Hei!

Muistan, että myös minulla oli tuollaisia tuntemuksia, että terapian jälkeen harmitti jonkin asian kertominen, jota oli vuosia salassa pitänyt. Uskon, että kuitenkin se, että käsittelin näitä kipeitä ja "salaisia" asioita terpeutin kanssa oli minulle hyödyksi.

Nykyisin käyn yksityisellä pariterapiassa ja kyllä vieläkin voin joskus jakaa tuon tunteen, että hävettää jokin asia kun sen on ääneen sanonut.

Voimia ja jaksamista sinulle!

Moi taippi!

Hmmm...tarinassasi oli samoja asioita kuin itsellä. Kävin masennuksen takia terapiassa 4 vuotta, siitä on jo muutama vuosi aikaa. Itse olin terapian jälkeen todella väsynyt kans ja sen jälkeen heräsi monet tunteet, tunsin itseni ahdistuneeksi, itkin. Terapia laittoi minussa asioita liikkeelle, hiljakseen, olin hetken aikaa jopa 6 kk päiväosastolla, jonka jälkeen asiat eteni hurjaa vauhtia parempaan. Kiitos myös hyvälle lääkärille ja lääkkeille, joita syön vieläkin tarkoituksena lopettaa ne lähitulevaisuudessa.

Ehkä se on toisaalta hyväkin, ettet saa asioita paperille, ehkä olet puhunut asiat ja tunteet ulos siellä terapiassa. Mulle kävi niin, ei ollut tarvetta kirjoittaa. Terapia-aikana kyllä kirjotin tuntemuksia ja runoja ylös. Mut sitte kirjottaminen loppu kuin seinään. Opin terapiassa ratkomaan asioita omassa päässäni.
Mä kans kävin läpi ihan lapsuudessa syntyneitä traumoja, vaikeaa nuoruutta, ulkonäköpaineita, syömisongelmia, monia vaikeita asioita.
Terapian koin myös rankaksi, väsyttäväksi, ahdistavaksi... psykologisissa testeissä tunsin itseni hulluksi, vaikken sitä ollutkaan.

Painajaiset on ihmisen tapa käsitellä unessa vaikeita/ahdistavia/epävarmoja asioita. Mä näin ja näen yhä edelleen painajaisia asioista mitkä on vaikeita,rankkoja,pelottavia jne.
Sua varmasti jännittää se työkokeilu, samoin muakin silloin.
Mutta mä menin sinne, vaikken ensin tienny miten päin mä siellä olisin ollu. Ja ajattelin mitä ne ihmiset oikeen ajattelee.
Mä olin päiväkodissa,mikä oli vallan iloinen ympäristö 😀 lapset siellä oli aitoja ja elämänintoa täynnä, väistämättä se tarttui minuunkin.

Mihin sä menet työkokeiluun? Millasella aikataululla, ootko 5 päivää viikossa töissä vai miten?
Mä olin muistaakseni 3 päivää viikossa ja 6 tuntia päivässä. Kokeilu kesti 3 kuukautta.
Kannattaa kokeilla, sehän on kokeilu 🙂👍 ja jos homma ei suju, niin sitten myöhemmin voi kokeilla uudestaan. Saatat yllättyä positiivisesti omasta jaksamisestasi.
Oletko terapiassa puhunut siihen liittyvistä ajatuksista?
Sun ei myöskään tarvi kertoa taustastasi, sairaudestasi mitään jos et halua. Ne on sun omia henkilökohtaisia asioita,ketään ei voi sua pakottaa siihen, eikä saa pakottaa.

Ei kannata katua kun olet puhunut asioista,ne on ehkä syynä sun masennukseen ja puhumisen kautta sä purat niitä asioita, susta syntyy uusi vahva, eheytynyt ihminen.
Mua hoitava lääkäri kertoi kerran vertauskuvan:

"Jos koivun oksaa yrittää taivuttaa nopeasti kaarelle, se katkeaa. Mutta jos sitä taivuttaa hitaasti ja rauhallisesti siitä tulee kaunis kaari."
Tämä pätee ihmiseloonkin. Lisäisin itse tuohon vielä sanan kestävä, niin sitten se olisi oikein hyvä.

Puhuminen, asioiden eteneminen, elämä menee eteenpäin hiljakseen ja matkan varrella tapahtuu hyviäkin asioita.
Tsemppiä sulle ihan hirveesti kaikkeen 🌻🙂🌻
Kirjottelehan taas miten hommat sujuu, oon hengessä mukana 🙂👍

Moikka ja kiitos teille kannustavista viesteistä!

