Mitä masennus on? oma kokemukseni
Masennus on paljon muuta kuin pelkästään alakuloa.
Masennus on sitä, ettei jaksa mitään. On loputtoman väsynyt. On niin väsynyt, että se lamaannuttaa. Et pääse ylös sohvalta, sängystä tai lattialta. Joudut tsemppaamaan itseäsi nousemaan, eikä se yleensä edes auta. Saatat jumittaa tunteja samassa asennossa. Eikä se johdu siitä, että sinulla olisi hyvä olla siinä paikassa ei todellakaan. Et vain kykene löytämään niitä voimia, joilla saisit itsesi liikkeelle. Ne voimat ovat kyllä siellä jossain, mutta ne ovat hyvin piilossa. Olosi ei ole rento, vaan pikemminkin tuskainen. Tiedät että pitäisi nousta, mutta et kykene et jaksa.
Masennus on sitä, että päätä särkee, saat vapinaoireita ja lihaskouristuksia, selkäkipuja ja muita särkyjä. Yöunesi kärsivät tai nukut liikaa. Näet painajaisia, mutta ne eivät tunnu pahalta, koska niissä sentään tunnet eläväsi. Et pysty keskittymään, kun ajatuksesi siirtyvät vähän väliä takaisin omaan tilanteeseesi tai menneisyyteen. Ruokahalusi vuoronperään kasvaa ja vähenee. Kun syöt liikaa, tunnet siitä syyllisyyttä ja huonommuutta. Kun syöt liian vähän, menetät lisää vähäisistäkin voimistasi. Osa oireista menee lääkkeiden sivuvaikutusten piikkiin, mutta ilman masennusta ei lääkitystäkään tarvittaisi. Kun pää on tarpeeksi sekaisin heijastuu se myös kehoon. Kun mieli ei anna hakea apua, keho yrittää keksiä keinot pakottaa sinut siihen.
Masennus on sitä, että mieli kääntää kaiken negatiiviseksi. Hyvätkin kokemukset jäävät elämään vain sen hetken ja heti niiden loputtua vajoat takaisin synkkyyteen. Et saa iloa toisten kehuista, koska et usko niihin ja kaiken negatiivisen kuulet kymmenkertaisena ja se jää elämään mieleesi. Olet todella ankara ja arvosteleva itseäsi kohtaan. Inhoat ja vihaat itseäsi. Kuulet jatkuvasti kuinka mielesi haukkuu sinua ja tekemisiäsi. Kuinka se haluaa sinun satuttavan itseäsi. Olet ruma, tyhmä, outo, paska, ällöttävä ja tuskin edes kuluttamasi hapen ja tilan arvoinen. Ansaitsetkin kärsiä, koska olet haaskannut elämäsi ja lahjakkuutesi.
Masennus on sitä, että tulet surulliseksi kun näet iloisia ihmisiä tai onnellisia perheitä. Mietit menneitä hyviä aikoja ja suret sitä kuinka ne kaikki on jo koettu. Kuinka kaikki hyvä elämästäsi on takanapäin ja olet tullut tiesi päähän. Tulevaisuus ei tuo sinulle mitään iloa, koska et kykene enää nauttimaan, vaikka jotain hyvää olisikin tiedossa. On kyse enää siitä kuinka pitkään kärsimyksesi kestää.
Masennus on sitä kun et jaksa välittää. Et vain jaksa välittää. Asiat menevät kokoajan enemmän pieleen, mutta annat sen tapahtua, koska se ei enää liikuta sinua. Menet virran mukana ajelehdit ja kärsit. Et toivo enää parempaa. Et murehdi enää sitä, kun et jaksa mitään. Olet mennyt ohi vaiheesta, jolloin asioiden kulku harmitti sinua. Kuuntelet sisäistä kiusaajaasi, etkä enää vastusta sitä. Et välitä siitä, mitä sinulle tapahtuu. Et pelkää seurauksia.
Listaa voi jatkaa kukin oman kokemuksensa mukaan tai kommentoida muuten vain.
