Heippa
Käythän sinä ammattiauttajan luona niin saisit elämän laatua parannettua???
Onko sinulla ystäviä / kavereita ??? se olisi tärkeätä niin voisi iloja ja suruja kertoa.
Onkos sinulla mitään harrastuksia???
Yritä tehdä jotain mikä tuottaa sinulle onnea ja iloa
Minkäs ikäinen sinä olet???
Yritä nauttia elämästä sillä elämä on upeata ja ainut laatusta ihan pikku parannuksilla
saa jo ihmeitä aikaa..
Kaunista syksyä sinulle

Kyllä käyn terapiassa säännöllisesti, ikää minulla on 30-vuotta. Olen naimisissa, mutta ystäviä minulla ei ole koska jostain syystä inhoan ihmisiä enkä luota keneenkään. Mielekästä tekemistä minulla on, mm. rakas harrastus jota toteutan useamman kerran viikossa. Silti jostain syystä en vain yksinkertaisesti tykkää elämästä.

JJV, mietin samoja asioita. Minkä vuoksi olla väkisin olemassa? Vaikea masennus myös miulla todettu. Terapiaa onneksi on. Lääktityksestä taukoa hetken aikaa, koska edellisten lekurin määrämien lääkkeiden kanssa sain kaikista liikaa sivuvaikutuksia. Eli ne eivät toimineet toivotulla tavalla. Eli olen tarkoituksella yrittänyt tappaa itseni useaan eri kertaan ja miusta johtumattomista syistä olen yhä hengissä. Tälläkin hetkellä palloinen mielessäni ajatuksella: Jos en huomista koskaan näkisi? Noh täällä silti olen huomennakin. Mutta jotenkin miulla on niin fiilis siitä, että silloin, kun elämäni päättyy, niin se päättyy oman käteni kautta.

Pahoitteluni, en osaa antaa hyviä neuvoja mietteeseesi. :/

Itse ihmettelen samaa, siis miksi pitää olla olemassa? Pienestä pitäen olen tuottanut lähimmäisilleni huolia ja murheita, vanhemmiten myös pettymyksiä, tuskaa ja surua. Miksi olen vielä täällä?😭

Tunnen täysin samoin kuin sinä! En ymmärrä kunnolla sitä ajatusta, että itsemurha on itsekkäin olemassa oleva teko, koska minusta on todella itsekästä pakottaa joku elämään väkisin vain siksi, että ei halua menettää tätä. Olen ihmisenä vähäpätöinen ja tuskin tulen koskaan tekemään mitään maailmaa mullistavaa, joten miksi ihmeessä minun pitäisi kärsiä päivästä toiseen vain siksi, että muut eivät tahdo minun kuolevan? Enkö minä ole silloin vain ihminen, joka ei näe syytä elämiselleen ja ne muut itsekkäitä?

Hyvä kysymys. Olen ajatellut samoja ajatuksia. Ajattelin tuolla tavoin 16-vuotiaana syöpä -potilaana. Ja lääkärit diagnosoivat että olin masentunut, kun halusin lopettaa rankat hoidot - itse tunsin että olin vain realisti.. Nyt ajattelen että tuhlaan aikaani miettimällä tuota kysymystä, pitääkö olla olemassa väkisin... kyllä aikani on jo ennalta määrätty, mikä se sitten lienee, se on määrätty jo syntymähetkelläni.

Älä mieti turhaan, voimia

Minäkin olen sairastanut masennuksen, joka syveni vähitellen vakavaksi. Siinä vaiheessa olin lyhyen aikaa Lapinlahden sairaalassa depressiopotilaiden osastolla. Mikään ei jaksanut kiinnostaa, edes televisiota en oikein halunnut katsella. Jossain vaiheessa kuitenkin lääkitys alkoi ilmeisesti purra, koska osallistuin moniin terapiaryhmiinkin ja luin muutaman kirjankin (olen aina lukenut paljon). Hoitajien ja terapeuttien kanssa tuli erimielisyyksiä, ehkä jopa riitaakin. Myöhemmin minulla diagnostisoitiin epävakaa persoonallisuus eli siis sellainen, joka helposti ajautuu riitoihin muiden kanssa huonossa vaiheessa.