Mitä terapiaan tulee niin aloin siksi kirjoittaa asioita ylös, koska en ole kyennyt niistä puhumaan ennen ollenkaan.
Ja nyt ollaan käyty vasta varhaislapsuuttani ja sen tuomia traumoja läpi. Ja olen niistä jo aivan poikki ja ahdistunut.
Kaikkein traumaattisimpia asioita en ole tosiaan puhunut ikinä kenenkään kanssa, en ole kyennyt, vaikka halua olisi ollut. Eli siksi kirjoitan...

Jos joskus voisin olla edes hieman vähemmän ahdistunut ja eheämpi ihminen, haluan uskoa, että asioiden läpikäyminen auttaisi asiaa...Vaikka tunnen sisälläni, ettei siitä hyötyä ole kuitenkaan. Usko ja tunne on aivan toisiaan vastaan☹️

Työkokeilupaikka on sellainen pieni käsityöliike, aloitan neljällä päivällä viikossa, neljä tuntia päivässä. Tarkoitus olisi olla kolmisen kuukautta.
Olen varma, että siellä ihmiset utelee vaikka ja vallan mitä. En todellakaan haluaisi kertoa elämästäni mitään, koska osa siellä saattaa tuntea perheeni ainakin nimeltä...
Se vasta puuttuisikin kun siellä kylän "juoruakat" pääsisi vauhtiin, HUH HUH...

Työkokeilusta en ole paljoakaan puhunut missään, ja jotenkin pelottaa, etten kykenekään, ja sen myötä petän itseni...
Tuleeko siitä kuin syvä takapakki, se on ehkä suurin pelkoni😞

Lääkitystäni jouduttiin joku aika sitten nostamaan jälleen masennuskauden syövereissä, ja nyt ne on maximissaan joten niidenkään annostusta ei voi muuttaa. Joten jos/kun takapakki tulee niin olen luultavasti sairaalassa ja sinne en todellakaan halua enää kertaakaan.

En tiedä, pelottaa niin valtavasti, etten oikein jaksa ajatella positiivisesti... Näen vain tulevan epäonnistumisen kaikkien muiden epäonnistumisten jatkona...😯🗯️

Mulla oli kans tuo etten pystynyt/osannut puhua pahoista asioista, mulla oli monta vuotta päällä "kaikki on hyvin"-kulissi, kunnes romahtaminen tuli. Lapsuuden kodissani ei saanut näyttää kiukkua, ärtymystä, ei puhua ikävistä asioista. Isän kanssa tappelin ja riidat päättyi siihen, kun menin huoneeseeni itkemään.

Mä kirjottelin terapeutilleni kirjeitä, kun en uskaltanut/pystynyt puhumaan ääneen. Enkä osannutkaan! Miten ihmeessä sitä voi ruveta puhumaan, kun koskaan ei oo saanu puhua!
Kunnes sitte aloin puhua ja paljon tuli asioita eteeni menneisyydestä, kaikkea tuskaisaa. Samaan aikaan piirsin, kuvat oli synkkiä, mustavalkoisia piirsin lyijykynillä. Niissä kuvissa ei ollut koskaan mitään hyvää. Mutta kun aloin toipua, kuviin tuli värejä.

Tiiän tunteen mitä on kun pelottaa, varsinkin jos/kun on kokenut pettymyksiä ja epäonnistumisia paljon. Uuden aloittaminen tuntuu pelottavalta, jos en pystykään, mitä jos tääkin menee pieleen...apua! Parempi kun en lähde minnekään.
Masennus on tuttu ja turvallinen olotila. Elämä tuolla on pelottavaa ja ne ihmiset!
Mulla nuo kaikki liittyi sosiaalisten tilanteiden pelkoon, joka oli yhtenä osana masennusta ja sitten päälle vielä ahdistuneisuushäiriö. Ahdistuneisuutta mulla on vieläkin,se tulee esiin kriiseissä, elämän suurissa muutoksissa, sellaisissa asioissa jotka ei ole hallinnassa. Mutta olen oppinut selättämään ahdistukseni jossain määrin.

Onko sulla sosiaalisten tilanteiden pelkoa?
Onko sulla hyvä keskusteluyhteys terapeuttiisi, homma toimii teiän välillä?
Se on tosi tärkeetä, koska hänelle juuri avaat kokemuksiasi ja tunteitasi.

