Itse en ole ikinä päässyt paniikista eroon sen jälkeen olen hikinen ja täysin pihalla mailmasta tuntuu kuin haluisin huutaa keskellä stockmannin meikkiosastoa vaikkapa no tällästä se on kun inhoaaa väen tiheyttä. Usein olen vain todella veemäinen sillä hetkellä ja haluan päästä lukkiutumaan kotiini kunnes taas kokoan itseni ja lähden seuraavan kerran ulos. No mulle auttaa mielialalääkkeet rauhoittelu pääset täältä pois kyllä ,korujen näprääminen tavaroiden koskettelu, musiikki, korvatulpat mutten silti nauti tilanteista täyttä häkää koen silti hermojen menetystä ja rauhattomuutta. Olen iloinen pääsen edes jossain käymään näillä avuilla joskus menee kyllä takapakkia ,kun liikaa ollut tekemistä.

Hei Kisulitassu,

Minulla taas kohtaukset tulevat usein silloin, kun olen yksin, iltaisin/öisin, kun ei voi pyytää keneltäkään apua... Ehkä juuri se on yksi aiheuttaja, että tiedän olevani aivan yksin jos jotain tapahtuu.

Minullakin musiikki auttaa joskus, mutta useimmiten yritän keskittyä johonkin hömppä tv-ohjelmaan, se jotenkin rauhoittaa.. Tämäkin on tosin hankalaa öisin kun tv:stä ei tule mitään.

Olen elänyt paniikkikohtausten kanssa noin 8 vuotta. On kyllä tullut tutuksi mikä tilanne johtaa kohtaukseen ja mikä ei. Olen opetellut siedättämään itseäni tilanteisiin joissa koen olevani niin sanotusti puun ja kuoren välissä enkä pääse karkuun tilannetta. On toki apukeinoja joilla saan hillittyä kohtauksen. Rukoilen (jep olen uskovainen), puoliso silittää ja hoitaa jolloin olo helpottaa, meditoin. Eniten olen vain oppinut sietämään tätä vaivaa. Välillä se väsyttää ihan tosissaan ja tekis mieli nakata romut koppaan ja ampua itsensä mutta sitten taas saan olon helpottamaan jollain konstilla ja taas elämä näyttää valoisammalta. En kylläkään usko että paranen tästä ikinä.

Hei!

Helpottavaa kuulla, että jollain toisellakin on paniikkihäiriön tapaista oireilua, johon lääkkeet eivät ole olleet hyvä ratkaisu. Minulla on myös tietyissä tilanteissa samantapaista oireilua. Tämä johtuu siitä, että aikoinaan itsenäistymisvaiheessani oli tilanne, jossa koskemattomuuttani ja persoonani sivistyneitä piirteitä ei kunnioitettu ja kohdeltu hyvin. En päässyt tilanteesta pois, joten aloin oireilemaan. Seksuaali-identiteettini häpäistiin siten, että pelkään vieläkin ajoittain kuollakseni tilanteita, joissa minua kohdeltaisiin samalla tavalla kuin aikoinaan. Eli halvalla ja ymmärtämättömällä tavalla. No, eilen oli sellainen tilanne. Eräs huvittuneen näköinen alkoholia minusta liikaa nauttinut tuntematon ihminen laukaisi yhtäkkiä mielessäni muiston, jota psyykeeni ei vain kestänyt, koska minut leimattiin saamani tahdittoman kohtelun vuoksi ns. hulluksi. En itse käytä alkoholia kovinkaan paljon. Ole saanut jonkinlaista terapiaa, mutta en vaan ole sivistyneenä ihmisenä kuitenkaan tullut mielestäni nähdyksi oikein. Olen tunnerikas ihminen ja olen ylpeä tunteistani. Pahinta olisi mielestäni se, että en tuntisi mitään. Silloinhan tunne-elämäni olisi köyhtynyt. Olen hyvin herkkä alkoholikulttuurille, joka on epämiellyttävän kuuloista havaintomaailmassani viest innän näkökulmasta. Kyse on omasta mielestäni siitä, että olen kokenut tulleeni alistetuksi tilanteessa, jossa jatkuvasti vain ne, jotka ovat osoittaneet minua kohtaan ymmärtämätömyttä ja tilannetajuttomuutta ovat olleet tervetulleita joukkoon ns. normaaleina. Jos alkoholisti ei olisi "voittanut" niin monta kertaa, vaan minun persoonaani olisi tullut ymmäretyksi minun ehdoillani en reagoisi. Mutta näin ei tapahtunut. Koen, että en ole suomalainen. En tosiaan aikoinaan päässyt eräästä tilanteesta pois, joten en voi syyttää itseäni jos minua ei ymmärretä. Miksi käyttää tilanteeseen lääkettä, jos ei kuitenkaan ole käsitelty tilannetta josta en oikeasti pääsyt pois. Eli oli tosi helpottavaa kuulla, että en ole yksin hiton kiusallisen "takauman" kanssa. En aio edelleenkään tehdä siitä numeroa, vaan aion taas koota itseni ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kulttuurissammehan ei saa näyttää liian voimakkaita tunteita. Tunne pitää kanavoida oikein. Ei julkisilla paikoilla saa tosiaan räjähtää kuin italialainen. Kyllä minä selviän.Tosin olisin toivonut, että joku olisi osoittanut myötätuntoa minua kohtaan korrektisti.