Yhdestä terapiasta sain jopa häädön, koska itkin ja tärisin ja se kuulemma häiritsi muita potilaita. Tunsin itseni tosi luuseriksi, joka ei pärjää edes sairaalassa muiden hullujen kanssa!

Paranemisprosessi oli pitkä, mutta käynnistyi toden teolla vasta kun palasin entiseen työhöni. Hyvin, hyvin hitaasti aloin siitä nousta ja toipumistani edesauttoi, että työkaverini suhtautuivat minuun kuten omaan entiseen itseeni eli terveminän identiteetti syrjäytti sen vanhan sairasminän. Näiden kokemusten pohjalta en voi muuta kuin suositella työssäkäyntiä kaikille, jotka suinkin siihen pystyvät. Sairaala ei ollut minulle oikea paikka, vaikka siellä aika mielenkiintoisia ihmisiä tapasikin.

Minua piti hengissä kolme asiaa: äitini rakkaus, lääkkeet ja ennen kaikkea: usko Jumalaan. Olen syvästi vakuuttunut kuolemanjälkeisen elämän todellisuudesta ja tämä vakaumus esti minua syvänkin epätoivon hetkenä tekemästä itsemurhaa. Olen aina ollut taiteellinen ihminen ja sairaalassa sain lohtua joistain piirroksista ja maalauksista, joita silloin tein. Eivät ne mitään häävejä olleet, mutta auttoivat nekin toipumisessa. Ei minulla tietenkään sellaisia resursseja ollut käytössä kuin nyt, mutta hyödynsin niitä vähiä, jotka olivat.

On erittäin vaikeaa antaa yleispäteviä neuvoja depressiosta selviytymiseen. Aika mielenkiintoinen kirja näistä asioista on Andrew Solomonin Keskipäivän demoni : masennuksen atlas. Sen kirjoittaja on itse sairastanut vaikean masennuksen ja haastatellut satoja muita saman kokeneita sekä perehtynyt laajasti alan kirjallisuuteen.

Myös muutamat ystäväni ovat sairastaneet depression eriasteisina, kaikki eivät mene lääkäriin diagnoosia saamaan. Kaksi nuoruudenystävääni yritti teini-ikäisinä itsemurhaa. Molemmat ovat edelleen hengissä ja heillä on kummallakin lapsia. En ikimaailmassa kertoisi näille nuorille, että heidän äitinsä ajatteli tappavansa itsensä heidän iässään. Totta se kuitenkin on. Yritin tietysti kovasti aikanani lohduttaa ja auttaa molempia ja huomasin samalla, miten mahdottoman vaikeaa se on. Toinen koki elämänsä tarkoituksettomaksi ihan niinkuin Sinäkin nyt, toinen oli onnettomasti rakastunut. Molemmat onneksi selvisivät. Nykyään emme enää puhu näistä asioista keskenämme, ne ovat nyt historiaa.

Kolmas ystäväni eli yhdessä miehen kanssa, joka teki myöhemmin itsemurhan. Hänen kanssaan olemme keskustelleet paljon. Hän on auttanut minua todella paljon elämässäni. Ikävä kyllä olin itse niin kokematon, kun hänelle tämä katastrofi sattui, etten paljonkaan kyennyt auttamaan häntä.

Sellaisen yleispätevän neuvon voin antaa kaikille masentuneille, että yrittäkää nousta ylös sängystä ja liikkua, erityisesti näin kaamosaikana. Liikunta auttaa ihmistä, vaikka psyyke olisi kuinka hajalla. Tämän tiedän omasta kokemuksesta, koska olen edelleenkin aika epävakaa, saan itku- ja raivokohtauksia, käyttäydyn lapsellisesti, mutta pystyn nykyään kokoamaan itseni ihan eri tavalla kuin ennen.

