olevansa niin pirskatin tarpeellinen ja tärkeä.

Pienen pientä ajojahtia siellä on ollut ja muutama ihminen todennäköisesti odottaakin kieli pitkällä että lähtisin sieltä pois.
Itse pidän työstäni kovasti ja suurimmasta osasta työkavereita. Muutama on alusta asti kokenut minutkin uhkaksi ja saaneet muutaman ammattitaitoisen ihmisen lähtemään koska tietynlainen kuluttava työilmapiiri ei ole muuttunut yrityksistä huolimatta.

Minäpä olen pajattanut alusta saakka että osaan olla ja tulla kaikkien kanssa toimeen. Nyt viime aikoina on kuitenkin surettanut se miten raukkamiasesti työntekoani on arvosteltu irroittaen sanomisiani ja tekemisiäni asia yhteyksistä ja aiheutettu pahaa mieltä näillä asioilla.

Valheella on toki lyhkäiset jäljet ja olenkin päässyt onneksi puuttumaan jälkikäteen muutamaan asiaan joita minusta on kerrottu. Niistä jää niin paha mieli vaikka aina saa selityksen että joku on ymmärtänyt väärin ja minä olen ymmärtänyt väärin vaikka meidän yksikössä sama meininki on toistunut sen alusta saakka eli 3 vuotta joista itse olen talossa ollut 2,5 vuotta. Samalla työnanatajalla kymmenen vuotta ja muissa yksiköissä en ole kokenut samanlaista kohtelua ☹️

Nämä muutamat pahanpuhujat kokevat onnistuneensa savustaa omien sanojensa mukaan "vahvoja" persoonia ulos.
Nyt kai minun lähtölaskenta on käsillä!! Vahvahan en siinä mielessä ole mitä he tarkoittavat. Ainoa ero meillä on ammattitaito. Heidän kouluttamattomuus on mielestäni liikkeellepaneva voima ajojahtiin.
He sekoittavat tutkinnon ammattitaitoon joka on osittain harha.
Meillä työskentelee kouluttamattomia henkilöitä joilla on hyvinkin vahvaa osaamista.

Itse en koe että pelkästään kouluja käymällä voi saavuttaa ammattitaidon. Esimerkiksi sydämensivistystä ei saa kirjojen avulla, sitä joko on tai ei.
🙂

Noh, nyt pyörin tämän päivän ympyrää ja poden huonoa omaatuntoa sairauslomasta ja siitä teinkö väärin!?

Jakakaa ihmeessä ajatuksianne, yksin on tylsää pajattaa 🙂

Käyttäjä Amassados kirjoittanut 18.03.2014 klo 11:06

Minäkin löysin tämän sivuston siinä vaiheessa kun eron jälkeen aloin etsiä jotakin kanavaa, josta löytää apua tilanteeseeni. Alun perin etsin mitä tahansa tietoa parisuhdeterapiasta, koska kuvittelin sen pelastavan jotakin. Sitten löysin petettyjen tarinoita täältä ja huomasin saavani niistä sen avun mitä oikeasti etsinkin. Vertaistukea.

Mieheni ei ollut missään vaiheessa halukas lähtemään parisuhdeterapiaan. Hänen mielestään sellainen on tarkoitettu vain pariskunnille, jotka haluavat korjata suhdettaan. Että jos ollaan eroamassa, "on turha maksaa tonni tunnilta jollekin kallonkutistajalle". Uskon kuitenkin, että lopullinen syy haluttomuuteen oli pelko syyllistämisestä. Että viimeistään parisuhdeterapiassa joutuisi kohtaamaan oman osuutensa pettämisestä ja vastaamaan sitä koskeviin kysymyksiin ilman, että voisi paeta tilannetta kääntämällä sen itselleen edulliseksi. Tätä hän ei tietenkään ikinä myöntänyt eikä tule koskaan myöntämäänkään. Kuten ei tule koskaan kantamaan omaa vastuutaan pettäjänä.

Näen, että olet ollut vahva naruttaessasi miestäsi pettämisen suhteen. Olet osannut pelata mukana ja katsoa miten pitkälle homma etenee. Se vaatii melkoista luonteen lujuutta ettei heti paljasta korttejaan ja heitä kaikkea tietämäänsä toisen silmille. Itse en siihen pystynyt, vaikka tilaisuuskin oli. Jokaisesta kiinnijäämisestään miehestäni tuli entistä tarkempi peittämään jälkensä. Ja minä puolestani takerruin entistä tiukemmin. Hyväksyin miehen selitykset ja sen, että pettäminen olikin yhtäkkiä minusta johtuvaa. Jos en olisi ollut sellainen tai tällainen, pettämistä ei olisi tapahtunut. Itsetuntoni oli täysin poljettu maahan. Minä en ollut mitään. En edes uskollisuuden arvoinen.

Kerroit, että asutte edelleen yhdessä. Miten olette selvinneet pettämisestä? Minkälaista arkea vietätte nyt?

