"DeadEnd 04.07.2011 klo 21.31
Itse olen hyvässä avioliitossa nyt, minulla on ihana mies, mutta hänelle en voi hirveästi avautua tällaisista asioista, varsinkaan masennuksesta, koska hän ei oikein ymmärrä mielen sairauksien päälle. "

Tiedän tuon tunteen. Minulla ihan samoin. Enpä miehelleni avaudu kaikista tuntemuksistani. Olen yrittänyt, mutta nään, että hän on ihan neuvoton niissä tilanteissa. Parempi kun olen purkanut mieltäni muille. Aika paljon kirjoittamalla. Kun olin viime talvena masennuksen takia pitkällä sairaslomalla, niin minun piti oikein "vääntää rautalangasta" hänelle, että olen masennuksen takia. Minulla on niin paljon muitakin sairauksia, että hän oletti, että jonkun niistä takia. Ihan hyvä mies, mutta hän ei vain ajattele ns. syvällisiä. Enemmän käytännön ihminen.

Huonoja kokemuksia minullakin riittää ihmisistä. Kai ne jotka puhuvat pahaa selän takana, ovat jotenkin sosiaalisesti taitavia. En tarkoita että kaikki, vaan ne, jotka saavat muut uskomaan ja joilla näyttää olevan sitä ns. piiriä ympärillä. Kurjinta itselläni on ollut, että kun sairastuin vakavasti, huomasin, miten vähän oli niitä ns. tosiystäviä tai hyviä tuttuja.

Perusohje: Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tollasta kun miettii, niin menee omaa elämää sillä hetkellä hukkaan. Ei kannata reagoida mitenkään. Kyllähän sitä loppuelämänsä voi kuluttaa ilkeilyyn ja toisten kadehtimiseen. Se on heidän ongelmansa ei sun. Ei laihakaan heille kelpaa. Todenäköisintä on, että syy tohonkin ilkeilyyn on ihan heidän omassa pahassa olossaan.

Syrjimistä olen kokenut minäkin, nyt aikuisena tosin vasta. Ennen mielenterveysongelmieni puhkeamista olin sosiaalinen ja pidetty tyttö sekä ala- että yläasteella. Sitten tapahtuikin yhtä sun toista jotka laukaisivat masennuksen ja paniikkioireet. Aloin juomaan ja syömään ahdistukseeni. Lihoin pikkuhiljaa vuosien varrella. Sain opiskeluaikoinani kuulla muodoistani tuntemattomilta ihmisiltä vaikken silloin edes ollut vielä lihava, korkeintaan muodokas 167/75. Joku jopa potkaisi mua takapuoleen ja haukkui läskiksi perään. Herkkänä ihmisenä käsittelin edelleen ahdistukseni syömällä ja painoa kertyi 100 kiloon saakka.

Nyt minulla on pieni lapsi. Olen yrittänyt tutustua toisiin äiteihin tässä pihapiirissäni, heitä on useita. Isoja ja pieniä äitejä. Minua ei kuitenkaan oteta mukaan porukkaan. Joskus kysytään uteliaisuudesta asioita, mutta muuten ei sitten huolita mukaan. On tosi vaikeaa kulkea joka päivä tuosta ohi kun tiedän, että selän takana puhutaan. Ja nauretaan. Joku voisi väittää, että tämä on vain kuvittelua, mutta ei se ole. Merkitsevät katseet kertoo kaiken. Tai se ettei edes katsota päin. Ja se näkymätön muuri, minkä vaan tuntee. Tekohymyt. Keskenään nämä toiset äidit kyllä juhlii avoimesti tuossa pihalla, kahvittelevat, nauravat jne. Minua ei vaan koskaan pyydetä mukaan. Enkä minä kehtaa ängetä kun tuntuu siltä ettei minua sinne edes haluta. Olen yrittänyt.

Jännitän paljon sosiaalisia tilanteita. Luulen että se on syy, miksi minua ei oteta mukaan. Ihmiset vaistoaa sen ja koska itse ovat hyvin ulospäin suuntautuneita niin eivät varmaankaan ymmärrä. Ehkä itse teen asioista niin vaikeita, en tiedä. 🤔
En pukeudu mitenkään poikkeuksellisesti, vaan normaalisti, siististi. Tykkään näyttää huolitellulta eli laitan kevyen meikin lähes joka päivä ja laitan hiukseni.

Hei!

Kirjoitin eilen tuon alla olevan pitkähkön viestin pahaa oloani purkaakseni, mutta valitseman viestketju vain ei ollut ehkä aivan oikea, tai toisaalta minulla on niin monenlaisia ongelmia, että liekö oikeaa onkaan täällä valmiina, ja toisaalta en keksinyt, minkä aiheen keksisin päällimmäiseksi ongelmakseni, jos perustaaisin aivan uuden viestiketjun otsikoinee.