Tärkeintä on, ettei tee itsaria, vaikka sitä miettisikin. Tämä kuulostaa lattealta, mutta se on kuitenkin totuus. Odota seuraavaan päivään. Voi olla, ettei sitten enää niin teekään mieli. Ja hae apua!!!!

Jäin pohtimaan tätä asiaa itsekin, tai paljonhan tätä muutenkin pohdin, mutta etenkin nyt, kun taas lueskelin erityispedagogiikan oppikirjojani ja satuin löytämään mielenkiintoisen teorian. Lähinnä aiheessa kylläkin puhuttiin selektiivisestä abortista, mutta silti tämä teoria koskee mielestäni kaikkia. "Oikeus elämään tarkoittaa Tooleyn teoriassa itsestään tietoisten subjektien (eli persoonien) oikeutta jatkaa olemassa oloaan OMAN HALUNSA mukaan. Eikö tämä tarkoita, että Tooley oikeuttaa myös itsemurhan?

Hiirulainen

hyin kirjoitit etsijä!
itselläni on myös epävakautta, mikä osaltaan aiheutt erinäisiä ongelmia ystävyyssuhteissa yms. itsakin koen, että työ auttaisin minua osaltaan paranemaan, mutta olen myös hoksannut että monen vuoden opiskelut nykyiseen ammattiini ei ollutkaan "omaa itseäni". iotselläni olisi tarkoitus löytää Se Oikea Minä niinkin kaukaa kuin ala-aste ajoilta. silloin olen ollut oma itseni. sen jälkeen lähes kaikki ollutkin pelkkää suorittamista. eli, nyt haussa myös se uusi ammatti, jota kautta voisin itseäni toteuttaa... tämäkin (ammatti) täysin vielä iso 😐 ???

pvä kerrallaan, nautin pienistä asioista elämässä. ja ennen kaikkea pojastani ☺️❤️

Anteeksi... tuo aiempi lainaukseni loppuu tuohon oman halunsa mukaan kohtaan ja lainaus oli kirjasta Vehmas 2005 Vammaisuus: Johdatus historiaan, teoriaan ja etiikkaan. Ei taas oikein suju nämä lainailut...

Hiirulainen

Kiva kuulla, että muutkin ovat pohtineet paljon tätä asiaa. Itse kamppailen sen kanssa 24/7.
Olen ollut masentunut, paniikkihäiriö ja syömishäiriö ei päästä otteestaan, kehonkuva/sukupuoli-identiteetti aivan hukassa, en jaksa ihmisiä, kaikki ahdistaa jne..tätä helvettiä on jatkunut 11 vuotta. Itsemurhaa yrittänyt muutaman kerran ja viiltelen jatkuvasti (vaarallinen tapa, mutta masentuneena ei kuolema paljoa hetkauta). On niin turhauttavaa ja ärsyttävää lievästi sanottuna, että muut ihmiset pakottavat pysymään elossa!
Haluaisin luovuttaa joka päivä, mutta suunnaton syyllisyys perheen satuttamisesta henkisesti valtaa mielen, joten en "voi" kuolla. Periaatteessa jokainen ihminen on yksilö, joka saa mielestäni tehdä elämällään mitä haluaa! Olen vankina tässä kierteessä, eikä tietä pois näy. En kai osaa koskaan olla itsekäs ja olen aina muille vain kiltti enkä osaa olla jämäkkä oikeastaan missään asiassa. Jämäkkyyden puute lisää vain ahdistusta ja huonoa oloa. Toivoisin, ettei minulla olisi ketään läheisiä, jotta voisin kuolla rauhassa ilman syyllisyyttä. Tosiaan, on se kumma kun pakotetaan elämään ja kärsimään, vaikka ei jaksa eikä pysty enää elämään helvetissä. 😠