Käyttäjä Amassados kirjoittanut 18.03.2014 klo 11:34

johannak kirjoitti 18.3.2014 10:27

Nyt aamulla tajusin kuinka huono vointi minulla oikeasti on. Olen selitellyt vetämättömyyttä flunssalla mutta jotain muutakin nyt on ilmassa.
En ole lauantain jälkeen poistunut kotoa sillä voimia ei ole mihinkään.
En halua vastata puhelimeen enkä toivo kenenkään tulevan meille.
....
Soitin työterveyteen ja sanoin etten jaksa. Tänään olisi ollut iltavuoro mutta tajusin etten ole kykenevä hoitamaan muita kun en itsekään voi hyvin.
Sain ajan huomiseksi. Pelottaa jo valmiiksi mennä vollottamaan. Ensi viikolla on erik.lääkäri psykkalla joka toivottavasti ottaa kantaa mun työkykyyn ja terapiaan.

Mene työterveyteen ja itke kaikki ulos. Äläkä sekunttiakaan pode huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä tai sairauslomasta.

Minä olin eron jälkeen 1,5 viikkoa töissä nukkumatta öisin silmäystäkään ja syömättä suurinpiirtein mitään. Olen esimiesasemassa, joten minulta odotetaan vähän muutakin kuin ilmestymistä työpaikalle. Eräänä aamuna vaan tajusin, että ei helvettiläinen, mieli on valumassa kehon ulkopuolelle. Että vaellan päivästä toiseen kuin sumussa huoneesta toiseen ja tunnista toiseen. En muista mitään mitä olen puhunut enkä oikeastaan edes halunnut puhua kenenkään kanssa. Olin väsynyt, mutten pystynyt nukkumaan. Palelin, koska en pystynyt syömään ja energiavarannot olivat nollissa. Rinnassa oli koko ajan ahdistava tunne, puristus. Ja joka kerta kun näin miestäni, sain joko itkukohtauksen ja/tai muita fyysisiä oireita kuten pahoinvointia tai kehon tärinää.

Vielä työterveyteen kävellessäni ajattelin, että koko aika olisi pitänyt perua. Niin itsepäinen olin ja varma siitä, ettei tässä nyt yhden eron takia lannistuta. Kyynelhanat kuitenkin aukesivat heti kun istuin työterveyslääkärin vastaanottotuoliin. Jälkikäteen ajatellen olin varmasti melko hysteerinen. Jouduin välittömästi sairauslomalle ja sain ajan psykiatrille, joka arvioi mahdollista terapiatarvetta ja nyt olen käynyt keskustelemassa työterveyspsykologin kanssa. Aikoja on sovittu nyt kerran viikossa tuleville viikoille. Sairauslomalla olen edelleen. Voit uskoa, että tällaisen tunnollisen ihmisen, joka on aina hoitanut hommansa (ja vielä vähän extraa siihen päälle) oli vaikeaa jäädä pois töistä. Tunnustaa, että on nyt niin rikki ettei jaksa. Pahinta oli ehkä ilmoittaa esimiehelleni näin pitkästä poissaolosta.

Kirjoituksesi sivusi myös työilmapiiriäsi, jonka koit osittain ahdistavaksi ja painostavaksi. Selän takana puhumista, asioiden vääristelyä ym. Kuulostaa niin tyypilliseltä naisvaltaiselta alalta, jossa on heikkoa johtamista, ja jossa tietynlainen käytös vain annetaan tapahtua, hyväksytään hiljaisesti. Ja tietyt vahvat persoonat saavat hallita ympäristöä heikompien väistyessä. Ehkä ne poislähteneet tai "ulos savustetut" ovat huomanneet ilmapiirin sellaiseksi, etteivät halua siellä työskennellä. Luulen, että sinäkin olet huomannut, koska kerroit havainneesi itsestäsi tietyn roolin siellä. Onko se sellainen rooli, jossa haluat olla? Mitä näille roolituksille voitaisiin tehdä? Voinko itse vaikuttaa tähän? Kuka voi?

Työilmapiiri ja työhyvinvointiasiat voi nostaa myös esiin työterveydessä. Näennäisesti muka-hyvä työilmapiiri voi tosiasiassa olla jotain ihan muuta ja lopulta sairastuttaa. Tästä voisin puhua vaikka kuinka paljon. 😎

Käyttäjä johannak kirjoittanut 20.03.2014 klo 09:31

Aurinkoista huomenta!

Ihan ekaksi vastaus Amassadokselle.. Asutaan tosiaan yhdessä ja kompromissien ja perheneuvolan avulla ollaan saatu paketti jotakuinkin kasaan.

Mikään ei kuitenkaan ole niin kuin ennen.. Naiseuteni on kärsinyt kovia ja toivon että tulevaisuudessa häämöttävä psykoterapia voisi auttaa minua prosessoimaan asiaa.

Mieheni joutui selkä seinää vasten ja hänen oli valittava lopullinen ero tai asian puiminen läpi ja anteeksipyytäminen myös lapsilta.

Toki itse oleb velvollinen olemaan kaivamatta asiaa ja ollaan sovittu että jos jotain vastaavaa tulee vielä vastaan niin silloin ei enää edes keskustella.Mennään suhteessa tavallaan jatkoajalla..