Kirjoituksesi olisi ihan hyvin voinut tulla minun kynästäni, niinpaljon samoja asioita se sisälsi.
Olen masentunut ja tiedostan sen, en vain tiedä miten itseä auttaisi. Osa kavereista alkaa jo vieroksua, sillä kukapa masentuneen seurassa viitsisi olla, kun iloisiakin ihmisiä on olemassa. Minulle masennus on yhtä kuin loputon yksinäisyyden tunne, vaikka ihmisiä olisikin ympärillä. En osaa iloita toisten puolesta, vaan masennun lisää kun kuulen kavereiden onnistumisista, uusista tyttöystävistä, etelänmatkoista, harrastuksista ym. Olen ajoittain loputtoman väsynyt ja ahdistunut enkä pysty toimimaan. Ihmettelen miten pystyn hoitamaan työni nykytilanteessa. Mihinkään muuhun ei sitten kyllä toisaalta voimia riitäkään.
Asuntoni on ihan hirveässä kunnossa, en kertakaikkiaan jaksa siivota, pyykätä, tiskata. Äitini kävi tänään tiskaamassa sekä siivoamassa. Ja nyt tunnen itseni vieläkin huonommaksi... Olen 28v ja äitini siivosi ja tiskasi juuri, tsiisus voiko olla enää säälittävämpää.
Jotenkin onnistun aina kääntämään negatiivisiksi myös sellaiset asiat, joita odotan. Kuten esimerkiksi baarireissu kavereiden kanssa, jota saatan odottaa koko viikon! Sitten kuitenkin ravintolassa kaveriporukka on mieluummin seurassa joka jaksaa olla virkeä, jolla on jotain kerrottavaa. Minun elämässäni ei tapahdu mitään kertomisen arvoista, joten mikään ei muutu. Osa kavereista lähtee kotiin tyttöystävänsä luo, osa on iskenyt baarista tytön jonka luo mennä yöksi. Minä haen pizzeriasta pizzan ja kävelen kotiin yksin kuten aina. Paljon odotettu baarireissu päättyy siihen että itken itseni uneen taas kerran.
Ainoa positiivinen asia on nykyisin se, että olen niin loputtoman väsynyt, että unen saaminen illalla ei ole enää ongelma kuten aiemmin. Tosin en pysty nukkumaan kuin max 6 tuntia jos oikein sattuu hyvä yö.
Kaiken muun kanssa pystyn kai jotenkin elämään, mutta tämä yksinäisyys vie kokoajan syvemmälle ja syvemmälle. Kaverit tuntuvat kokoajan etäämmiltä, enkä monellekaan enää halua edes soittaa, koska en tunne itseäni enää tervetulleeksi ja halutuksi seuralaiseksi. En haluaisi olla yksin, mutta ei kukaan tunnu haluavan enää minun seuraani. Olen täysin ulkopuolinen, puhelin ei soi, sähköpostissa ei viestejä ystäviltä. Kukaan ei soita ja kysy "miten menee, mitä kuuluu?"
jos minulta kysytään mitä masennus on, vastaus on että se on kaikkea tätä. Mutta jos kysytään mitä masennus voi pahimmillaan olla, vastaus on YKSINÄISYYS.
Mikään maailmassa ei voi tuntua niin pahalle kuin se, että tunnet olevasi täysin yhdentekevä ja turha, sillä ei kukaan kaipaa, ei ketään kiinnosta miten sinun viikkosi on mennyt, ei sinua kutsuta bileisiin tai kysytä haluaisitko kenties lähteä kanssamme ulkomaille.
Minun masennukseni oli lähes samaa kuin sinun. osasit hyviin tuoda asian esiin. Yritin aika usein tehdä itsemurhan, kun olo oli niin karsea ja epätoivoinen. Oikeastaan en halunnut kuolla vaan halusin vaan olotilani loppuvan.