Joo mietin kans samaa. Miks helvetis pitäs olla olemassa jo ei halua?! Välillä oon vihainen vanhemmilleni siitä että tekivät mut. En oo varmaan koskaan tykänny elämästä. Ala-asteella kelasin et hukuttaudunko vai hyppäänkö meidän talon katolta? En kyllä niin tosissani kuin nyt. Joka päivä elän niin kuin joka minuutti ois tosi kärsimystä. En ees pysty itkemään kun masentaa niin paljon. Tekis mieli mut en pysty! Yhtä tuskallista ku jos vaik paskattaa mut ei vaan tule! Jos en oo koskaan tykänny elämästä niin miks alkaisin tykkäämään? En kyllä ees välttämättä haluais olla onnellinen mutta ees vähemmän masentunut ☹️ ja kaikista sairainta on se että tykkään siit fiiliksestä että on paha olla.

Tosiaankin mietin samoja asioita ja usein. Tuntuu ettei näin miten elämäni on mennyt, ei voi jaksaa.
Kukaan ei oo kysyny multa lupaa sille, haluunko syntyy tähän maailmaan. Jos ois kysytty, vastaukseni olisi ehdoton ei.

Sairastan kanssa masennusta ja anoreksiaa jne jne..

Muakin itsemurha kiehtoo, kun tietäs pääsevänsä pois. Mutta pelkään tehdä sen oman käden kautta. ☹️ Pelkään myös kuolemista jossain määrin. Mikä ristiriita! 😝

Mut usein mietin, et miks pitää olla syntyny. Ku ei täällä oo oikeesti mitää nähtävää.
Joitain ihmisii ei mun mielestä vaa oo tehty tänne elämään, eikä siihen auta lääkkeet tai muukaan. Sanoi terapeutit tai ketkä hyvänsä mitä hyvänsä. Se on mun mielipide, ja niitähän saakin jokaisella olla.

Jaksamisia sulle, et oo yksin miettimässä asiaa!

Sitä minäkin mietin. Ei ole mitään syytä olla olemassa.

Heippa Kaikille
Joo toivoisin teille kaikille että ette ikinä miettisi itsetuhoajatuksia sillä se ei
ole mikään ratkaisu.
Se on sitten peruuttamaton teko??
Kyllä ongelmiin aina löytyy muu ratkaisu ja vaikka elämä on välillä vaikeata niin
pitää vaan yrittää löytää elämästä valoisia puolia ( itse olen noussut todella vaikeista
elämäntilanteista ja tiedän mitä on kun menee huonosti mut ikinä en ole halunnut luovuttaa )
Mut kun on paha olla niin ikinä ei saa jäädä ongelmien kanssa yksin???!!!
Kun jollekkin pystyy puhumaan asioita niin se helpottaa varmasti elämää.???!!!
Jos ei ole ystäviä / kavereita jolle voi jutella niin kannattaa hommata itselle esim.
Tukihenkilö, seurakunnista saa keskusteluapua, spr , vaikka tälle palstalle kirjoittaa. jne
Heikkoina hetkinä ( niitä elämässä tulee ) niin vaikka menee ulos luontoon kävelemään
tai tekee jotain mistä tulee onnelliseksi tai tulee hyvä mieli.
Itse asun maalla ja nyt vietän vähän vapaata ja aamulla kävin puuvarastossa kirveellä
hakkaamassa halkoja niin iltasella lämmitän uunin, kohta lähden auraamaan naapurin, omat
ja nuorison tiet traktorilla sitten kun tulen niin ehkä vähän kävelen ulkona ja katselen
elokuvia tai musiikkia kuuntelen sitten eukko tulee iltasella töistä niin tehdään jotain
ruokaa ja vietetään iltaa näin pikkuasioista nauttii ja saa olla elämästä onnellinen.
Teille kaikille toivoisin että voisitte olla onnellisia ja nauttia elämästä.
Kaunista uuttavuotta kaikille