Huomasin isestäni että loukkaannun helposti, mutta siinä on se etu että tunne menee nopeasti pois. Tarvitsen siihen juuri yksinäisyyttä.

Olen nyt sen tajunnut, että välillä on vain parasta olla yksin. En minä näe sitä omalta kohdaltani mitenkään masentavana. Ihmisiä on tietysti erilaisia, mutta tämä on minulle paras ratkaisu.

Onko teillekin niin että musiikki auttaa aivan valtavasti jatkamaan eteenpäin elämässä? Minulle se on ehdoton henkireikä. 🙂

Olen huomannut että ihmisen elämässä on aina jokin ongelma. Tai jos ei ole niin ihminen keksii sellaisen. Sitten tähän ongelmaan etsitään parannusta ja kun se on parantunut, niin eikös vaan uusi ongelma pukkaa päälle.

Luulisin että ihmisen elämä on silloin hyvää, kun ei keskity pelkästään ongelmiin. Kun pystyy aktiivisesti toimimaan ja harrastamaan erilaisia harrastuksia.

Eli luulen että silloin kun ongelma ei vie koko huomiota niin elämä on ihan hyvää, eihän se ikinä kuitenkaan täydellistä ole, mutta se täytyy vain hyväksyä. Kun ei muuta voi...

Luetko Hesaria? Juuri eilen siellä oli psykologi Pirkko Lahden 10 hyvän elämän tunnusmerkkiä. (Linkki vaatii tunnukset.)

1. Minulla on mielekästä tekemistä.
2. Pyrin tekemään asiat niin hyvin kuin osaan.
3. Uskon olevani kyllin hyvä.
4. Minua arvostetaan.
5. Luotan itseeni.
6. Minulla on aitoja ystäviä.
7. Osaan nauttia.
8. Haluan oppia uutta.
9. Innostun.
10. Tunnen selviytymiskeinoni.

En avaa listaa, joten suosittelen lukemaan artikkelin vaikkapa kirjastossa, jos yhtään kiinnostaa. 🙂 Sähköinen versio siis julkaistiin eilen, mutta paperiversiosta juttu löytyy tämän päivän eli to 27.6. lehdestä.

Mutta joo, itselläni on pelko, etten koskaan osaa olla onnellinen tai tyytyväinen, koska mikään ei ikinä ole täydellistä. Näin, vaikkein katso olevani täydellisyyden tavoittelija. Mutta kuten sanoit, aina löytyy jotain, joka on pielessä ja se usein jättää varjoonsa kaiken, joka on hyvin. Mikä siinä onkin, että negatiivinen voittaa positiivisen?

Juuri sellaisesta "count your blessings" -hengestä minä pidän kristinuskossa. On vain hyvä, että muistutetaan niistä asioista, pienistäkin, jotka ovat kohdillaan.

Moi.

Kai se negatiivisuus johtuu jostain ns. kansan sielusta. Että täällä on tapana nähdä asiat negatiivisuuden kautta.

Semmonen asia on nyt päällä, että mulla aloitettiin Gapapentiin kipulääkitys ja se vetää aivan tokkuraan. Tuntuu välillä että taju lähtee. Kipua se kyllä helpottaa mutta ei tämä tokkura kivaa ole.

Mitäköhän tässä nyt tekisi, kun pitää valita kivun ja lääke tokkuran väliltä? Ehkä valitsen kivun kun tämä ei ole kyllä kivaa kun on vaikea tehdä mitään...

Olen miettinyt viime aikoina ilmastonmuutosta. Olen varmaan itsekäs, mutta en voi olla ajattelematta, että se on tulevien sukupolvien kriisi. En usko että minun elinaikanani vielä esim. tulee maailmanloppu.

Tämä on tietenkin todella itsekkäästi sanottu, eikä maapalloa tulisi kohdella tällä tavalla.

Mutta! Kaiken kokemani jälkeen tiedän että ainakaan minun elämä tällä maapallolla ei tule olemaan ikuista. Se on huono juttu, ja haluaisin että asiat eivät olisi näin.

Mutta joskus täytyy vain tyytyä elämässään pieniin iloihin, ja koittaa vain elää täysipainoista elämää. Ja todeta faktat.

Kristittynä mietin että tehtäväni on kuitenkin elää ja auttaa muita elämään.:) Näin näen tämän oman henkilökohtaisen elämäni. Sillä loppujen lopuksi olemme kaikki täällä yksin. Ja ilmastonmuutos tulee ja sille on tehtävä jotain, mutta itse en pysty muuta kuin ehkä kierrättämään ja käyttämään julkista liikennettä.

Mitä ajattelette tästä?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Oon siinä pisteessä että päätän ehkä elämäni tänä kesänä. En´vain jaksa enään näitä kipuja. Kun on fyysisiä kovia kipuja eikä mikään lääke tunnu tehoavan ja mieli on niin sysi musta. Raahustan vain kadulla ja sitten tulen kotiin jossa haudon vihaa maailmaa kohtaan ja katkeruutta elämää kohtaan, että minkä takia olen saanut näin helvetin huonon tuurin.