Mutta nyt kun näin viestini julkaistuna, tutkin näitä ketjuja, ja nyt tämä tässä vaikuttaisi lähinnä oikealta...

Kopioin siis tämän tekstin nyt tämän otsikon alle, kun se ehkä on se sopivin, ja en nyt voi olla itse ketään tukemassakaan, vaan itse apua etsmässä, niin tuo otiskko kysymysmerkkeineen tuntui koskettavimmalta, ja myös, koska haluaisin nostaa asian paremmin esiin,,,

Yön yli nukkumisen jälkeen oloni on edelleen jotenkin turta, mutta jotenkin myös sellainen olo, että voin todeta edelleen olevani hengissä, ja että kaipa elämälläni siis sitten kaikesta huolimatta jokin tarkoitus on - en ole mikään "uskovainen" vaikka uskonkin Jumalaan, mutta en kirkkoon, tekopyhyteen enkä paljon mihinkään, mitä sen nimissä tai "uskosta" tulee mieleen elämänvastaisuus ja kuolemanodotus, jotka eivät kyllä vastaa omaa maailmankuvaani, vaikka elämänhaluni juuri nyt onkin mitä on...mutta kun nimeomaan haluaisin jälleen saada otteen tähän TÄMÄNPUOLISEEN elämään ja arkeen.

Sen veraan konkretiaa haluan tuoda sekavaan kirjoitukseeni, että koko viime yön, puoliunessa, olin työpaikallani tekemässä idioottimaista "työtä", johon minut oli siirretty. ja minkä koin niin suurena häpäisemisenä itseäni kohtaan, että se on tehnyt minusta ainakin jossain määrin toiminta- ja varsinkin aloitekyvyttömän - näennäisesti kiltin, mutta joko vähän yksinkertaisen tai sitten ovelan ilkeän ihmisen kanssa.

Toivon, että joku, joka edes jotenkin tuntee ymmärtävänsä minua, sattuisi tämän lukemaan. Ja kun olen näitä viestejä lukenut, niin sellaisia ihmisiä täällä on varmasti moniakin, ja lähinnä suurin osa ongelmistani on selllaisia, että tilanteeni uudellen ja uudelleen saa minut kysymään, että "miksi ihmiset ovat niin ilkeitä", mikä on tämän ketjun otsikkokin.

mietiskelijä4 19.07.2013 klo 17.53

ainaa viestiä vastaukseesi Ilmoita asiattomasta viestistä
"Passiivisuuteen vajoaminen on myös huono juttu, sillon mieli on (masentuneena) oikein pahojen ajatusten temmellyskenttä..Niitä pahoja ajatuksia pitäisi ihan aktiivisesti ja tietoisesti vastustaa ja korvata myönteisillä ajatuksilla- sinun ei tarvitse ajatella sitä, mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Pitää myös itse ottaa vastuu omasta onnellisuudesta ja tosiaan olla kärsivällinen sen mielen uudistamisen ja uudenlaisen elämäntavan opettelemisen kanssa- kurinalaisuutta vaaditaan ja se kantaa pidemmällä tähtäimellä hyvää hedelmää, vaikka hetkellisesti onkin epämukavaa.
Itselläni on parin vuoden aikana ollut muutama suurempi vastoinkäyminen, mutta - ihanaa sanoa- en antaisi niitä pois, en edes särkynyttä sydäntä. Olen oppinut oikeanlaista vahvuutta ja itsekunnioitusta, omanarvontuntoni ei ole riippuvainen tekemisistäni, saavutuksistani tai muiden mielipiteistä. Myös tietoisuus siitä, minkä päällä kestävä onneni lepää ja minkä varaan elämäni rakennan on selkeytynyt. Tämän sanon tilanteessa, jossa toipumisprosessi on vielä kesken, mutta tiedän jo että toivun ja odotan mielenkiinnolla millaiseksi "saveni muovautuu". 🙂

Voimia ja valoa sinulle "Arka" loppukesään ja muille myös!"

Hei!

Lueskelen näitä tukinetin sivuja aina silloin tällöin, ja ei varmaankaan mitenkään yllättävää, että syy siihen ovat omat ongelmani ja masentuneisuuteni.

Tällä kertaa minulla on todella huono ja lyöty olo, enkä edes jaksanut muuta, kuin etsiä jotain, joka edes jotenkin koskettaisi minua. Tuotakaan ketjua, mistä otin tuon lainauksen yllä, en jaksanut enempää edes lukea, mutta tuo lainaamani kohta on kyllä selvästi älykkäääseen ajatteluun ja todellisiin kokemuksiin perustuvaa tekstiä, ja sopii varmaan hyvin ohejeeksi moneenkin, mutta myös minun omaaan tämänhetkiseen tilaani; haluaisin vain mennä nukkumaan enkä enää herätä tähän ankeaan todellisuuteen.

