En tiedä enään mitä tehdä elämällä. En tiedä mihin mennä tai missä olla. En tiedä jaksanko enään kauaa. Kuinka voi olla maailman onnellisin ja onnettomin ihminen samaan aikaan? Mikä minua vaivaa?
Nuo on ajatuksia jotka pyörivät päässäni päivittäin. En pääse eroon niistä. Olen siis päällisin puolin todella onnellinen.
Seurustelen aivan ihanan miehen kanssa, en voisi kuvitellakkaan parempaa. Hän ymmärtää minua, pitää huolta minusta. Voin olla oma itseni ilman että pelkäisin, jota minulle ei tapahdu juuri koskaan, perheeni on ainut hänen lisäkseen keiden seurassa uskallan olla ja elää vapaasti.
Perheeni kanssa minulla on todella hyvät välit ja kaikki on silläkin saraa kaikin puolin hyvin. Joskin perhetaustani ei ole ehkä kaikista parhaimmat mitä voisi olla mutta minulle silti parhaat.
Toisaalta, olen hyvin onneton.
Minulla ei ole juurikaan kavereita, ainakaan sellaisia keihin voisin luottaa tai keitä näkisin usein. Parasta kaveriani näen tuskin koskaan , yksi todella hyvä ystäväni asuu toisella puolella maapalloa. Ei se että olisi kavereita onnea välttämättä takaisi mutta olisi edes joku.
Koulutusta minulla ei ole muuta kuin peruskoulu, terveydentilani ei ole sallinut koulujen aloittamista. Josta stressaan joka päivä enemmän ja enemmän.
Kärsin masennuksesta ja monista muista sairauksista, niin psyykkisistä kuin fyysisistäkin.
Päiväni kuluvat joka päivä suunnilleen samaa rataa. Aamusta iltaan töissä, mieheni kanssa olemista, television katsomista ja nukkumaan. Omia kavereitani näen ehkä kerran kahteen viikkoon, jos sitäkään. Mieheni ystävien kanssa näen useammin mieheni kautta, ja olen siitä iloinen, he ottavat minut hyvin mukaan kaikkeen ja ovat kuin minunkin ystäviäni, mutta kuitenkin mieheni.
Muutama päivä sitten murruin totaalisesti. Olen pitkään jo ollut hyvin masentunut ja taiteillut kuin veitsen terällä elämäni kanssa ja ollut romahtamis pisteessä. Viimeinen niitti tuli muutama päivä takaperin kun olin mieheni ja hänen ystävänsä kanssa kahvilla ja kesken iltaa mieheni ystävä päätti vähän avautua ja haukkui minut aivan maanrakoon. En kyennyt muuhun kun vain purskahdin itkuun ja poistuin paikalta, mieheni seuratessa ja koittaessa rauhoitella minua.
En yleensä itke kenenkään nähden, paitsi mieheni ja nyt purskahdan itkuun keskellä kirkasta päivää kahvilassa jossa on muitakin ihmisiä. Tämä ystävä pyyteli kyllä kovasti anteeksi ja ettei tarkoittanut mitä sanoi, mutta oikeassahan hän oli kaiken suhteen mitä suustaan laukoi. Olen siis hyvin epävarma, liiankin pelokas ja arka, sellainen jota kukaan ei varmasti jaksa kauaa katsella juuri noiden piirteideni takia ja paljon muuta, paljon henkilökohtaisempaa jota en tässä viitsi mainita.
En vain enään jaksa, mietin joka päivä tapoja päästä pois tästä kaikesta, ilman että aiheuttaisin läheisilleni pahaa.
En edes tiedä miksi kirjoitin tämän tänne, on vain pakko purkaa jonnekkin ajatuksia.
Hei hoojiikoo!
Taidat olla aika yksinäinen? ☹️ voisitko vaikka soittaa skypellä sille sinun hyvälle kaverille tai kertoa jollekin läheiselle tuosta kahvila tapauksesta? Tosi dorkaa sun miehen kaverilta arvostella tolleen! Tosi huonotapaista!
Mutta idiootteja valitettavasti tässä maailmassa riittää. Minusta herkkyys, arkuus tai ujous ei ole mitään huonoja piirteitä ihmisessä. Että sun tekstistä jäi nyt sellainen mielikuva et miehes kaveri oli vaan ihan juntti! Toivottavasti sun miehes tajus suuttuu sille ku tolleen menee pahoittaa sun mielen.