Kumpa sun lääkkeet auttas, etkä joutus osastolle.
Hoitohenkilökunta yrittää estää sitä työkokeilulla, saada sinut kiinni arkeen.
Mutta jos osastolle joutuisit, et siellä loppuelämääsi olisi kuitenkaan.
Itse mietin usein, että miksi jotkut samat asiat toistuu ja toistuu vuodesta toiseen 😠
Vaikka parempaakin voisi olla luvassa. No, kai niillä jokin tarkoitus on.

Ihmisen mieli on välillä niin monimutkainen ja vaikea juttu, että menee joskus kauan että asiat selkiintyy johonkin päin.
Ois niin helppoo sanoo että "asiat järjestyy, usko pois." Mutta masiksen syövereissä uskoa siihen ei ole, on vaan se synkkyys, ahdistus, kaikki se masennuksen tuoma arki.
Sinnittelee päivästä toiseen.
Nii-i, taitaa ehkä olla niin, että ihmiselo voi toisinaan olla sinnittelyä.
Mut ehkä joskus se on helpompaa.

Heippa sirpale82

Kyllä mul on ihan suht hyvä suhde psykologini kanssa, ja osaa kuunnella sekä selittää asioita selko kielellä, jotta minäkin ymmärtäisin 😉

Sosiaaliset tilanteet on mun kauhukuvani, en pysty käymään kaupassa välillä lainkaan, saati mennä johonkin paikkaan missä on paljon ihmisiä. Ei ole väliä onko iso vai pieni kauppa/paikka. Tuntuu että sydän takoo miljoonaa, hikoiluttaa/palelluttaa, ja tuntuu että vatsa menee sekaisin(ja meneekin). Melko usein on pakko ottaa rauhoittava sekä ripulilääke, jos meinaa edes maitopurkin hakea...ei todellakaan kivaa😞

Nytkin työkokeilu kauhistuttaa... tänään pitäisi siellä käydä kirjoittamassa työkokeilusopimus 😯🗯️

Kyllä kuntoutusohjaaja sekä lääkäri on yrittänyt potkia minua ahterille jo pitkään, että aloittaisin työkokeilun ennen kun menee liian kauan ja sitä kautta vaikeuttaa aloittamista. Mutta aina on tullut huono jakso ja olen "pudonnut" taas. Nyt itse toivoisin vaan että kykenisin aloittamaan koska en jaksaisi taas kavuta sieltä kuopan pohjalta. Olisi joskus kiva saada positiivisiakin kokemuksia epäonnistumisten jälkeen. Saa nähdä kuinka käy...
Epäilyttää koko juttu, koska tunne epäonnistumisesta kasvaa päivä päivältä. Mutta tällaistahan tämä minun elämä on toistuvan masiksen kanssa. Ei auta kun porskutella menemään päivä kerrallaan ja yrittää toivoa valoa tunnelin päähän.

Jee,hyvä että sulla toimii psykologin kanssa terapia ja se että sä tajuut häntä ja hän sua nii on kyl hyvä yhdistelmä 😀

Mullakin oli aina hyvät suhteet terapeutteihini, niitä oli yhteensä neljä. Eka jäi virkavapaalle sit terapeutti vaihtu,toiseen loppui hoitosuhde kun muutin toiselle paikkakunnalle ja kolmas jäi virkavapaalle, neljäs oli sitten viimeinen jonka kanssa sain terapian päätökseen. Onneksi noi kaikki oli hyviä tyyppejä,päsin eteenpäin.

Tiiätkö, mulla oli kaupassa käynnin kans samallaisia ongelmia, eroaa vaan tuossa ripuloinnissa. Mä katoin aina kelloa, mihin aikaan voisin mennä kauppaan, etten vaan törmää tuttuihin. Jos joku tuttu jossain näkyi, menin ihan paniikkiin. Mietin minne vois mennä piiloon. Enkä mä mennyt kauppaan kuin vasta silloin kun jääkaappi oli tyhjä, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Niimpä kyllä sitä valoa tunnelin päässä on, sitä kohti kannattaa yrittää edetä.
Mä vaan mietin, että millasella osastolla sä oot ollu, avolla?