Ja jos kerran ei ole Jumalaa ja me kuitenkin kuollaan niin miksi pitkittää tätä kärsimystä, jota on jatkunut melkein 5 vuotta. 5 vuotta fyysisiä kipuja ja nyt on tullut masennuskin kuvaan mukaan...

Ei voi muuta sanoa kun että on tää elämä vain vittumainen pesti, ainakin silloin kun joutuu sairastamaan...

Perun edellisen viestini, mutta vaikeeta on olla näin herkkä ihminen. Kun tunteet kuohuu koko ajan ja on mulla tuo ahdistuneisuus häiriökin todettu ja se on todella hankala, koska ilman lääkitystä mua ahdistaisi aivan tolkuttomasti.

Mietin että mistäköhän tää herkkyys ja ahdistus oikeen kumpuavat?🤔

Mulla on kyllä musikaalisuutta joten ehkä tuo herkkyys juontaa siitäkin. Musiikki kuitenkin minulle on kyllä todella tärkeä asia, enkä sitä voi liikaa korostaa.

Toisaalta musiikki myös voi olla välillä haitaksi, sillä musiikki toisaalta vie johonkin toiseen maailmaan, mutta välillä pitää aina palata tähän arki todellisuuteenkin. Eikä saa koko ajan olla siellä toisessa maailmassa.

Aivan niin kuin yhdessä tiedeohjelmassa sanottiin: Aivot hakevat balanssia... 🙂

On se perkele vain niin ettei kukaan pelastu. Ihan niin kuin Dostojevskin kirjassa Idiootti sanotaan ja tää vois olla mun motto: "Hyttynen auringossa laulaa samassa kuorossa maailman kanssa, mutta ihminen on kuolleena syntynyt.".

Helvetti kun tuntuu siltä että me kaikki ollaan kusessa. Että maailma on vain suuri saattokoti kohti tuntematonta...

Saattaa olla helvetin suuri ongelma tai sitä on vain suurenneltu, kuin kärpäsestä härkänen.

Joo.

Semmonen ajatus että eikös ajattelu kuitenkin ole kaiken ydin elämässä. Siis että vaikkei olisi kavereita, ei perhettä, ei työtä, mutta kunhan on omat ajatukset niin se riittää?

Niin kuin joku filosofi joskus viisaasti sanoi: " Ajattelen, siis olen."

Tässä tuumailin että tuskin tulen 40 ikä vuotta näkemään. Tää alkaa oleen jo lopun alkua.  En tarkoita im:ää vaan ihan omaa fyysistä vointia. Alan oleen aika puhki. Mutta tällaista tää elämä nyt on. Yritän vain tehdä asioita eipä tässä muukaan auta.

Ootko kokeillut mielikuvitusleikkiä. Voisit olla vaikka viikinki härkäsenverran ja hänen ajatuksensa kärpäsen verran. Ei mitään ongelmia, kaikki hyvin kunhan ei tuu sota. 😈

Jaksamista ja voimia, tarkoitan juuri nyt tähän hetkeen, en tulevaan. Helppo on toivottaa toisille tsemppiä tulevaan, kun sitä ei voi kiistää. Mä toivon kuitenkin että koet just tänään edes pienen kivuttoman hetken, psyykkisesti ja fyysisesti.

Pahaa tekee muuten lukea, koska omat kokemukset ja ajatusmallit on niin samanlaisia. En voi niin hyvin fyysisestikään mutta en ole mitenkään valtavan sairas, en tiedä mihin muuhun kuin psyykeen perustuu mun kokemukseni siitä että kohta on lähtö. Toisaalta olen tuntenut näin 13-vuotiaasta eikä ja reilut 13 vuotta lisää on vierähtänyt eikä tässä ole mitään tapahtunut. Mutta se tuntuu lähestyvän.. toki on mulla itsetuhosuusongelmaakin, no käytännössä ei (esim viiltelyä) mutta periaatteessa kyllä siinä mielessä, että kun se tunne oikein lähtee käsistä, käyn lääkekaappia läpi ja mietin kaiken valmiiksi.. (siksi olen antanut pois yhden lääkkeistäni, jota en kuitenkaan käytä ja joka yhdistettynä muihin on tuhoisa, onhan nuo muutkin mutta mulla ei oo koskaan reseptit niin täytettynä että lääkettä olisi tarpeeksi).

Meni sivuraiteille, sori. Tuo oli hyvin sanottu että maailma on vain saattokoti. Siltä e todella tuntuu. Mutta sehän riippuu kokemuksesta. Ehkä joku löytää saattokodissa onnen tai jonkun helvetin valaistumisen, en mä tiedä. Tiiän vaan että "muut" on jossain salaliitossa kun eivät aktiivisesti halua pois täältä, vaan nauttivat tässä maailmassa olemisesta. En mää KUOLLA halua, se tuskin on millään tyylillä mukavaa, mutta miksi on täytynyt edes syntyä???

Kiitos!

Kyllähän se niin on että ei tää elämä näytä olevan leikkiä. Itse en suunnittele im:ää. Olen vain katkera elämälle. Olen katkera sille asialle että elämä ei anna armoa.

Se on ikävää, jos mietit im:ää. Toivottavasti olosi paranee.