Oletko jotenkin tyytymätön työhösi vai miksi sulla stressaa koulutus? Jos unelmoit uudesta ammatista nii kyllähän sitä kouluun ehtii vaikka 60 vuotiaana (ehkä tosin siinä vaiheessa ei enään kannata aloittaa 10 vuoden yliopisto-opintoja). 😉 oletko käynyt työkkärissä juttelee uratoiveista? Siellä vois olla tarjolla kursseja ja ammattinvalinta psykologin tapaamisia joista voi saada apua koulutuspaikkojen hakemiseen yms.
Mutta kuulostat nyt aika väsyneeltä ja ahdistuneelta. Kouluun tosiaan ehtii myöhemminkin, joten kannattaa hoitaa itsensä eka rauhassa kuntoon. Onko sulla mitään harrastuksia? Harrastus voi olla elämän suola silloinkun arki maistuu vähän puulle. Vaikka siinä puussa ei olisikaan mitään vikaa 🙂
Oletko hakenut hoitoa masennusoireisiin? Henkkoht. Voin suositella hakemaan 🙂 oma elämäni on ainakin parantunut huomattavasti kun sain lääkityksen ja terapiaa. Jos tulee todella tukala olo, nii soita lääkärin aika! Tai vaikka paikkakuntasi mielenterveyspäivystykseen, jos tulee aivan sietämätön olo.
Sinullahan on hyvä ystävä, miehesi. Itse joudun hyvin usein näihin tilanteisiin jossa minut ns. Haukutaan. Aiemmin minullekin kävi niin että poistuin itkien ja vetäydyin seurasta. Nykyisin osaan olla kylmäpäisempi. - ajattelen ja sanon ääneenkin "tuo on sinun mielipiteesi" ja sillä selvä. Epävarmat ihmiset toimivat noin, alkavat arvostella, haukkua, kiusata. Se ei tunnu kivalta lainkaan ja etäännyttää. Itselläni ei ole sydänystäviä koska en luota. Turvaudun vaikeissa tilanteissa mieluummin ammattiauttajiin kuin epävarmoihin juoruileviin tuttuihin.🌻🙂🌻
HerkkäHepuli ; Kyllä, olen aika yksinäinen, vaikka minulla mieheni onkin mutta koen silti yksinäisyyttä ja kuormittavani häntä liikaa koska olen vain hänen kanssaan. En ole oikein ihminen joka avautuu ihmisille, nuoruudessani/lapsuudessani saatujeni traumojen perusteella en luota keheenkään paitsi mieheeni.
Kyllä hän suuttuikin ja asia on jo käsitelty, olen antanut anteeksi tälle kaverille ja kaiken pitäisi olla hyvin sen suhteen, jokaisellahan on oikeus mielipiteeseensä ja se oli hänen.
En ole tyytymätön työhöni, itseasiassa olen enemmän kuin tyytyväinen. Työskentelen asiakaspalvelu työssä johon kukaan ei uskonut minun pystyvän ja olen hyvin ylpeä siintä että pystyin ja olen siinä työssä.
Koulutus stressaa vain sen takia että ihmiset ovat minulle jankanneet peruskoulun jälkeen koko ajan että ilman koulutusta ei elämssä pärjää ja minusta ei koskaan voi tulla mitään ilman koulutusta. Työkkärissä olen käynyt viimeksi vuosi peruskoulun jälkeen ja kun mikään ala ei vaan jotenkin tunnu omalta, sosiaali- ja terveysalalle olen halunnut lapsesta asti, mutta miten voisin hoitaa muita ihmisiä jos en ole itsekään kunnossa? Muut alat eivät vain jotenkin tunnu nappaavan. Paitsi eräs jolle minulla on koulupaikkakin valmiina vuoden takaa, mutta en vain ole varma kykenenkö ja jaksanko aloittaa sitä tässä terveydentilassa.
Harrastuksia ei juuri ole paitsi rakkaan koirani kanssa liikkuminen, joka sekin on jäänyt viimeisen vuoden sisään vähäiselle koska olen ollut niin jaksamaton ja väsynyt. Sekä myös kärsinyt vakavasta anemiasta monta kuukautta jolloin olin myös sairaslomalla kun en vain yksinkertaisesti jaksanut tehdä mitään.