Itellä oli hyvä kokemus päiväoastosta, se oli vähän kuin "työpäivä" aamulla piti lähtee sinne ja iltapäivällä lähtee kotiin, se oli mulle hyvä kuntoutusmuoto. En siis joutunut koskaan sairaalan osastolle. Nii, aattelin vaan, että se vois olla sullekkin yks keino kuntoutumiseen. Mulle ei alkuvaiheessa yksilöterapiasta ollut apua, olin niin masiksessa ja lukossa ja ahdistunut.

Miten meni työsopimuksen kirjottaminen?

Tsemppiä
🌻🙂🌻

moikka!

Olen ollu vähän erilaisilla osastoilla, alkuun jouduin ihan perinteiselle osastolle.
Siellä olin kaikenkaikkiaan muistaakseni kolmeen eri kertaan, useita kuukausia kerralla. Sieltä sitten laitettiin "toivottomana tapauksena"(kuten lääkäri minulle sanoi) suljetulle, koska en päässyt eteen enkä taaksepäin, olin aivan tööt. Siellä olin toista kuukautta, kunnes he sanoivat etten siellä hyödy mistään, ja pisti kotiin.
Kotona pärjäsin hetken aikaa, kunnes tuli jälleen vaihe, että putosin hyvin syvälle, enkä kenenkään auttamana päässyt ylös ja sitten olinkin taas kuntouttavalla osastolla useita kuukausia. Siellä oli onneksi ihmisiä, jotka lopultakin ymmärsivät minua siten, että alkoivat tukemaan ihan pienissäkin asioissa ja lopulta auttajiin kuului psykologista, sosiaalityöntekijään ja lääkäristä hoitajiin kuntoutustyöntekijää unohtamatta.

Osastoista on siis kokemuksia enemmän ja vähemmän. Siedettävistä kokemuksista suorastaan "helvetillisiin"(anteeksi kiroaminen). Enkä haluaisi yhtään kokemusta enempää noista!

Työkokeilun allekirjoitus sujui melko hyvin, tilanne oli hyvin jännittynyt ja uskoisin, että ohjaajani jännitti tilannetta varmaan yhtä paljon kuin minäkin🙂
Siellä aloitan sitten viikon kuluttua, alkuun kuulema kolme kuukautta ja sitä saatetaan pitkittää jos siltä tuntuu ja kaikki menee hyvin.
Toivon vain että pääsisin edes yhden kuukauden suosiolla läpi, enkä todellakaan ajattele itse vielä niin pitkälle. Melkeinpä päivä kerrallaan meininki sopisi minulle😀

Kiitos kannustuksesta Sirpale82, sitä todellakin tarvitsen...

Ilmoittelen aina välillä kuinka elämä vie eteen/taaksepäin.
Jos vaikka saisin tänne myös niitä positiivisia kokemuksiakin😉

Aurinkoisia kevätpäiviä kaikille🙂🌻

Hyvä, että meni sopimuksen kirjottaminen hyvin 😀
Toivottavasti kaikki alkaa sujumaan hyvin 🙂👍 ja saat positiivisia kokemuksia, kun ne sitten tukee myöhemmässä vaiheessa. Ja saa uskoa, että asiat selviää ja itsekin pärjää, sitten se masennuskin voi lähtee pikkuhiljaa lievittyy.

Kirjottehan miten menee, oon hegessä mukana
🌻🙂🌻

No niin, nyt sitten enään huominen ja sitten alkaa. Olo on todella surkea, ja tänään iski jälleen kunnon paniikkikohtaus päälle pitkästä aikaa.
En jaksaisi jälleen tätä olotilaa, en millään. Painajaiset ovat vallanneet yöni kokonaan ja en jaksaisi sängyn pohjalta nousta ollenkaan. Koira kyllä vaatii lenkit ja ne olen jopa saanut hoidettua, en koiraan viitsi purkaa pahaa oloani, se ei kuitenkaan syyllinen ole.
En tiedä kuinka käy tiistain kanssa. Kymmeneltä pitäisi olla jo toisella paikkakunnalla ja sitä ennen koiran lenkitys ja muut aamutoimet... En tiedä, pelkään koko juttua niin paljon, että pääni meinaa räjähtää. Huomenna on onneksi terapia, jossa voisin yrittää saada jotain selkoa päähäni kun itse en sitä näköjään saa tehtyä ☹️
Toivottomuuden tunne alkaa lisääntymään vain, ja epäilen myös kevään sitä aiheuttavan, en tiedä, mutta epäilyksen varjo kuitenkin on. Tuntuu niin ristiriitaiselta, kun toisaalta sitä odottaa että pääsen aloittamaan kokeilun, mutta kuitenkin pelkään vain epäonnistumista ja siitä tulevaa pettymystä... 😞

Voi Taippi yritä sinnitellä.