Kuvaat aika hyvin mun tän hetkisiä fiiliksiä, vaikkei mulla mitään virallista diagnoosia
vielä olekaan. Olo on voimaton ja saamaton koko. Tuntuu myös siltä, ettei millään ole
mitään väliä, eikä minua oikeastaan kiinnosta mihin suuntaan elämä tästä lähtee.
Kaikki on jotenkin täysin merkityksetöntä.
Hei Sirion ja muut!
Minä tunnistan myös masennuksestani kaiken kirjoittamanne. Mulle yksinäisyys oli myös tosi syvä ja musta kuilu, johon tipahdin. Aluksi kävi niin, että minäkin odotin illanviettoja. Ja kun ilta oli ohi, mietin kuinka typerä voinkaan olla. En osaa puhua mitään, en osaa olla luonteva, en ole tippaakaan kiinnostava, kaikki huomaavat vaivautuneen oloni jne. Kukaan ei löytänyt ajatuksiini ja minä en löytänyt kenenkään ajatuksiin. Muiden puheet tuntuivat tosi vierailta, kuin toisesta maailmasta. Opiskeluissa ja töissä vielä meni jotenkuten, kun pystyi piiloutumaan asioiden taakse. Sitten en pärjännyt enää sielläkään. Jäin sairaslomalle ja aloin pelätä baari -ym. iltoja. Pelkäsin, että joudun selittelemään arkeani, mitä teen tai miksi en tee mitään..? Ja tunsin itseni entistä huonommaksi, typerämmäksi ja arvottommmaksi. Elin useamman vuoden aika pienissä sosiaalisissa ympyröissä. Ei huvittanut ja jos olisi joskus harvoin huvittanut, en uskaltanut.
Välillä vain nukuin ja häpesin nukkumistani, parhaimmillaan/pahimmillaan taisi tulla yli vuorokausi unta putkeen. Jos meinasin herätä, jatkoin nopeasti unta, koska ainoa ajatus päässäni oli "en halua herätä, en halua elää...". Sitten tuli sellainen kausi, etten pystynyt nukkumaan ja se oli kyllä tosi tuskaa. Silloin se sama ajatus kiersi päässäni kehää koko pitkän yön. Päivällä se joskus saattoi hetkeksi pysähtyä ja hiljetä. Sängystä nouseminen tuntui kuin olisi kavunnut vuoren huipulle. Ja kun oli vähän syönyt aamupalaa, taas oli väsynyt ja voimaton - takaisin sänkyyn lepäämään seuraavaa vuorta varten.
Yksinäisyys, väsymys ja häpeä olivat jatkuvia seuralaisia. Häpeää tunsin milloin mistäkin. Häpeän syyksi riitti pelkästään se, että olin olemassa.
Kuulostaapa tutulle. Tuotahan sen masennus on. Se ruokkii itse itseään, sinulla on paha olla ja syyllistyt tunteistasi ja se masentaa lisää, noin lyhyesti sanottuna.
Sieltä on lähes mahdotonta nousta kun sinne joutuu. Itse en päässyt sieltä ulos ilman lääkitystä. Sinne jäin. Minulla oli myös paniikkikohtauksia. Makasin maassa ja huusin, itkin. Öisin tärisin ja itkin. Pelkäsin kuolevani. Minusta tuli luulosairaskin. Minulla oli milloin mikäkin syöpä omasta mielestäni ja juoksin lääkärillä kokeissa. Pelko muuttui paniikkikohtauksiksi ja yleiseksi ahdistukseksi, olinhan omasta mielestäni kuolemassa johonkin sairauteen. Kunnes sain lääkkeet. Paniikkikohtaukset loppui mutta masennus pysyi. Ahdistuskin jatkui. Joskus pystyin itkemään, usein vaan makasin sängyssä enkä kyennyt toimimaan. Suututtaa ihmiset jotka puhuu masennuksesta "ota itsees niskasta kii niin kyllä se siitä". Oma veljeni mm. sanoi näin minulle. Meinasin räjähtää mutta nyökyttelin vaan ja tunsin itseni entistä paskemmaksi, olinhan omasta mielestäni vaan laiska paska joka ei saa tehtyä mitää, veli oli mielestäni silloin oikeassa.