Koira on tällä hetkellä vanhemmillani hoidossa että saan rauhassa kasata itseni stressaamatta sitä että koira jää vähälle liikunnalle.
Olen kovasti miettinyt uuden harrastuksen aloittamista. En vain keksi mikä se voisi olla. Lapsena olen kokeillut ties mitä, olen harrastanut taitoluistelua, yleisurheilua, teatteria, vapaapalokuntaa, erästä kamppailulajia, keilausta ja vaikka mitä muita mitä en tässä juuri muista.
Minua kiinnostaisi jonkun soittimen kuten kitaran soittamisen harjoittelu tai sitten joku hyvin urheilullinen ja paljon vaativa laji, koska olen loppupeleissä itseltäni ehkä vähän liikojakin vaativa ja nautin niin paljon onnistumisen tunteesta että se saattaa kantaa tosi kauankin taas positiivisella mielellä eteenpäin. Sitten tulee taas vastaan se rahakysymys, kun sitä ei juuri paljoa ole, kuitenkin sen verran että pärjäämme perus elämisen tarpeiden kanssa.
Olen käynyt lähemmäs 3 vuotta psykiatrisella poliklinikalla keskustelemassa ja minulla on tällä hetkellä lääkitys jonka koen kuitenkin turhaksi ja haluaisin irtaantua siintä, se vie minulta viimeisetkin rippeet omasta persoonastani.
Kiitos sinulle todella paljon että olet vaivautunut lukemaan vuodatukseni ja vielä vastaamaankin! 🙂 Kiitos !
purppuraenkeli; Siintä olenkin todella kiitollinen ja onnellinen että minulla hänet on. Olin ihan romahtamispisteessä juuri ennenkuin tapasin mieheni, olin käymässä eristäytymään muista ja olin ihan pohjalla. Ilman miestäni en varmaan edes olisi tässä enään. Itse en ole oppinut kylmäpäiseksi vaan aina nöyristelen kaikkia ja jos joku sanoo minua paskaksi, koen että en voi mitään muutakaan olla. Tyydyn siis ns. kohtalooni. Minä en osaa luottaa edes heihin, ammattiauttajiin, vaan pidän kaiken sisälläni.
Kiitos tosi paljon sinullekkin vastauksestasi ! 🙂
Hyvä että olet saanut apua masennusoireisiin 🙂 ootko puhunut lääkityksestäsi lääkärin kanssa? Itsekkin olen nyt lääkityksellä (setralin) ja se on toiminut mulle tosi hyvin, eikä tullut muita sivuoireita kuin pahoinvointi, jota oli vain alussa. Ja ainakin mun psykiatri on ollu tosi aivoimena kaikkiin vaihtoehtoihin ja kuunellu mua jos on ollut epäluuloja tai tyytymättömyyttä lääkkeisiin tai muuhun saamani apuun. Ootko koikellu aikasemmin jotain toista lääkettä? Kaikillehan ne ei vaan sovi kovin hyvin vaikka yrittäiski koikeilla montaa eri valmistetta.
Ja anemiahan voi olla ihan kauhee! Hui toivottavasti jaksat jo paremmin. Omassa lähipiirissäni oli vuosia sitten yhdellä vaihdevuosien takia anemia ja hän oli niin väsynyt ettei pystynyt kävelemään rappusia ja nukkui kaiken vapaa-ajan. Se voi olla kyllä tosi kamalaa jos tulee pahana ☹️
Ja sullahan on asiat aivan mahtavasti koulun ja työn suhteen 🙂 ! Voit antaa itsellesi onnitelut! Mieki olen "vähän" sellainen itsensä piiskaaja ja en ole monestikkaan tyytyväinen itseeni, mistä seurasi ylisuoritus ja lopulta burnout. Nyt olen opetellut olemaan ylpeä omista teoistani. Se ei aina ole helppoa, mutta musta kuulostaa että sie ansaitsisit kunnon kehut! Varsinkin itseltäsi. 🙂 jos sulla on jo jonnekin kouluun paikka nii sehän on tosi hienoa! Aloita se sitten kun terveytesi sen sallii. Suomessa on ihan ihmeellinen koulutuskulttuuri ja pidetään tosi tärkeenä että on jokin tutkinto. Etköhän ole todistanut ettei niin ole! Ja niin ei oikeasti ole 😀 esim. Saksassa voi hankkia ammatin tekemällä töitä ja se ei ole ollenkaan niinkuin meidän oppisopimuskakkajärjestelmä. Koita päästää toisesta korvasta ulos koulutus painostukset. Niitä kouluja käydään sen takia, että pääse haluamaansa työhön. Ja jos sulla on mukava duuni, nii ei sinne koulun oikeasti ole mikään tulipalo kiire.