En enää ajattele asiaa koska arki ja siitä selviytyminen vie kaiken ajan. Sen tiedän että mieheni kaltainen ajatusmaailma on sellainen että jos ero tulisi hankkisi hän heti itselleen uutta seuraa. Se minun pitää vaan hyväksyä.

Jaksamista Amassados sinulle ja toivon että löydät sellaisen terapeutin jonka kanssa pääset asiaa puimaan niin että ymmärrät sen että miehesi ajattelee niin eri tavalla.. Se on varmasti jossain määrin samanlainen vellipöksy kuin mieheni.. Pönkittää olematonta itsetuntoaan pelaamalla selän takana ja sitä kautta kokee olevansa matadoruros joka löytää seuraa ja sitä kautta kokee olevansa hyväksytty..

Puolisoa ne taitaa pitää enemmän äitinä kuin vaimona.. Nämä siis omia päätelmiä omista tunnoista kumpuavina..

Hieman muusta..
Eilen menin työterveyslääkärille ja kerroin jotain tilanteestani, siis fyysisiä fiiliksiä.. Sain ensi perjantaihin saakka sairauslomaa.. Oli jotenkin heti helpompi ymmärtää omaa tilannetta kun lekuri vertasi stressiäni maratoniin.. kysyi montako voisin rykäistä peräkkäin palauttelematta välillä? Sitten aloin ymmärtää ja uskoo ken haluaa niin olen pitänyt itseäni ihan oikeasti ihmisenä joka jaksaa, siis henkisesti.. En ole ymmärtänyt ollenkaan sitä minkälaisessa kiirastulessa olen elänyt..

Verenpaineitakin olen syyttänyt perimästä johtuvaksi.. Ja ylipainoa..

Jatkuvat taloushuolet saa minut hulluuden partaalle.. Miten ihanaa olisi hankkia lapsille kivoja vaatteita ja viedä niitä johonkin.. Käydä kaupassa ja ostaa kärryt täyteen herkkuja. Toisaalta tiedän että asiat voisi olla huonomminkin.
Eipä se onni tule materiasta mutta joskus loputon kädestä suuhun eläminen meinaa viedä hermot..

Yritän keräillä itseäni koska kun ilmoitin sairauslomasta esimiehelle tuli napakka viesti siitä kuinka on hyvä että hoidan omat asiani kuntoon! Eiköhän se hänen johtama työkin ole hieman osa sitä minun omia asioita??

Ihana kun voi elättää illuusioita työpaikasta jossa ei ole ongelmia.. Kuvittelin jo hetken että sellaiset työpaikat on haudattu jossa esimiehen pakeille vie pieni polku jossa kerrotaan kaikki "ei kirjattava" informaatio.
Olen satuttanut itseäni aatteeni takia sillä hoitotyössä olen tietyistä eettisistä ja lakiin perustuvista asioista tarkka. Nyt olen sen takia joutunut hieman muutamien toisin ajattelevien hampaisiin ja tilanteet on hoidettu niin että kun olen vapailla on tekemisistäni etsitty epäkohtia, irrotettu sanomisia asiayhteyksistä ja kerrottu niitä vuoden alussa aloittaneelle esimiehelle.
On ollut mieltä ylentävää palata vapailta kun vihjailevia tekstejä asioiden hoitamisista lukee infovihossa..

Ja nyt pohdin kuinka ottaisin puheeksi tämänkin asian..

Käyttäjä johannak kirjoittanut 21.03.2014 klo 09:25

Ja huomenta!

Yön nukuin kuin tukki. Herätessä leukakipu oli niin kauheaa että oli pakko ottaa Burana vaikka se ei sovi verenpainelääkkeitten kanssa kauheen hyvin yhteen.
Olen siis nähnyt painajaisia mutta ei mitään muistikuvaa mitä unta.
Ja parempi ehkä niin.

Oon hitokseen huonolla tuulella. Mua ärsyttää, kiukuttaa ja suututtaa ihan kaikki.

Sellainen fiilis että ympärillä on taas monta tassua ojossa pyytämässä multa jotain. Vaikka ei se niin mene.. Nyt kun tietoisesti ymmärrän että todellakin voin kieltäytyä tekemästä kaikkea niin mullapa taitaakin olla huono omatunto asiasta.
Jo pelkästään asian tiedostamisesta paska fiilis.

Miksi meistä tulee tällaisia hermokimppuja? Sitä etsitään syytä yksittäisistä tapahtumista ja läheisistä mutta uhkaavasti alkaa mieleen pompsahtelemaan muistoja lapsuudesta.

Sieltähän ne eväät saadaan itsetunnon rakennustarpeiksi.
Synnyin neljä vuotta veljen syntymän jälkeen. Isä oli jo muuttanut pois ja me asuttiin kommuunissa sukulaisten kanssa.
Jossain määrin mä en tainnut tietää kauhean hyvin kuka musta on "vastuussa". Kaikki piti minusta huolta, tädit, enot ja mummo.
Äiti yritti eron jälkeen rakentaa nuorena ihmisenä uutta elämää ja tapasikin muutaman kevyen suhteen jälkeen miehen johon tulisesti rakastui.