Nyt oloni on ok toistaiseksi ja ymmärrän veljeni tietämättömyyden, enää en syyllistä itseäni, kunnes uusi masennuskausi taas iskee. Sitten ole mielestäni syyllinen kaikkeen mahdolliseen mitä ympärilläni tapahtuu. Tämä on pitkä tie kulkea, mutta uskon jo että tämä on voitettavissa.🙂👍 Voimia kaikille!
Mulla on myös nuo kaikki mainitsemanne "oireet". Tunnen itseni todella tarpeettomaksi, rumaksi, lihavaksi, tyhmäksi yms. ihmiseksi. Vertailen jatkuvasti itseäni muihin ja tunnen olevani huonompi kuin muut. Häpeän itseäni. Minusta tuntuu että kaikki aina tuijottavat ja nauravat minulle.
Olen töissä, mutta työni päättyy toukokuun lopussa. Stressi ja masennus ovat vain pahentuneet, kun ajattelen sitä ettei minulla pian ole työtä mihin mennä. Minulla ei ole ainuttakaan ystävää. Yksi entinen työkaveri on, mutta käyn tosi harvoin hänen luonaan. Toki minulla on mies ja kaksi poikaa, mutta he eivät kuuntele eivätkä juttele minulle. Elämme aika omissa maailmoissamme.
Arkiset askareet pystyn jotenkuten hoitamaan. Siivoan kodin, laitan ruuan, hoidan itseni pesemiset ja pyykit yms, mutta kokoajan tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä eikä elämällä tarkoitusta. Mies yrittää piristää, mutta kun saan itkukohtauksia mitään apua eikä ymmärrystä heru. 😭
On jotenkin pelottavaa lukea näitä tekstejä koska huomaa että muut - tuntemattomat ihmiset ovat kirjoittaneet omat tunteeni, laittanut sanoiksi sen sekavuuden joka omassa päässä pyörii. Mutta toisaalta se ehkä hieman helpottaa tai auttaa kun huomaa että en ole sittenkään ehkä mitenkään poikkeava, samanlaisia ajatuksia, tunteita ja elämää on muillakin kuin itselläni. Toki tämä auttaa vain sen hetken kun lueskelen näitä täällä. Pian taas vajoan sohvan nurkkaan ja vietänkin siinä sitten loppupäivän saamatta aikaan tänäänkään mitään ja se saa minut vain kierimään syyllisyydentunteissa siitä kun on niin epäonnistunut ihmisenä. ☹️
Eli mielestäni masennus on: Yksinäisyyttä, syyllisyyttä ja väsymystä jotka ruokkivat toinen toisiaan... Vaikea sairaus 😞
Samaa paskaa, eri päivä. Allekirjoitan.
En ole aikaisemmin kirjoittanutkaan, lukenut paljon erilaisia tutun kuuloisia kertomuksia. Teidän tunteet kuvastavat myös minun oloani. Olen 23v ja olen kai ollut erilaisissa masennusaalloissa 15v lähtien. Se alkoi koulukiusaamisesta, syrjäytymisestä ja muihin kuulumatomuudesta. Eristäydyin, minulla oli huippusosiaalinen ja "kaikkien kaveri"- rooli koulussa, iltaisin eristäydyin kotiin itkemään.
Jälkeenpäin olen nähnyt suuria rooliristiriitoja tuossa ajassa, koin että minun olisi pitänyt olla trendikäs nuori; juopumassa, tupakoimassa, riehumassa milloin missäkin. Olin ahdistunut, kun kuulin nuorten lähestyviä ääniä juoksin piiloon, jopa pensaisiin kyyryyn. En ollut se joka minun tuli olla. Toisaalta en tiedä vieläkään kuka minun sitten olisi pitänyt olla.
Lukiota jaksoin kaksi vuotta täysillä, kunnes täysi romahdus saapui. Kolmantena vuonna en ensimmäistä jaksoa lukuunottamatta suoriutunut yhdestäkään kurssista. Kirjoitin lukematta, täydessä sumussa. En muista noista ajoista paljoakaan. Join paljon, että olisin tuntenut jotain. Harrastin irtosuhteita, koska niin kai kuului tehdä.