Onneksi harrastusmahdollisuuksia on paljon ja ne kaikki ei kauheesti maksa. Itse tykkään käydä uimassa, lenkillä ja salilla. Toivottavasti siekin keksit jonkun mukavan jutun minkä aloittaa. Jos tuntuu että väsyttää nii ei kannata siitäkään stressata. Joskus on hyvä ja tarpeen ihan vaan levätä 🙂
Itselläni on joskus ollut vähän vaikea erottaa kelle kannattaa avautua ja kelle ei. Nykyään osaan nauttia sellaistenkin ihmisten seurasta, jotka on mulle vain "tuttuja", eika tarkoituskaan ole lähentyä todella hyviksi ystäviksi. Näitten ihmisten kanssa on mukava käydä vaikka joskus ulkona juhlimassa tai syömässä lounasta. Sitten on myös niitä tosiystäviä joille voi kertoa huolistaan. Nykyään olen kyllä kaikkein pimeimpäni kertonut vain teraupetille ja tämäkin on ollut tosi hyvä juttu mulle. Jos tuntuu että kuormittaa liikaa muita ihmisiä, niin se saattaa olla ihan totta. Itse ainakin olen näin jälkeen päin miettinyt että on hyvä kertoa kaikkein pahimmat olot ammattiauttajalle, eikä ystäville jotka eivät välttämättä edes tajua kunnolla mistä puhut. Ja en tällä tarkoita että en kertoisi esim. Miesystävälleni jos minulla on paha olla, mutta en kerrohänelle aivan kaikkia tuskiani vaan paumautan ne sitten teraupeutin vastaanotolle.
Jos sulla on edes sellaisia mukavia tuttuja, nii käy joskus niiden kaa vaikka leffassa tai kahvilla. Sellainen voi olla todella piristävää vaikka niiden ihmisten kanssa ei sen enempää itsestään jaa 🙂
HerkkäHepuli; En ole vielä uskaltanut, pelkään että saan kuulla etten pärjäisi ilman niitä. Olen kokeillut lähemmäs viittä eri lääkettä, aina liian voimakkaat sivuoireet tai sitten muuten vain hyödytöntä.
Verikokeissa käytyäni keväällä todettiin siis vakava anemia, rauta-arvot olivat romahtaneet ja rautavarastotkin aivan nollassa. Olin ihan loppu, en jaksanut kävellä tai tehdä muutakaan, minä vain makasin.
Koulujen suhteen, en vain jaksaisi menettää enää tätä koulupaikkaa, mutten jaksaisi kyllä käydäkkään tätä koulua nyt näillä terveyden rippeillä.
Urheilusta ja harrastuksista olen hyvin stressaantunut, en ole koskaan ollut sinut itseni ja ulkonäköni kanssa joten on todella raskasta henkisesti kun ei jaksa tehdä mitään. Painan tällä hetkellä eniten mitä olen ikinä painanut, mietin sitä päivittäin. Toisaalta myös tiedän että minulla on hyvin vääristynyt kuva omasta kehostani, olen aina kokenut itseni isommaksi kuin olen, leveydeltä. Ostin joskus jopa 2 kokoa liian isoja vaatteita koska kuvittelin etten vain mahdu pienempiin. Ahdistun jos minulle sanotaan jotain painostani tai koostani koska koen sen kettuiluna tai yrityksenä vain nostattaa itsetuntoani.
Kavereita ja ystäviä minulla ei oikeasti juuri ole asuinkaupungissani, yksi, jota näen ehkä kerran kahteen viikkoon. Puolituttuja ja tuttuja ei ollenkaan, moikkaustuttuja kylläkin.
En ole yhtään varma mitä olen tähän nyt kirjoittanut koska tämä on mennyt aivan sumussa. Olen aivan loppu.
Voi ei ☹️ Voimia sulle!