Oma muistoni on se että yksi päivä ajoi mummolan pihaan kuorma-auto johon meidän tavarat kannettiin. Nyt tätä kirjoittaessa muistan että me olimme kyllä käyneet siellä talossa ainakin kerran "tutustumassa"

Eli me vaan muutettiin maalle, valtavan kokoiseen vanhaan koulurakennukseen.
Äidin uusi mies oli yrittäjä ja aluksi äiti hoisi omaa virkaansa kaupungissa mutta pikkuhiljaa hän ajautui enemmän miehensä työn pariin ja lopuksi irtisanoi itsensä palkkatyöstään.
Näin äidistä tuli yrittäjän puoliso ja kuherruskuukauden jälkeen kauniista naisellisesta äidistä alkoi tulla haalistunut.

Ymmärsin jo heti silloin 5-vuotiaana tlanteessa olevan jotain outoa. Rakas äitini jolta olin saanut turvaa ja huomiota ei enää ollutkaan lähellä kun sitä tarvitsin.

Jouduin nukkumaan omaan huoneeseen ja äidin sänkyyn ei saanut mennä jos yöllä heräsi.
Se talo oli kauhean pelottava kun se natisi ja paukkui. Onneksi siellä oli saksanpaimenkoira joka antoi minulle turvaa ja lohtua. Sitä tulikin minun elämässä yksi merkittävä hahmo jonka kuolemaa 14-vuotiaana itkin ja surin pitkään.

Muistan että heräsin usein sänky märkänä ja sitä häpesin. Häpesin sitä niin että vieläkin asian muisteleminen tekee kipeää.
Olin varmaan jo koulussa kun oire pikkuhiljaa helpotti mutta niin traumatisoivaa se oli että iltaisin saatoin valvoa ja tunnustella olisiko vielä pissahätä?

Talossa vieraili usein äidin miesystävän vanhemmat jotka olivat hyvin iäkkäitä. Sain heiltä huomiota ja vaikka se olikin mamman puolelta uskonnollista julistamista otin sen innokaana vastaan. Sillä seurauksella tosin että ala-aste iän pelkäsin maailmanloppua joka varmasta tuli vuonna 2000.

Laskin iltaisin sitä kuinka vanhaksi ehdin elää kun se tapahtuu. En puhunut asiasta kenellekään sillä jotenkin koetin suojella muita siltä tiedolta.
Mamma kuunteli myös uutisia ja sitä kautta sain korviini kaikkein raadollisimmat maailman tapahtumat ja seikkaperäisen selostuksen asiasta raamatun näkökulmasta.

Tämän mamman kuoltua sain häneltä perintönä kuvaraamattu-sarjan ja vasta aikuisena availin sen sivuja ja se oli tosi ahdistavaa. Siellä välissä oli kuivattu neliapila ja lisäksi kirjanmerkkejä huomioina tekstejä.. "tässä puhutaan maailmanlopusta"

Nyt voin katsella asiaa ja kirjoittaa siitä mutta sen ymmärtäminen kuinka paljon traumatisoiduin lapsena ei ilmeisesti ole vieläkään mnulle selvinnyt.

Isääni tutustuin "sattumalta" lomareissulla. Meillä oli aivan sovitut sen aikaisen tapaamiskuviot "lapset isällä joka toinen viikonloppu" mutta isän ulkomaantyön takia ne eivät toteutuneet. Olimme äidin ja hänen miesystävänsä kanssa lomaressulla pohjoisessa ja jostain syystä päätimme käydä minun mummolassa matkalla.

Siellä sattui olemaan samaan aikaan isäni ja hänen uusi nuorikkonsa kesälomalla ja näin pääsin näkemään tämän paljon puhutun isäni.
Olin myyty! Pyysin ja sain jäädä sinne lomalla ja muut jatkoi matkaansa.
Sain tutustua isän sukulaisiin, pappaan ja täteihin ja serkkuihini.
Isän naisystävä ei tainnut olla kauhean innoissaan sinne jäämisestä sillä muistikuvat kohtaamisistamme siellä on hieman kylmiä.

Täytyin huolenpidolla fyysisesti. Minua syötettiin, juotettiin ja ihmeteltiin. Veljeni ei jäänyt kanssani sinne vaan oli jatkanut matkaansa äidin mukana. Ihmettelen sitä vieläkin mutta toisaalta hän oli miltei kymmenenvuotias ja ymmärsi asiaa paremmin.

Veljeni oli siis asunut varhaisvuotensa tuolla isän kotipaikalla ja eron takia muuttaneet sieltä pois. Veljeni on varmasti kokenut itsensä jotenkin petetyksi aikuisten puolelta.

Olen miettinyt voiko rakkauteni ruokaan ja juomaan tulla juuri näistä kokemuksista. Olin lapsuudessa lähes alipainoinen mutta teini-ikään tullessa alkoi paino pikkuhiljaa kerääntymään ja loppua ei vieläkään näy.