Lukion jälkeen olen ollut masennusjaksoissani ns. on/off -vaihteella. Opiskelujeni ja töideni takia kesät ovat olleet vapaat, jolloin olen saanut rentoutua. Syksyt tuovat hyvin paljon kaamosmasennusta kuvaavan olotilan, jolloin pimeys syö minusta kaiken energian, ei jaksa, ei kiinnosta. Vähennän syömistäni, mutta lopulta ahmin paljon koska onkin "nälkä". Teen hidasta kuolemaa, kunnes joululomat helpottavat taas hetkeksi. Keväät ovat pahimmat. Maaliskuu usein aloittaa pahenevan itsetuhon. Ennen viiltelin, kunnes lopetin useaksi vuodeksi ja aloitin sen tänä keväänä taas. Jotain joka helpottaa henkisen hirttosilmukan kiristymistä. Kevisin valo ei enää autakaan, vaan tuntuu että kaikki on menetetty, en pystykään enää mihinkään. Tästä syystä olen jo kerran joutunut yhden koulutuksen keskeyttämään.
Tämä kevät on ollut tavallaan käännekohta. Tajusin, etten saa syöksyä loppumaan, joudun työskentelemään kesänkin, joten normaalia hengähdystaukoa en saisi. Hain 15v apua ensimmäisen kerran, pääsin terveyskeskuspsykologille juttelemaan niitänäitä kahdeksi vuodeksi. En halunnut samaa, halusin eroon tästä. Kahdeksanvuotinen jakso söisi minut. Jostain keräsin energian, pääsin kouluni psyk. terveydenhoitajalle, joka kahden kerran jälkeen yritti lähettää minut psyk. poliklinikalle, josta kuukauden (!!) päästä vastattiin lääkärin lähetteeseen, etteivät he voi ottaa minua selvistä masennusoireistani huolimatta vastaan koska minulla ei ole kahta lääkekokeilua. ☹️ Joten sain cipralexin. Tuntuu samalta kun joisin Battery-tölkin aamuisin, (en juo normaalisti kahvia) jaksan pienessä täpinässä päivän, mutta kulutan senkin istumalla toimistossa paikallani koko päivän. Kotiin päästyäni olen taas aivan yhtä väsynyt kuin ennenkin. En tiedä miten taistella hoitoon pääsystä. Haluaisin terapiaa. Lisäksi minulla epäillään olevan persoonallisuushäiriö, mutta mitään ei ole vielä paperilla, joten mitään todisteita minulla ei ole, eikä kukaan ole valmis tutkimaan. Kuulemma ei kannata sairastua kesällä. 😞
En tiedä kertooko tämä yhtään. Elämäni on hyvinkin sekavaa. Nukkuisin päivät pitkät, unelmieni täyttymys olisi päästä työkyvyttömyyseläkkeelle ja saada rauhassa hoidettua itseäni. Pahimmillaan seison kadulla, miettien että helpottaisi jos jäisi vaikka auton alle. Kukaan ei komentelisi tekemään tai menemään, saisi vain olla. En toisaalta haluaisi kuolla, mutta olisiko sekään niin kamalaa? Tunnistan tuon "en ansaitse edes hengittää"- tunteen.
Tulevaisuudelta tiedän haluavani äidiksi, en mitään muuta. Mutta kuinka sairasta on tarjota tällaista äitiä kenellekään? Avomieheni sanoo minua liian epävakaaksi että voisi edes harkita lapsia kanssani. Sekin, pahimmissa jaksoissa saan järkyttäviä lapsikuumeita, jolloin pakonomaisestikin yritän tulla raskaaksi, miksi? 😟
Millä vakuutella kenellekään koskaan olevansa tarpeeksi sairas hoitoon, kun samaan aikaan näyttelee elämänsä suurinta roolia, olevansa yksi näistä oravanpyörässä juoksevista kaneista, jolla on kaikki okei?
