Katsoin tänään elokuvan The New World ja sain itseni kiinni useamman kerran leffan aikana ajattelemasta, että toisen ihmisen syvästi rakastaminen on jotenkin epäuskottavaa. Ensin ajattelin, että en oikeastaan sydämmessäni usko, että mies voisi syvästi rakastaa naista (heh, ja nyt en tarkoita siksi, että naisissa olisi jotain vikaa, vaan että ylipäätään tuntuu kummalliselta ja epäuskottavalta ajatus, että mies voisi oikeasti syvästi rakastaa…). Olen siis itse nainen. Hätkähdyin jotenkin kun tajusin, että en oikeastaan usko rakkauteen…. Olen tähän mennessä ajatellut, etten usko että MINUA voisi kukaan rakastaa, mutta tänään se kolahti: en usko ylipäätään rakkauteen. Asiaa hieman tarkemmin kaivettuani sisimmästäni ymmärsin, etten oikein usko, että nainenkaan kykenee täysin rakastamaan.
Surullista… Onkos nyt sitten ihme, ettei ole elämäänsä rakkautta löytänyt kun ei siihen sisimmässään usko?
Totesin ystävälleni, että tämä lienee asia, josta minun täytyy puhua toivottavasti jo pian alkavassa terapiassa 🙂…. Odotan siis kelalta päätöstä ja sitten toivonmukaan pääsen aloittamaan vihdoin terapiatyöskentelyn! Jei! Toivon kipinä sydämmessä… Joskos sitä joskus vielä ymmärtäisi, että toista voi rakastaa ja voi tulla myös itse rakastetuksi – aidosti, koko sydämmestään (tuntuu ihan absurdilta edes kirjoittaa noin!).
Ps. The New World oli hyvä leffa, suosittelen!
Dolorous, kirjoitit hyvin. Minäkin jäin nyt tuota miettimään...
Uskon ja koen, että lastaan voi rakastaa syvästi, mutta siinäkin voi olla osa velvollisuutta. Minulle lapseni on tärkeintä maailmassa.
Ongelmia syntyy, kun rakastan miestänikin. Mutta en niin paljon... Sen myösntäminen on vaikeaa. Terapeuttini puhui joskus, kun aiheesta puhuimme, että lapsen rakastaminen ja aikuisen rakastaminen on erilaista rakkautta, mutta kumpaakin voi rakastaa syvästi.
Mutta kyllä minulle lapsi on hyvin erityinen. En sitten tiedä, jos lapsia olisi enemmän... Olen ajatellut, etten osaisi rakastaa useampaa lasta tasaveroisesti. Niinpä onneksi, lapsia on vain yksi.
Jardin Prive
Kyllä minusta voi rakastaa syvästi toista ihmistä. Tuo on totta, että lasta rakastaa tietyllä tavalla enemmän kuin puolisoa. Jos minä kuolisin, lapset menettäisivät äidin ja se olisi aivan kamalaa ja lapsille traumaattista. Mies voi aina löytää uuden vaimon ja varmasti toipuu puolison menettämisestä helpommin kuin lapset, vaikka tietysti sureekin aikansa.
Silloin, kun on oikein masentunut, rakkaus muuttuu kivuksi. Ainakin minulla. Ainakin lapsia kohtaan. Tunnen samaan aikaan valtavaa rakkautta, mutta myös syyllisyyttä siitä, että lapsilla on tällainen sairasteleva äiti ja tunnen sairaudestani valtavaa syyllisyyttä. Tunnen myös syvää huolta lasten puolesta. Samaan aikaan olen käpertynyt itseeni ja masennukseeni, mutta myös yritän pitää lapsista huolta parhaani mukaan. Nämä kaikki yhdessä sekoittuvat suureksi, kipeäksi möykyksi rinnassa. Tuskaksi.
Helppoa ei rakkaus ole kai koskaan.
Hyvä pohdinta ja olen sitä itsekin joskus kelannut, onko
syvää rakkautta toista ihmistä kohtaan olemassa, siis niin syvää, että kuolisi toisen puolesta.
Oman lapsen puolesta voisi kuollakin. Lastaan rakastaa niin syvästi.