Lisään heti, että kyllä, olen ollut pitään ps. pkl:n asiakkaana, ja minulla on masennuslääkitys, eli ns. hoitosuhde, eli neuvo mennä lääkäriin tms. auttajalle, ei nyt auta.

Totta kai, jotta minua ymmärrettäisiin täällä, minun pitäisi kertoa melkoisenkin yksityiskohtaisesti tilanteestani, mutta kun ongelmani suureksi osaksi on juuri sekin, kaiken muun lisäksi, että meistä lapsista - sanon vain näin, vaikka aikuinen olenkin toinen,- sitten joutuisi kärsimään siitä, että toinen on näin kahjo - ettei ilmene, puhunko veljestä vai siskosta, etten sitä kautta paljastusi.

Hän nimittäin on oikeastaan ainoa sukkulaiseni, ja häpeää minua selvästikin. Tämä nykyään ilmenee mm. niin, että hän ja hänen puolisonsa, vakka eivät kaukana asukaan, ja ovat itse ulospäinsuuntautuneita ja sosiaalisia ihmisiä, joilla kyllä vapaa-aikaa MUILLE sukulaisilleen ja ystävilleen riittää, MINUN kyseessä ollessa ovat aina liian "kiireisiä" tulemaan luokeseni käymään edes joskus, puhumattakaan siitä, että kutsuisivat minut edes käymään silloin tällöin luokseen...

Kun nimittäin moni täälläkin kirjoittavista kuitenkin kertoo, miten on puhunut jollekin läheiselle sukulaiselle sairaudestaan, ja saanut edes jonkinlaista ymmärrystä, minulla taas sama tarkoittaa, että "taas se valittaa ja nyt on vähän kiire" jne...

Olen siis yksin, ei puolisoa, ei lapsia, mutta periaatteessa työelämässä, jota tämä asia muuten myös sivuaa, mutta samasta paljastumisen pelosta en uskalla kertoa yksityiskohtia. Jos olisin eläkkeellä, ei olisi vaaraa, että enää leimaantuisi sairaaksi...ja enhän sitä siinä mielessä olekaan, että esim. ajattelisin tekeväni jotain väkivaltaista kenellekään, tai muuten "riittävän" sairasta. Mutta se mikä minua vaivaa, on työn pätkäluonteisuus, ja että tuolloin aina, noissa "pätkissä", pitäisi antaa itsestään mahdollisimman hyvä kuva, mikä tarkoittaa taas sitä, että alistun sietämään vaikka minkälaista simputusta, johon normaali ihminen, jonka ei tarvitse pelätä joutuvansa heti puolustauduttuaan pellolle potkituksi, vastaisi samalla mitalla, ja voisi päästä jo vähät höyrynsä ajoissa ulos, ja jatkaa kuin ei mitään olisi koskaan sanottukaan. Minun asemassani ssen sijaan kaikki vain kasautuu sisääni, kun minulla ei ole lupa, ainakaan ilman vakavia seurauksia, sanoa, mitä ajattelen, vaikka vain aivan samanlaista puhetta, kuin mitä kuulen ns, normaalien ympärilläni puhuvan. Tällainen käytös itseään kohtaan luonnollisesti sairastuttaa entisestään, ja vie voimat ja ns. masentaa - tai siis oikeasti masentaa, mutta masennus-sanassa on nykyään se vaara, että kehotetaan menemään ammattiauttajalle "juttelemaan" tai saamaan ajatuksia ja tunteita ENTISTÄKIN enemmän latistavaa lääkitystä...

Tuo vastuun ottaminen tunteistaan, jonka tuo lainaamani kirjoittaja mainitsi, kuulostaa hyvältä, mutta yksin ei oikein meinaa keksiä mitään, ja kun jo ne vähätkin ihmiset, kuten mainitsin, välttelevät, ei tiedä miten päin olisi, ettei ns. näkyisi päälle päin, että minulla on paha olo...minulla olisi moniakin oikean elämän esimerkkejä, joissa näkyy suoranainen kyttääminen, kun yksinäisyyteni on, näissä suht pienissä ympyröissäni, on jo muutenkin pantu merkille, mutta en uskalla niitäkään tässä konkreettisesti kertoa, taaskin paljastumisen pelosssa.