Taas jatkuu sama masennus, kun sain tietää että työni loppuu 10.7. Nyt raahauduin lääkäriin ja sain kerrottua tilanteestani, mutta ei siitä apua ollut. Lääkäri sanoi että sama tilanne on monilla muillakin laman takia eikä sitä pidä ottaa henkilökohtaisesti. No sepäs lohduttaa paljon, että en ole ainoa. Sain sairaslomaa kokonaista kolme päivää. Unilääkkeitä vain 10 kpl. Vielä pitäis viikko yrittää sinnitellä töissä.
Tässä istun ja mietin elämääni. Mitä alkaisin tekemää? Miten hoidan osuuteni asuntolainasta? Miten saan pääni pysymään kasassa etten tee itsemurhaa? Sekin on käynyt mielessä kaiken lopettaminen. Lähtisi vain ja jättäisi kaiken. Mitäs tästä kun ei kukaan välitä miten minulla menee? Heittäisi pyyhkeen kehään.
Ihan sama puhua kenellekään. Kaikilla muilla työkavereilla on paikka mihin palata loman jälkeen levänneinä. Ei huolen häivää, vaikka saattaa olla että joutuvat lomautetuksi joskus, mutta toimeentulo on turvattu. Miehelläkin on työpaikka mihin palata loman jälkeen minulla ei mitään.
Kaikki tuntuu niin turhalta.
Hei Sirius ja muut,
En itse kärsi masennuksesta suoraan vaan mieheni on mielestäni vaipumassa vaan syvempään ja syvempään masennukseen.
Vielä keväällä "kaikki oli ihan hyvin" ja sitten yhtäkkiä huhti-toukokuussa tapahtui jotain joka laukaisi tilanteen jossa nyt ollaan.
Sen verran edistystä on tapahtunut että mies myöntää olevansa masentunut ja ajatus avun saamisestakin hänellä on mutta mitään konkreettista ei silti tapahdu.
Mies on ihana ja osaa ajatella asioita mutta nyt tuntuu siltä niin kuin seurustelisi jonkun vieraan ihmisen kanssa.
Hän elää jossain muussa maailmassa missä mikään ei huvita ja mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa ja syyllisyys kaikesta on kova.
Itselläni ei ole kokemusta masennuksesta mutta ymmärrän sen että "koitahan nyt piristyä" ja "ylös-ulos-ja-lenkille" eivät auta tässä kohtaan.
Kysyisinkin teiltä että miten minun kannattaisi miestäni yrittää tukea? Auttaako ns. "nalkutus" tyyliin "hae apua", "mene hoitoon" vai pitäiskö vaan olla olemassa.
Olen itse toiminnan ihminen ja haluisin auttaa miestäni mutta vastaus kaikkeen on tällä hetkellä "ei"
-cara- kirjoitti 8.7.2009 9:14
Kysyisinkin teiltä että miten minun kannattaisi miestäni yrittää tukea? Auttaako ns. "nalkutus" tyyliin "hae apua", "mene hoitoon" vai pitäiskö vaan olla olemassa.
Hei cara!
Ainakin itseni kohdalla pahinta mitä kukaan pystyi/pystyy tekemään on vähättelemään oloani ja nimenomaan tuollaista "ala nyt jo tehdä, tee ja mene, kyllä se siitä". Käskyttäminen ei auta, kun päässä joku huutaa.
Konkreettisinta mitä voisit tehdä on kenties soittaa lähiterveyskeskukseen ja varata ajan psykologille tai terveyskeskuslääkärille. Se on iso askel eteenpäin, jota moni ei uskalla ottaa, koska epäilee vaivaavansa lääkäriä ja vähättelee omaa sairastumistaan. Voi olla jopa hyvä, että menet itse mukaan tueksi. Älä toisaalta pakota, sen voi ilmaista "mennään vähän juttelemaan, jos helpottaisi"- tapaan jolloin se ei syyllistä ketään eikä ole käskevä. Samalla lääkäri voi kysellä asioita, ohjata eteenpäin tai määrätä lääkkeitä, jos tarvetta.