Mun on pakko alkaa lopettelemaan tätä vuodatusta sillä muutama ihan pakko hoitaa juttu odottaa..

Aika yllättävää että mulla makaa jaloissa kaksi isoa koiraa jotka edelleenkin mun elämässä ovat arjenterapeutteja joka tavalla 🙂

Mukavaa päivää kaikille 🌻🙂🌻

Käyttäjä Autiotalon Kuunvalo kirjoittanut 21.03.2014 klo 18:21

Johanna🙂🌻

Kirjoittamasi oli kaikkineen kiinnostava, mutta ajattelin kommentoida tässä paria kohtaa, jotka kuulostivat kovin tutulle.

Nimittäin ensin sängyn kasteleminen. Minulla oli aivan sama. Olin jo pitkälle kouluikäinen ennen kuin se loppui. Äiti oli aika pulassa sen ongelman kanssa ja minulle itselle se oli myös hämmentävää. Meni siinä moni patjakin pilalle, kun minä aina lorotin ne märäksi. Itse yhdistän sen siihen, että olin stressaantunut ja ahdistunut. Noihin aikoihin koulussa olin opettajien silmätikku, toiset lapset ja heidän vanhempansa "kiusasivat" minua ja eräs sukulainen "rankaisi" minua usein pieksemällä minut mustelmille. Eiköhän siinä tarpeeksi stressin aihetta pienelle ja herkälle lapselle.

Sitten tuo maailmanloppuasia..Olin penskana hoidossa erään perhepäivähoitajan luona, joka oli erään uskonlahkon edustaja. Hän höpisi meille lapsille päivät juttuja Jumalasta ja Saatanasta ja kuinka tulee maailmanloppu. Äitini alkoi ihmetellä, kun kotonakin olin kovin ahdistunut ja tuijotin ikkunasta taivaalle. Sanoin äidille, että Saatana tulee ikkunasta hakemaan minua. Hoitotäti hoki meille joka päivä, että koska olemme ilkeitä niin Saatana tulee sieppaamaan meidät ikkunan kautta. Minä olin herkkä ja muutenkin jännitin ja pelkäsin vähän kaikkea ja voi uskoa, että olin 24/7 kauhuissani noiden juttujen vuoksi. Myös hoitotäti kertoi minulle, että minun äiti ei pääse taivaaseen, koska on paha ihminen. Iltakaudet itkin salaa ja surin, että äiti ei pääse taivaaseen.

Hirveää, että tuollaisia aikuisia on olemassa😞

Käyttäjä johannak kirjoittanut 22.03.2014 klo 08:40

Huomenta!

Hui kun meni ihan kylmät väreet kun luin AK:n viestin. Oikeasti on jotenkin huikeeta että joku jossain on kokenut samaa kuin minä ja tietää mistä puhun.

Ei nämä ole sellaisia kahvipöytäkeskustelujen yleisimpiä aihevalintoja 😉

Anonyymit pissaliisat 😀

Mutta olen niin samaa mieltä että miten voi olla aikuisia jotka ovat niin häiriintyneitä että kiusaavat lapsia juuri vaikka maailmanloppu puheilla.

Yksi ytsäväni kertoi odottaneensa jeesusta tulevaksi juurikin öisin ja kärsi tämän takia uniavaikeuksista lapsena. Pelkäsi nukahtaa jos jeesus tulisi niin kuin varmaksi oli kerrottu. Ja tuo syntisyys. Miten kauheaa on pelotella lasta helvetillä! Se on sairasta!

Viime yö meni jotenkin nukkuessa. Leuat on rennommat joten ei tarvitse kärsiä niska/päänsärystä sen takia.

Näin sellaista unta että olin kaupassa jossa myytiin nuotteja ja musiikkikirjoja. Kysyin myyjältä apua jonkin kirjan etsintään ja hän kertoi että heillä ei ole musiikkiosaston myyjää kun se oli kuollut pari päivää sitten.
Kysyin tuleeko paikka auki? Ja kaupan omistaja saapui paikalle ja kertoi että voin aloittaa heillä heti.
Mä olin jotenkin tosi iloinen ja onnellinen kun siirtelin niitä nuottikirjoja hyllyistä toiseen kun ne kaikki oli ihan sekaisin.
Siellä oli sellainen kirja josta löytyi ihan kaikki biisit mitä tiesin olevan olemassa!

Voi mun alitajunta.

Kroppa on ihan puhki edelleen.Voimat poissa.
Ilma ulkona on ihan älyttömän kaunis, linnut laulaa ja aurinko paistaa.

Suunnittelen varovasti ulkoiluretkeä perheen ja koirien kanssa.
Sitä jaksanko sen kokonaisuudessaan toteuttaa jää nähtäväksi.

Mä tein eilen niin paljon ajatustyötä ettei tänään tule mitään prosessoitua tekstiä.

Oliskos se sen merkki että on vapaapäivän aika.

