Oman elämänsä sivuroolissa
Hei vaan kaikki!
Ajattelin viimein uskaltautua kirjoittamaan tänne ajatuksiani ja sellaisesta asiasta, josta en ole koskaan kenellekään puhunut, mutta läpi koko elämäni sitä miettinyt.
Olen aina ollut suhteellisen sosiaalinen ihminen, tutustunut uusiin ihmisiin, mutta jollain tavalla kuitenkin vähän pidättyväinen. Parisuhteissa jään kuulemma jotenkin etäiseksi, mutta se johtuu täysin siitä, että en osaa luottaa muihin ihmisiin ja näin en uskalla antaa itsestäni kovinkaan paljoa toiselle, koska pelkään haavoittuvani.
Mutta se pääasia mistä halusin kirjoittaa, on tunne, joka minulla aina on. Koen olevani aina jonkinlaisessa sivuroolissa vaikka kyse on omasta elämästäni. Muistan jo lapsuudessa miettineeni, että en ole kovin mielenkiintoinen ihminen ja jään jollain tavalla sivuun. Tuntuu kuin tässä maailmassa olisi ne ihmiset, jotka näyttelevät ne pääroolit ja heille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista sekä lopulta he onnistuvat unelmissaan jne. Sitten on tällaiset sivuroolin vetäjät, joille kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta sitä aina päätyy jotenkin turvalleen. Ja me sivuroolissa olijat emme ole niin kovin kiinnostavia.. Sellaisia ihmisiä, joiden tehtävänä on lähinnä tukea niitä muita pääroolissa olijoita elämässään.
Läheiseni monesti ihmettelevät kuinka olen niin vahva ihminen ja kuinka jaksan aina olla vain niin kiltti ja empaattinen ihminen muita kohtaan vaikka mitä tapahtuisi. Ja nyt olen alkanut ajattelemaan, että tosiaan mikä järki siinä on. Olen toki perusluonteeltani sellainen, että haluan auttaa muita ihmisiä ja läheisteni puolesta olen valmis taistelemaan vaikka loppuun asti. Mutta on todella raskasta, kun tuntuu, että ei koskaan saa itselleen kuitenkaan mitään. Kuka olisi joskus valmis taistelemaan minun puolestani ja välillä kantamaan minun murheitani? Onko kiltteys ja sellainen mukavuus vaan todella epäviehättävää ja mielenkiinnotonta? 😑❓ Tuntuu, että kilttinä sitä vaan joutuu muiden hyväksikäyttämäksi tai sitten jää vain asioista jotenkin sivuun. ☹️
En tiedä miltä tämä teistä kuulostaa tai onko tämä vain taas liiallista asioiden märehtimistä ja valittamista😐 onko kellään muulla ollut samantyyppisiä ajatuksia tai mitä näille ajatuksilleen voisi tehdä, että niistä pääsisi eroon?
Kuulostaa kyllä jotenkin tutulta tunteelta mutta en kyllä valitettavasti osaa neuvoa mitenkään. (Olipa hyödyllinen kommentti 🙂 )
Tuttu tunne se on minullekin. Olen ollut aina sellainen sivustakatselija tässä elämässä. Usein tuntuu että muut osaa tehdä asiat paremmin ja annan sitten heidän tehdä ne. Usein tuntuu että olen rumin ja lihavin ihminen maailmassa että sen takia minun ei kannata edes yrittää mitään. Mielummin istun kotona ettei minun tarvitse pettyä.
Nyt olen loppusuoralla lähihoitajan opinnoissani. Jotenkin olen saanut suoritettua kaikki teoriat ja näytöt ja nyt on viimeinen näyttö edessä. Tämän koulutuksen aikana on itseluottamukseni jonkin verran lisääntynyt. Olen oppinut luottamaan että kyllä minä selviän, vaikka en aina niillä parhaimmilla arvosanoilla.
Sinunkin kannattaisi miettiä missä asioissa olet hyvä ja tehdä niitä asioita. Saat onnistumisen tunnetta. Sinun ei tarvitse päteä eikä esittää kennellekään ei kenellekään muulle kuin itsellesi. Kun arvostat itseäsi uskallat myös arvostaa ja rakastaa muita ihmisiä. Näin minulle on pikkuhiljaa käymässä. Toivottavasti tästä oli jonkinlaista apua! 🙂🌻
Hei!
Tuo tarinasi tuntuu kovin tutulta. Olen jo eläkkeellä opettajan työstäni ja miettinyt läpi vuosien tilannettani, sivustakatsojan roolia.