Kotioloissa oma avomieheni on jollain ihmeen kaupalla osannut olla kanssani. Parhaimpana olen kokenut kun hän vain ON kanssani, halaamalla, silittämällä, hiljaa maatessamme sängyssä. Joskus voi pestä toisen, laittaa teetä, hieroa tai vaikka kertoa pieniä asioita omasta päivästään. Joskus on helpompi kuunnella muita kun puhua omista asioistaan. Ja että on lupa vain olla.
Onko miehesi töissä? Pääseekö hän kotoa ulos? Onko jotain radikaalia tapahtunut keväällä? Toivottavasti nämä nyt auttavat mitenkään 🙂 Jaksamista teille molemmille! 🙂🌻
Mielestäni paras keino on se,et autat miestäsi saamaan apua. Puhu hänelle siitä, miten pahalta sinusta tuntuu katsoa vierestä hänen kärsimystään ja yritä siten saada hänet tajuamaan,miksi kannattaa hakea apua. Sen jälkeen voit soittaa hänen puolestaan ja varata ajan lääkäriin,mielenterveystoimistoon tai jonnekin muuhun auttavaan tahoon. Älä kuitenkaan soita ilman hänen lupaansa, ettei hänestä tunnu,että kävelisit hänen yli.Avun hakeminen on usein vaikeaa varsinkin, jos ei ole ennen käynyt ammattiauttajalla mielenterveysongelmien vuoksi. Kerro miehellesi, että olet valmis lähtemään hänen mukaansa, jos hänestä tuntuu vaikealta mennä yksin.
Minun oli ainakin huomattavasti helpompi mennä ensimmäistä kertaa terapiaan,kun ystäväni oli mukana ja hän oli myös varannut sen ajan minulle.Nalkuttaminen ei kannata. On toki hyvä tuoda myös esiin, miten raskaalta tilanne itsestäsi tuntuu, kunhan kuitenkin korostat sitä, että haluat miehesi hakevan apua hänen itsensä eikä sinun vuoksi.
Hei,
Kiitos vastauksistanne.
Tilanne on tällä hetkellä se, mies kokee kaiken niin ahdistavana - myös minut- että haluaa sulkeutua vain kuoreensa ja saada olla rauhassa.
Emme asu yhdessä joten se on hänelle helpompaa.
Hän on kyennyt vielä toistaiseksi käymään töissä mutta nyt on lomat ohi ja ensi maanantaina alkaa totinen arki.
Yritin tuota "mennään yhdessä ja minä varaan ajan" mutta vastaus oli jyrkkä ei.
Hän on nyt luvannut hakevansa apua työterveyshuollon kautta ja tekevänsä asian eteen sen "mitä se sitten vaatiikin" mutta nyt ainakin toistaiseksi, hän haluaa tehdä sen yksin ja rauhassa , joten hänen toivomuksestaan emme pidä yhteyttä.
Tämä tapahtui nyt keskiviikkona ja en tiedä miten tähän nyt suhtaudun....
Haluan kunnioittaa aikuisen ihmisen toiveita mutta tämäkö on ratkaisu joka auttaa????
Meillä aika uusi suhde vielä ja eräät ystäväni ovatkin jo todenneet, että ei hyvältä näytä ja jätä mies.
Jos järkevästä ja mukavasta miehestä tulee "yhdessä yössä" tuollainen niin hänellä täytyy olla suuria ongelmia.
Kumpikaan meistä ei olla enää ihan 20 -kymppisiä ja hänellä on elämässään ollut rankkoja hetkiä mutta hän on selvinnyt niistä mielestäni hyvin ja osannut hakea apua itselleen.
Itse ajattelen niin että kenellä tahansa meistä voi tulla ns. mittari täyteen ja ainakin itse toivoisin vastaavassa tilanteessa, että mieheni ei lemppaisi minua heti mäkeen vaan jaksaisi olla tukenani ja olemassa.
Aika näyttää......