Mua on muuten eilen naurattanut muutama asia ihan spontaanisti, silleen kuin nuorempana kun tuli naurettua jollekin tyhjänpäiväiselle tilannekomiikalle maha krampissa ja lirut melkein housuissa.

Lainaus Leijonaemojen sivuilta ja musta sopii ja voisi olla vastaus eiliseen hymyyn!?

"Vaikeiden tilanteiden kohtaamiseen tarvitaan itseluottamusta. Itseluottamus on kokemus, joka parhaimmillaan syntyy läheisessä vuorovaikutuksessa ja jaetussa oppimisessa vertaisten kesken. Vertaisryhmä voi antaa ihmiselle ikään kuin turvallisuusvyöhykkeen, jonka tuella ihminen rohkenee ylittää itseään ja asettaa itsensä alttiiksi ja kestää epäonnistumiset. Ihmiselle on hyvin tärkeää, että hän pystyy suhtautumaan asioihin positiivisesti ja että hänellä on tunne siitä, että hän pystyy itse kontrolloimaan elämäänsä. Ihminen kestää kovaakin stressiä, jos hänen itsearvostuksen ja kontrollin tunteensa säilyvät."

Aurinkoista lauantaita kaikille tukilaisille!

Käyttäjä johannak kirjoittanut 23.03.2014 klo 15:11

Nukuin kuin tukki läpi yön.
Yritin aamulla muistaa mitä unta näin muttei se onnistunut ja se vähän kaivelee.

Kävin seitsemän kilsan lenksan ja se otti hiukan koville.
Näin jälkeenpäin fiilis on hyvä ja rauhallinen.

Masu täynnä hyvää kotiruokaa ja vaakatasossa kirjaa lukien.

Mä taisin eilen osata riitelemättä pitää puoliani ja sain sanottua oman mielipiteeni niin että se kuultiinkin.
Jotenkin koko perhe on ollut tasapainoisempi ja välit kaikilla paremmat.

Se on minulle tärkeämpää kuin mikään muu.

Ensi viikolla ajattelin käydä laittamassa isän haudalle jotain kukkia.
Mulla on ihan kauhea ikävä isää.
Se on jotain niin repivää kun se tulee mieleen aaltomaisesti ja ihan puskista.

Minä oon tässä pohtinut tuota kuolemaa ja sitä mitä sen jälkeen on.
Vaikeita asioita yhden pään sisään kiertämään.

Käyttäjä Autiotalon Kuunvalo kirjoittanut 23.03.2014 klo 15:32

🙂 Toivottavasti Johannan viikonloppu on mennyt mukavissa merkeissä ja jaksoit käydä ulkoilemassa?

Minulla mennyt muuten hyvin, paitsi eilen ilta ja tänään hieman matalapainetta, mutta nyt jo vähän parempi mieli taas..se on tämmöistä venkoilua, kun on epävakaa ja sitten kun on saanut itsensä johonkin kuosiin niin tulee romahdus jonkun yhden asian vuoksi.

Kirjoittele taas kun ehdit/jaksat🙂👍

Käyttäjä johannak kirjoittanut 24.03.2014 klo 10:33

Huomenta!

Pääsin eilen lenkille ja se tuntuu nyt koko kropassa.

Mutta no pain no gain vai miten se oli.

Nukuin taas tosi sikeästi. Näin unta että minulla oli uusi polkupyörä jota lähdin polkemaan innoissani kuin pikkutyttö.. Mutta se ei ollutkaan helppoa, polkimissa oli jotain häikkää ja vaikka kuinka yritin niin mun jalat lipsui ja ajamisesta ei tullut mitään ja mä olin niin pettynyt.. Ihan kauhean pettynyt. tai olisiko tunne ollut myös häpeää?

Tämä kaikenlainen prosessointi vie kauheesti voimia ja tuntuu että se on yhtä rankkaa kuin urheileminen.. aivot väsyy.

Ihan järkkyä miten paljon muistoja voi alkaa vyörymään mieleen kun tekee niille tilaa.

Tällä viikolla meen tapaamaan psykiatri-setää ja mietitään lääkitystä mutta toivottavasti hän tekee mulle lausunnon psykoterapiaa varten.
Nyt jos koska alkaa olemaan aika luoda suhde terapeuttiin ja päästä tsiigailemaan ajatuksia terapian avulla.

Tekisi kauheasti mieli tehdä asunnossa jotain ja laitella paikkoja mutta siihen ei vielä aloitekyky riitä. Oon aatellut että jos yhdenkin pikkujutun saan tehtyä niin se saa riittää.

Rauhallinen kävely koiran kanssa voisi olla juuri se mitä nyt tarvitsen.