Lapsuuteni vietin kasvattiperheessä, olin au-lapsi, ja siellä koin jotenkin jatkuvaa huonommuutta. Minulla ei ollut sisaruksia ja minun oli vaikea ottaa yhteyttä muihin lapsiin, ajattelin, ettei minua haluta seuraan. Ystäviä kyllä oli muutamia, mutta he hakivat minua mukaan. Ehkä tämä yksipuolisuus vähensi ystävien määrää. Aikuisenakin yhteydenotot harvenevat, koska olen arka soittamaan, ellei minulla ole tosi tähdellistä asiaa.
Sama tilanne jatkui opiskelu- ja työpaikoissa. Minua pidettiin kilttinä, mukavana, huumorintajuisena ja seurallisena. Mutta ystävyyssuhteita ei syntynyt. Minua ei pyydetty mukaan, kun opiskelu- tai työkaverit kokoontuivat. Ulkopuolisuuden tunne seurasi jatkuvasti. Tunsin pistävää kateutta, kun kuulin, että työporukka oli kokoontunut jossain. Itse olin arka soittamaan tai pyytämään ketään seurakseni, koska pelkäsin häiritseväni. Ja ajattelin sisimmässäni, että kuka nyt minun kanssani lähtisi (eikä kovin usein lähtenytkään).
Työpaikoilta ei jäänyt yhtään työkaveria, joihin pitäisin luontevasti yhteyttä.
Vaikka viimeinen opettajanpestini kesti parikymmentä vuotta.
Olen ollut naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäisestä liitosta syntyi kolme lasta, mutta suhde heidän kumppaneihinsa on pysynyt etäisenä. Mieheni oli alkoholisti, joka vietti aikansa kavereidensa kanssa, eikä juuri huomioinut perhettään.
Asuinalueellamme pysyimme naapureista erillämme, häpesin ja peittelin mieheni
juomista.
Sitten tuli ero, konkurssi ja kuolema.
Asuin poikieni kanssa muutaman vuoden, kunnes he muuttivat omilleen. Siinä kohden elämääni astui uusi mies, jonka kanssa ehdimme olla onnellisia seitsemän vuotta. Tulin ensi kertaa nähdyksi, kuulluksi ja huomioiduksi. Meillä oli hienoja suunnitelmia eläkevuosiksi. Sitten mieheni yhtäkkiä menehtyi sairaskohtaukseen. Jäin taas tyhjän päälle. Isku oli musertava. Ensimmäinen ajatus oli seurata perässä.
Sitten aloin kuitenkin etsiä muita mahdollisuuksia. Liityin erilaisiin järjestöihin ja olin taas muutaman kerran viikossa ainakin ihmisten parissa. Mutta siellä tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja syrjässä olevaksi. Kävin kokeeksi yksin risteilyllä (sanottiin, että yksin matkailu on mukavaa), mutta laivalla olin kuin olematon, minun ylitseni melkein käveltiin. Taidenäyttelyissä, elokuvissa tai teatterissa tunnen olevani kuin kuplassa erilläni muista.
Olen yrittänyt keksiä miten saisi koottua yksin elävien tai yksinäisyydestä kärsivien ryhmää. Niin, että jos on vailla kävely, reissu, näyttely tai muuta seuraa ilman ikuisuussitoumuksia, voisi jossain kuuluttaa suunnitelmastaan. Jos ryhmässä olisi vaikka parikymmentä henkeä, aina voisi löytyä joku lähtemään mukaan. Tai useampikin.
Olen vielä hyväkuntoinen eläkeläinen, enkä haluaisi jäädä televisiota tuijottamaan. Mutta ehkä nyt on vaikea enää kutoa kokoon vertaitukiverkkoa.
Gladiolus
Kylläpä teidän viestit kuulosti tutuilta. Samalta tuntuu täälläkin. Kolme vuotta työskentelin samassa työpaikassa ja tunsin olevani niin ulkopuolinen. En sieltä yhtäkään kaveria saanut koko aikana.
Kerran uskaltauduin tuona aikana työporukan kanssa syömään ja teatteriin, ja tunsin oloni koko ajan todella kurjaksi, sillä ei siellä kukaan mulle puhunut tai halunnut mun kanssa liikkua. Tunsin olevani ihan yksin, vaikka isolla porukalla liikkellä oltiin. Empä mennyt enää. Tuli huonompi olo siitä ku oli mukana, ku siitä että jätin menemättä.
Nyt tuntuu et sama toistuu. Alotin opinnot ja kohta eka vuosi takana. En osaa olla koulukavereiden kanssa oma itteni ja tuntuu ettei kukaan oikeen halua mun kanssa olla. Mä oon omasta mielestäni muille kans tosi mukava ja aattelen aina muitten parasta. Ihmettelen mikä mussa on vikana kun kukaan ei halua kaveri olla?