En tajua milloin minusta tuli tällainen. Elämäni on aivan sekaisin. Koitan pitää kulisseja yllä, mutta sisältä olen aivan rikki. Olen tehnyt aivan kamalia tekoja ja loukannut useita ihmisiä. Olen ollut huono äiti.
Viime aikoina kuolema on alkanut tuntua ihanalta ajatukselta. Lapseni takia en voi kuitenkaan itseltäni elämää riistää. Hänellä ei ole muita kuin minä. En halua elää, mutta pakko on sinnitellä.
Joskus haaveilen myös siitä, että joutuisin/pääsisin sairaalahoitoon. Ehkä katkaisisin jalkani tai menettäisin viimeisetkin järjen rippeet. Haluan siis paeta elämää ja vastuuta keinolla millä hyvänsä.
Usein en pysty muuta kuin makaamaan sohvalla. Suihkussa, kaupassa tms. en pysty aina käymään, vaikka se olisi tarpeen. Lapseni kärsii takiani.
Vihaan itseäni syvästi enkä jaksa enää teeskennellä muiden edessä olevani jotain muuta kuin miltä minusta tuntuu. Pelkään elämää ja unelmoin kuolemasta.
Voiko näin syvältä enää nousta ylös?
Pohjalta pääsee vain ylöspäin.
Oleppa vain oma itsesi, älä esitä mitään, se voi olla vaikein "roolisi".
Kyllä voi nousta. Pohjalla voi myös olla ja hieman helpommin. Ai miten niin? No esimerkiksi jos ei itse jaksa käydä kaupassa, on löydettävissä tukiverkostot, jotka auttaa käymään kaupassa tai käy sun puolesta.
Aivan samoja ajatuksia mullakin. Ei vaan jaksaisi yrittää toimia enää normaalissa arjessa. Pitäisi olla niin sekaisin, että pääsisi jonnekin laitokseen, ja elelisi siellä täysin ulkopuolella kaikesta. Hullultahan se tuntuu, että tuollaisesta haaveilee. Mutta kun ei jaksaisi enää. Minullakin 10-v poikani on ollut ainoa asia elämässäni, jonka vuoksi olen jaksanut aina nousta sieltä pohjalta ja jatkaa eteenpäin. Poika alkaa olla siinä iässä, että tajuaa, ettei äidillä ole kaikki kunnossa. Surettaa ja tunnen syyllisyyttä siitä, että hän joutuu olemaan minusta huolissaan.
Voimia sinulle. Yritän itsekin taistella tätä tuulimyllyä vastaan.