Kirjastoreissu houkuttaisi mutta meinasin etten ota siitä stressiä. Menen jos menen. Voi olla että kiusallani menenkin 😉

Mun on kauhean vaikea käsittää että isä on pois mun elämästä siinä muodossa kuin hän on viime vuodet ollut.
Vasta aikuisiällä me tutustutttiin kunnolla ja tultiin läheisiksi ja sekin riitti minulle. Olin koko ikäni häntä kaivannut.
Pienenä minä selittelin itselleni ja muille sitä miksi isä ei hakenut minua silloin kun oli sovittu. En voinut uskoa että se ei vaan tullut. Kuvittelin minun ja isän välille sellaisen henkisen yhteyden jolla viestimme. Uskoin että minä ymmärsin isää sanomatta ja uskoin vahvasti että isä olisi tullut hakemaan jos olisi pystynyt että joku muu esti häntä kuin hänen oma tahto.

En ole voinut käsittää minkälaisen arven nuo kaikki ovat jättäneet. En vain ole nähnyt sen yhetyttä omaan hyvinvointiini ja itsekunnioitukseen tai sen puutteeseen.

Olen jossain määrin vahvuuteen sairastunut sillä todennäköisesti jos näin ei olisi käynyt olisin avannut ranteet jo hyvin nuorena. Sitä ajatusta ettei sinusta välitetä ei vaan voi kestää.

Se että kaikki naiselliset piirteet pitää peittää kun niitä pidetään huonoina ja iljettävinä.

Äitini tosiaan mkuuttui sellaiseksi harmaavarpuseksi miesystävänsä "avulla"

Tämä yrittäjämies sai äidin uskomaan kaikkeen valheelliseen. Veljeni kutsui sitä aivopesuksi.
Tämä puoliso oli hyvin mustasukkainen ja äitiäni siitä varoiteltiinkin mutta ei kai rakastunut ihminen mitään halua nähdä.
Saman naisellisuuden halveksiminen heijastui minuun ja naiseksi kasvuun joka näkyy minussa vieläkin.
Olin ja elin kuin poika koska vain sillä tavalla sain edes vähän positiivista huomiota.

Kun sain korvikset ne poltteli korvissani kauheasti kun minulle kerrottiin että olin kuin mikäkin muija kun oli sellaiset helyt korvissa.
Se oli ihan kauhea pettymys ja loukkaus.
Meikata ei saanut. Äiti ei puhunut koskaan murrosiästä ja se iljetti minua kauheasti kun elin niin poikamaisesti.
Vihasin sitä hetkeä kun kuukautiset alkoi. Se oli kauheinta elämässäni.
Pikkuhiljaa aloin saada voimaa puhua serkulleni ja sitä kautta peiliä naiseudelleni.
Yläasteella sain uusia luokkakkavereita ja myös heistä peiliä ajatuksilleni.
Jossain määrin varhaislapsuuden helvetti oli helpottanut. Olin turvassa.
Maailmanloppumamma oli kuollut ja kuopattu ja äiti erosi miesystävästään kun oli 15:sta.
Toisinsanoen miesystävä jätti äidin kun äiti oli tehnyt jotain radikaalia ja lähtenyt kylään sukulaisensa luo ja tämä riitti eroon.
Mies vain lähti omistamastaan talosta ja jätti sekaisin olevan äitini sinne. Minä joka olin juuri tavannut ystäviä ja saanut varovasti jalansijaa sosiaalisesti olinkin siinä tilanteessa että äiti alkoikin kääntämään säälin- ja tuentarpeensa minuun.
Se oli ihan kauheaa.
Mutsi itki kotona ja uhkaili itsemurhalla.
Tätä kauheutta kesti miltei vuoden. Lähdin toiseen kaupunkiin jatko-opiskelemaan peruskoulun jälkeen mutta siitä ei tullut mitään koska tilanne kotona vei kauheasti voimia.

Mulla oli onneksi tukena 14-ikäisenä tapaamani poikaystävä joka taisi olla ainoa joka aavisti ja näki tilanteeni ja hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Hänen avullaan löysyin itsestäni myös joitain positiivisia puolia ja sain kasvaa osan matkaa naiseksi.

Helppoa se ei ollut koska kaikenlainen koskettaminen ja läheisyys oli kauheaa.
Ehkä en koskaan voinut uskoa että kukaan voi oikeasti nähdä minussa mitään kaunista.

Enkä itseasiassa usko edelleenkään että kukaan näkee.

Itseinho on ja asuu minussa niin syvässä että se osaa sopivissa kohdissa nostaa päätään ja muistuttaa kuinka iljettävä olen.

Lihavuus on sellainen asia minkä takana on hyvä olla myös piilossa.

Olen nyt niin täynnä tunnetta etten saa jatkettua kirjoitusta vaikka haluaisin.

Ehkä tämä alkaa olla aika lähellä kipupistettäni. Asia jota en osaa käsitellä enkä ymmärtää.

Tämä on vain jotain sellaista mikä minussa on ja pysyy!

Käyttäjä Amassados kirjoittanut 24.03.2014 klo 10:34

johannak kirjoitti 23.3.2014 15:11

Ensi viikolla ajattelin käydä laittamassa isän haudalle jotain kukkia.
Mulla on ihan kauhea ikävä isää.
Se on jotain niin repivää kun se tulee mieleen aaltomaisesti ja ihan puskista.