Uskon että tämä iso muutos on sinulle hyväksi!

Kaikkiin isoihin muutoksiin liittyy aina jännitystä , jopa pelkoa. mutta voit ehkä helpottaa tekemällä hyvän suunnitelman tai aikataulun. Yritä ajatella vain yhtä päivää kerrallaan ja välttää sitä yleistystä että "aina", "kaikki", "kuitenkin" "menee" - yritä ajatella että -"joo käyn sen koiran heti alkuun, varaan syömistä aamuun että saan kunnollisen alun, asiat sujuvat varmaan hyvin ja MINÄ teen..."
Koska sinulla ei ole (käsittääkseni?) kovin paljoa tukea saatavissa - sinulla on koira! Kerro koiralle : "mää laitan nyt nämä ja nämä... voi kun pelottaa.... .." Mun mielestä koirat on hyviä kuuntelijoita ja itse saat ääneen purettua jylläävät ajatukset!

Itse olen oppinut hallitsemaan pelkoa pakottamalla itseni rauhalliseksi, - Teen keikkatyötä ja tuon tuostakin "joudun" uuteen työhön , joudun usein esittäytymään uusille ihmisille. Ensialkuun mietin ihan tarkkaan kuinka teen ja minkälaisen kuvan haluan itsestäni antaa. Helpotti. Nyt kun useita vuosia samanlaista on takana en enää pelkää enkä mieti jälkeenpäin.

Pieni jännitys on jopa hyvästä se auttaa keskittymään tärkeimpään.

Se hyöty uudesta ympäristöstä sinun myöss kannattaa ottaa ... eli uusille tapaamisllesi ihmisille voit olla se unelmaminä joka aina halusit olla...

Halauksia paljon ja rohkeutta hetki kerrallaan! 🙂👍

Hei taippi!

Oon samaa mieltä kuin dies nafastus ja tuo lemmikille höpöttäminen on kyllä varsin terapeuttista 🙂

Mä oon arkisin paljon yksin kotona, kun mies on hommissa. Mulla on kissa, se muutti tänne mun kanssa ja vaikka se ei puhu, se on kyllä mainio juttukaveri.
Katti on mua vastassa eteisessä, morjestelen sille kun tulen kotiin. Mä juttelen sille esim: "Mites on päiväs menny" tai " jaahas, pistetäänpäs koneellinen pyykkiä pesuun", "tarttis syödäkin" jne.
Ja kissa istuu keskellä lattiaa ja kattelee vihreillä pyöreillä silmillään, kuuntelee kun mä höpötän ja ihan kuin se ymmärtäis kaiken.☺️❤️

Uuden aloittaminen oon aina vaikeeta,vaatii itseltä paljon. Mutta itselleen saa olla kuitenkin armollinen. Voi vaikka aatella, että: okei, tää homma pelottaa mua. Mut mitä jos mä yritän saada sen pelon kuriin. Jos mä en saa sitä tänään,niin ehkä huomenna"
Jokainen päivä on uusi ja avoinna uusia mahdollisuuksia.

Tsemppiä sulle, älä luovuta 🌻🙂🌻

Heippa!

Nyt on muutama viikko takana ja työkokeilu on lähtenyt jotensakkii käyntiin. Mokia olen tehnyt, ja on päiviä mennyt pilalle sen takia. Yöunet ovat olleet hyvin sekalaisia ja sitä kautta voimat aikalailla vähissä 😴
Työkaverit on ihan mukavia, mutta uteliaita. Jotain sinnepäin olen kertonut, mutta hyvin vähän. Eihän mun asiat kuulu heille ?!
Olen yrittänyt ajatella, että teen mitä pystyn ja osaan ja jos en osaa niin kysyn neuvoa. Muutama heistä on sellaisia, että "Etkö muka osaa?" ja yritä nyt siinä sitten selittää, että olen ollut vasta pari viikkoa täällä... mutta yritän olla välittämättä😞
No siinä nyt vähän päällimmäisiä terveisiä työkokeilusta.

Iloista pääsiäistä kaikille 🙂🌻

Heippa!