Eikö kouluun voi hakea sairaslomaa tai voitko vielä ilmottautua poissaolevaksi? Eikai sitä paikkaa menetä, jos ei terveyssyistä voi aloittaa sitä?
Minusta kannattaa rohkeasti puhua lääkärille, jos on jotain hankaluuksia lääkkeiden kanssa. Jotku lääkärit on kyllä dillempiä kuin toiset, mutta kun löytää sellaisen järkevän nii ne kyllä yrittää aina auttaa. Ainaki jos sulla tulee nykyisestä lääkityksestä liikaa sivuvaikutuksia nii kannattaa mennä juttelemaan onko annos oikea tai voiko kokeilla jotain toista.
Se on aika normaalia että paino nousee tai laskee ku elämässä myrskyää 🙂 mullaki on seilannu aika paljon. Ku aloitin lääkityksen nii tuli 6 kiloo lisää ja välillä oon pystynyt vähän pudottaa sitä tai pitämään samassa. Kuusi kiloa ei onneksi ole kovin paljoa, mutta olen niin lyhyt että tuon verta painonnousua näkyy jo aika paljon. En mahdu esim kaikkiin housuihini enään. En kyllä ole edes yrittänyt mitenkää erityisesti laihduttaa, koska nyt ei ole ollut hyvä elämän vaihe rääkätä itteään.
Toivottavasti sulla tulee parempi vaihe elämääsi 🙂 ja kyllä jossain vaiheessa varmasti tuleekin. Aina ei vaan mene niin kuin leffoissa.
Koita ainakin olla armollinen itsellesi. Et ole mitenkään huono jos et jaksa aivan kaikkea. Ollaan kuitenki vaan ihmisiä 🙂
Hei, en ole jaksanut nyt moneen viikkoon kirjoittaa, olen ihan loppu.
HerkkäHepuli; Olen jo kerran lykännyt tätä koulutusta terveydellisten syiden takia ja kuulemma ei voi enään tehdä niin kun on jo kerran tehnyt. Sairaslomaa voisin saadakin jos koulu ei olisi näin alussa. Alku on kuulemma tärkein ja siinä pitää kestää muiden mukana.
Tässä muutaman viikon aikana on tuntunut jo helpommalta elämä , mutta myös monta kertaa vaikeammalta.
Olen hyvin huolissani mieheni terveydentilasta kun hänellä on ollut yli kuukauden jo selkä tulehtuneena ja mikään ei vaan tunnu auttavan. Koko ajan on kamalia kipuja eikä nukkuminenkaan onnistu.
Olen myös huolissani pikkuveljestäni ja vanhemmistani. Minulla on siis nuorempi veli joka asuu vielä vanhempien kanssa, hänellä on alkanut tulla paniikkikohtauksia ja hän on todella ahdistunut eikä jaksaisi käydä koulua loppuun.
Vanhemmistani olen huolissani heidän alkoholiongelmien takia. Äitini on poikkeuksetta joka ilta tukevassa humalassa, isäni onneksi harvemmin. Pelkään että pikkuveljeni oireilee juuri tuon alkoholin käytön takia.
Hei, Vähään aikaan en ole kirjoitellutkaan, mutta nyt tuntuu että on aika taas.
Elämä on lähtenyt yllättäen positiivisesti eteenpäin, vaikkakaan en ole koulussa pystynyt sairasteluideni takia käymään.
Huolen aiheeni tällä hetkellä onkin koulutus. Syksyn sairastelut eivät ole millään lailla liittyneet paniikki- ja ahdistushäiriööni. Olen kuitenkin sairastelun takia jäänyt todella pahasti jälkeen koulussa muista ja heidän kiinni saaminen tarkoittaisi sitä että en saisi olla enään yhtään tuntia pois koulusta, mutten voi sitä taata huonon terveydentilani takia. Tuntuu että kaikki kaatuu päälle ja koen olevani syypää muidenkin pahaan oloon silä vanhempani, etenkin äitini on hyvin pahoillaan ja ahdistunut takiani, jos joudun taas kerran lopettamaan koulun ja "jäämään tyhjän päälle". Tyhjän päällehän en jäisi, äitini vain pelkää. Minulla on työpaikka jossa pystyn ottamaan lisää tunteja jos vain haluan jos ja kun joudun koulun lopettamaan, eli raha asiat olisi järjestyksessä enkä jäisi lorvimaan.