Itsekin isän vähän aikaa sitten menettäneenä olen pohtinut paljon lapsuuttani ja isään liittyviä asioita. Emme olleet tekemisissä lainkaan hänen viimeisinä vuosinaan, johtuen hänen alkoholiongelmastaan. Alkoholi näytteli aina niin isoa roolia ja nosti esiin väkivaltaisen käytöksen, jolloin me lapset saimme siitä osamme. Hän ei koskaan lyönyt äitiäni (ainakaan niin että tietäisin), mutta lapsiaan pieksi surutta senkin edestä. Nyky-yhteiskunta ei enää sellaista hyväksyisi. 80-luvulla nämä asiat piiloteltiin huolella eikä kulisseja sopinut horjuttaa. Julkinen salaisuus. Kaikki tiesivät, mutta kukaan ei puuttunut.

Isä on silti aina isä lapselle, vaikka olisi miten paha hyvänsä. Jotenkin aina toivoin, että meidän suhteemme olisi voinut olla erilainen. Että vielä tulisi se päivä, jolloin isä pyytäisi anteeksi meille aiheuttamaa tuskaa ja haluaisi muuttua. Ei tullut. Äkillinen kuolema poisti kaikki mahdollisuudet sanomatta jääneisiin asioihin. Selvittämättömiin ongelmiin.

Isä haudattiin hänen tahdostaan viimeisimmän vaimonsa sukuhautaan. Olin järkyttynyt, koska oletin ilman muuta hänen haluavan viimeisen leposijansa olevan omien vanhempiensa vieressä. Asia on jotenkin niin vaikea, etten pysty edes menemään tuonne haudalle. Surullista. Todella surullista. 😭

Käyttäjä johannak kirjoittanut 24.03.2014 klo 15:24

Voi Amassados..
Jotenkin surullista lukea nuo sinun fiilikset suhteessa isääsi..

Ajattelen juuri samalla tavalla siitä että isä on kuitenkin isä. Kun oma vanhempi kuolee sitä niin kuin tarkastelee sitä asiaa jotenkin lapsen silmin. Ei rationaalisesti vaan lapsen tunteella.

Ainakin itse koen niin.

Ikävöin myös sitä isää joka tosiaankin on osittain myös vain minun omassa mielessä. Se isä joka tuli hakemaan silloin kun sovittiin ja kuka kaipasi minua kun oli reissuillaan.

Kirjoitin koulun ainekirjoituksessakin että olin lomilla tehnyt vaikka minkälaisia reissuja isäni kanssa vaikka en ollut isää lomalla nähnytkään.

Totuus ja mielikuvitus mutta osa sitä omaa historiaa joka syöksyy mieleen nyt kun eräs ajanjakso on päättynyt.

Toivon että löydät jonkun paikan jossa sytyttää kynttilä ja muistella isääsi jotenkin ja saada se oma surutyö tehtyä.

Väkivaltaa ja epäoikeudenmukaista käytöstä on vaikea antaa anteeksi eikä tarvitsekaan mutta ehkä ajan saatossa sieltä alta puskee jotain mukavia muistoja jotka kantaa sinua <3😭

Käyttäjä Autiotalon Kuunvalo kirjoittanut 24.03.2014 klo 19:06

Johanna,

Täällä yksi "Isätön" ilmoittautuu.

Minulla ei ole omasta isästäni, kuin pari ruttuista valokuvaa 70-luvulta. Tiedän, kuka on isäni, mutta en ole edes koskaan nähnyt häntä livenä. Hän asuu maailman toisella puolen. Tiedän vain sen, mitä äiti on hänestä kertonut.

Isäni ei ole suomalainen. Niinpä minäkään en ole kuin puoliksi suomalainen. Mutta olen aina asunut suomessa ja siis suomalainen. Äitini ei akoinaan halunnut muuttaa minun kanssani isäni maahan ja niinpä heidän tiensä sitten erosivat.

Isä ei tykännyt tästä. Kun teininä otin häneen yhteyttä hän ei enää halunnut kuulla meistä mitään. Se oli silloin minulle, herkässä iässä olevalle ja omaa identiteettiään etsivälle varsin kova kolaus ja siitä seurasikin paljon sekavia aikoja..tunsin isäni hylänneen minut.

Nykyään en tiedä hänestä mitään. Ilmeisesti minulla on kuitenkin siellä sisko ja velipuolia ja muuta sukua tietysti. Äiti sanoo usein, että olen aivan isäni näköinen ja samanluonteinen.

En ole aikuisena halunnut tutustua häneen. Vieraaseen ihmiseen. Niin se asia on sitten jäänyt ja minusta ihan hyvä niin. En voi ikävöidä sellaista mitä en ole koskaan edes tuntenut.

Mutta ajatus, että minullakin on isä, tuntuu joskus omituiselta.

Olen minäkin joskus nuorempana sepittänyt mielessäni ja muillekin ihmisille vaikka mitä mahtavia tarinoita isäni ja minun suhteesta ja elämästämme, heh.

Vieläkin usein annan muille sellaisen kuvan, että olen isäni kanssa tekemisissä, hän nyt vain sattuu asumaan kaukana.