Onpa kiva kuulla sinusta. Olenkin miettinyt mitä sulle kuuluu 🙂
Hyvä kun asiat on sujuneet, ei sun asiat muille kuulu. Sä saat iha ite päättää mitä kerrot ja mitä et. Siipä se ihmisyyden hyvä puoli onkin. Mulla meni kauan kun opin, ettei kaikille tarvi kertoo kaikkee, ainakaan ventovieraille! Joskus siitä on enepi haittaa kuin hyötyä.
Mä olin yhtenä päivänä töissä (oon opintoihini liittyen työssäoppimisjaksolla) kamalan väsyny ja se näkyi varmasti ulospäinkin. Meillä oli ollut miehen kanssa riita illalla ja olin illalla itkeny, silmät ihan punaset ja turvonneet ja yökin oli ollut levoton. Totesin vaan aamulla ohjaajalleni, että olen tänään kamalan väsynyt, sanoin vain että olen nukkunut huonosti.

Oon samaa mieltä, että ei kannata välittää jos joku ihmettelee ettei osaa. Ne on todennäkösesti tehny samaa hommaa vuosi tolkulla,eikä ne ehkä tajuu/muista ettei uusia asioita opi heti.
Sä oot varmasti hyvä niillä taidoilla jotka sulla on ja työ opettaa🙂👍
Eteenpäin sano mummo lumessa, vai miten se nyt meni😉

Tsemppiä tuleviin työpäiviin 🌻🙂🌻

Heippa!

Viimeviikko oli ihan kamala, töissä kaikki meni ihan hyvin kylläkin. Siellä jaksoin hymyillä ja olla kuin kaikki olisi niin "kamalan ihanaa". Työmatkalla kotiin tai töihin näin harhoja ja työmatkoista tuli todella pelottavia. Etukäteen jo ahdisti kun tiesi että pitää lähteä ajamaan.
Kotiin kun illalla pääsi, niin olin aivan loppu. En tiennyt miten päin olisin ollut kun olo oli todella hirveä. Väsymys oli vaikka yöt olisi nukkunutkin jotenkuten.
Nytkin on vähän omituinen olo, ihan kuin en olisi oikeasti läsnä tässä hetkessä. Iltaisin uni ei meinaa tulla mitenkään, mutta kun jossain vaiheessa nukahdan niin nukun melko hyvin. Välillä kylläkin on painajaisia, mutta ne on niitä "tuttuja turvallisia", mihin olen jo tottunut vaikka ei ne mitään mukavia olekaan.
Puhuin terapeutille noista, niin nyt jatketaankin iltalääkettä maksimilla, vaikka oli tarkoitus jo purkaa pienemmälle annostukselle.
En tiedä, en haluaisi keskeyttää työkokeilua, mutta en tiedä jaksanko nyt kuitenkaan?!?!

Mitä teen??? 😯🗯️

On noi harhat mullekin tuttuja. Niitä oli yhdessä vaiheessa aika paljon. Silloin asuin toisella paikkakunnalla ja matkustin päiväosastolle bussilla. Mun kotoa linkka-asemalle oli matkaa 500m ja monena aamuna mua seuras musta mies, siis ei tummaihonen, vaan musta hahmo, joka aina katosi kun katsoin taakseni.
Mutta ne harhat hävis sitten ajanmyötä.

Joo, kyllä mä kans otan joskus semmosen roolin päälle,että kaikki on hyvin ja elämä on ihanaa, vaikka se olis ihan pohjalta. Mä luulen, että se suojaa mua kysymyksiltä, mikä sun on, varsinkin töissä, tai ihmisten kanssa, joille ei halua paljastaa yksityiselämäänsä liikaa. Omassa työssäni on pakko siirtää kotiasiat syrjään.

Ootko nukkunu paremmin?
Ei se varmaan ole pahaksi se lääkkeen lisääminen. Kyllä sitä ehtii sitten taas laskea, kun tilanne on suotuisa. Ainakin mä aattelen niin. Kyllä mä käytän unilääkettä, jos on vaikee nukkuu jostain syystä. Mul on siihen Ketipinor 25mg.
Ehkä sun kannattaa ottaa päivä kerrallaan vointisi kanssa🙂👍
Ja olethan sä nyt jo noin pitkällekin jaksanut, saat olla siitä tyytyväinen!
Kuinka pitkäks aikaa sun työkokeilu on suunniteltu?