Kysyit neuvoja paniikkikohtausten itsehoitoon. Hyvä kysymys. Paniikkikohtauksessahan on kyse tunteesta, että pelkää tulevansa hulluksi. Ihminen ei kuitenkaan siis ole oikeasti tulossa hulluksi, vaikka siltä todella kohtauksen aikana tuntuu. Kun kohtaus menee ohi, ihminen on taas ihan normaali. Rentouminen fyysisesti on erittäin hyvä keino saada itsensä rauhoittumaan. Tilanteen käsittely mahdollisimman nopeasti kohtauksen jälkeen ymmärtäväisen ihmisen kanssa on ensisijaista. Aina ihmiset eivät jaksa kuunnella, mutta kannattaa minusta ottaa se riski, että käsittelee asian jonkun kanssa, joka vain kuuntelee mitä on tapahtunut. Alkuperäistä laukaisevaa tekijää ei aina kohtauksen aikana mieli kykene kestämään. Tämä on juuri olennainen ongelma. Ratkaisevaa on se, miten sinuun suhtaudutaan kohtauksen aikana ja erityisesti sen jälkeen. Varaudu siis siihen, että ihmiset eivät osaa itse ollenkaan käyttäytyä, jos eivät tunne sinua. Pahin virhe ehkä on juuri hulluksi leimaaminen, koska kun tilanne on ohi, asiasta ei saisi enää puhua, että voi jatkaa normaalia elämää. Tarkoitan tällä oikeutta sosiaalisiin kasvoihisi, joita kenelläkään ei ole oikeutta viedä. Vähän sama asia siis kuin Kiinassa viesti hymyily. Mitään ei siis saa nähdä sosiaalisesti.Jos ympäristösi ei ymmärrä tätä, niin hyvä itsehoito ohje kohtauksen jälkeen on ainakin, osoittaminen heille, että olet ihan asiallinen ja että asia jonka vuoksi he eivät osaa itse suhtautua sinuun alkaa olla jo vanha. Sitten vaan eteenpäin!

Minulla paniikkikohtaukset alkoivat juuri tästä että minua väheksyttiin koulussa kiusattiin,alistettiin ja jouduin pitämään vihan sisälläni ja katkeruuden surun sisässä niin kauan että pelkotiöoissa aloin tutisemaan hermostuttsvissa paikoissa kuten tiedän en pääse pois ja tuntuu kuristuu ja päässä suhisee 3ikä halua toiset tuijottaa. Pahin oli kerran matkalla joku tapahtuma ohjaajs kysyi voinko hyvin ,vaikka oli 30astetta lämpöä no eikait siinä säässä ole hyvä olo ja tiesin olemme 7h ulkona, koska emme pääse koneeseen aikaisemmin sellaiset tilanteet saavat itseni aivan kauhuun en pääse pakoon. Koneessa olo pahenee syödessä vaikeaa kun hermostuttaa ja kädet heiluu ja konekkin. Nämä tilanteet joissa en voi hallita kaikkea säätä, konetta, mitä ruuaksi täytynkö siitä olenko loppu kotimatkalla ovat niitä haluisin itkeä. Suomessa monesti olen halunnut itkeä menossa johonkin en ole kuten muut tykkään itkeä jos surettaa se puhdistaa se saa kaiken paskan pois sisältäni saan uuden energian sisälleni. En halua olla edes kuten muut silti nolottaa itkeä ulkona ,koska eihän suomessa kun istuta kotona itkien. Itse en myöd osaa aina säädellä tunnetilojani ,kun hermostun se on tunne kaikki pois edestäki. En tule itse ikinä paranemaan paniikeistani usein itsellä musiikkia mukana, lääkkeet, helminauha räepltää, korvatulpat. Muttei elämä silti ole helppoa näilläkään usein selviän, mutta jos olen väsynyt tuntuu kauhealts kun voisi kaatua maahan. No monesti on hyviä päiviä, mutta olen myöntänyt en ikinä tule jaksamaan montaa asiaa päivässä muuten paniiki.

Mullla on paniikkihäiriö/sosiaalisten tilanteiden pelko ollu vuosia.. pahin kohtaus tuli täydessä junassa kun tuntu etten voi enää hengittää.. onneksi asemalla pystyin jäämään pois.
Mulla on toiminu siedätyshoito opiskelun/työn takia joudun esim käymään syömässä paikassa missä on satoja ihmisiä samaan aikaan.. kavereille kerroin vaivastani ja ruokatunnilla kädet tärisi kun otin tarjottimen ja ruokaa en olisi esim juomia saanut mitenkään pöytään.. pyysin kavereilta apua ja he autto.. puoli voittoa oli jo et menin syömään siihen tilaan missä niin paljon oli porukkaa ja kun kaverit toi juomat pöytään ja siinä istuttiin ja syötiin niin kiire oli vaan syödä ja päästä sieltä pois..mutta ajan mittaan se muuttu. vieläkin hankala juomia kantaa tarjottimella ku kädet tärisee ja yritän aina löytää pöydän missä tuttuja mutta askel kerrallaan.. enään ei jää ostoksetkaa kauppaan nyt voi kauppa jonossa jutella ihmisten kanssa. Itsehoito vois olla se että muutaman kaverin kanssa alottas ja siitä sitten eteenpäin askel kerrallaan. mä tiedän myös miten turhauttavaa on se että sanotaan että sun on vaan se tehtävä.. älä ikinä ajattele että on pakko vaan että sä oot päättäny tehdä näin. jos mönkään menee esim jossain kaupassa ja joudut ostokset johonkin käytävälle jättään.. älä välitä! siellä on työntekijöitä sitä varten että ne vie tavarat oikeille paikoilleen. Paniikkihäiriö on sellainen mille ei saa antaa periks!! siitä saat kärsiä loppuelämäs mut jos päätät että ei enään niin edessä on pitkä prosessi mutta se menee ohi 🙂 tsemppiä.