Valitttavasti neuvoksi ei auta, että voin mennä luottamuksellisesti puhumaan näistä jollekin ammattiauttajalle - en siinä 45 minuutissa ehtisi edes kertoa näin paljon, ja sitten luvattaisiin "jatkaa ensi kerralla", mutta mitä ****:n hyötyä minulle noista sanoista olisi. Tarvitsisin jonkun / joitain joille puhua, ja jotka myös pystyvät SANOMAAN jotain muuta kuin "joo", "aivan"m "tuo oli tosi tärkeää" - niinhän ne aina sanovat kaikille.

En tiedä mitä odotan täältä, mutta ainakin tämä on paikka, jossa tavalliset, useimmiten melko älykkäät ja asioista suhteellisen paljon tietävät ja monenmoista kokeneet, lukevat näitä ja pyrkivät vilpittömästi auttamaan.

Esim. nyt juuri tuo jo kai kolmannen kerran mainitsemani vastuun ottaminen omista tunteista laittoi minut edes lämmitäämään ruokaa, ja kirjoittamaan itsekin, ja ehkä tekemään jotain edes...siis nytkin kyllä työpäivä takana, mutta edessä olevien määrä mietityttää...yritän sanoa, etten ole maannut koko päivää, mutta tämä alakulo ja masennus ja se, ettei ole ketään jolle kertoa, koska he joko häpäisivät tai olisivat vahingoniloisia - tiedän tämän kokemuksesta, en kuvittele, mutta en taaskaan voi kertoa tarkemmin.

Tämän kirjoittaminen oli minulle terapiaa, ja lohduttaneeko jos totean, että on lottovoittio olla NIIN "hullu", että on eläkkeellä... silloinhan se on virallista ja kaikkien tiedosa jo muutenkin, ja edes se pieni toimeentulo taattu...🤕🤕

Hyvä kysymys edelleen. Ihmisen ulkonäköön ja terveydentilaan liittyvät syrjinnän mukamas oikeutetut syyt ovat mielestäni ehkä niitä julmimpia sosiaalisen kiusaamisen muotoja. Niitä on hyvin vaikeaa todistaasillä tavoin, että kaikki uskovat sen, mutta todistehan tapahtumasta on se, että kerrot täällä siitä noinkin avoimesti. Kyllä syrjijä aina löytää syrjinnän syyn, jos sitä etsii ja vetää joukon mukaan siihen. Facebook yms. lisäävät pahimmassa tapauksessa syrjintää ja ilkeilyä, koska kaikki tapahtuu näkemättä toista. On ikäänkuin sallittua sanoa mitä vain muka nykyhengen oikeudella. En osaa sanoa, mikä lopettaisi ahmimisen ympäristön julmaan kohteluun, mutta jos sinua yhtään lohduttaa, niin sehän on heidän vajavaisuuttaan sosiaalisesti. Nykyään ei hienotunteisuutta ja empattisutta näytetä arvostavan, ja joukossa usein pääsee valtaan se, joka ei välttämättä ole se sosiaalisesti kyvykkäin. Sylje tänne vaan heidän ilkeytensä. Onhan tämä palsta yksi tapa tulla tilanteen kanssa toimeen, vaikka ei ratkaisekaan ongelmaa. Minua tämä palsta auttaa sillä tavalla, että en ainakaan ahmi sosiaaliseen kömpelyyteen.

Huomasin, miten paljon minun tekstissäni on kirjoitusvirheitä. Ne ovat huolimattomuutta, ei siis normaalia minua. En siis ole siinä mielessä sairas eikä minulla ole mitään tuollaista ns häiriötä. Kerron, ettei minua pidettäisi sen vuoksi outona.
Kaiken ns pahan elämässäni taustalla lienee yhdistelmä ujoa luonnettani ja tunnekylmää ja karua kasvuympäristöä, jossa tuen sijasta sain vain haukkuja ja pilkkaa ja tunteen siitä, että olisi parempi, kuin minua ei olisikaan.
Jos olisin varakkaasta ja hyvästä perheestä, ei kukaan olisi alun perinkään uskaltanut vikoihini niin ilkeästi ja suoraan iskeä, vaan päin vastoin, olisin saanut varmaan apua eivätkä ihmiset olisi uskaltaneet hyvän perheen lasta edes syrjiä.
Ja tuosta tuli vielä mieleeni todeta, että nyt yhteiskunta taas tuntuu uudelleen olevan muuttumassa takaisin eriarvoisuutta lisäävään suuntaan. Eli tänään syrjityt lapset ovat huomisen ongelma-aikuisia, kuten minä nyt.

Hei!

Kyllä olen ihmetellyt ihan samaa, että miksi tuo ilkeys on niin yleistä, se ajaa vängälläkin masentuneisuuten. Olen itse kokenut liian paljon ilkeyttä. Minunhan tietty piti mennä sitten masentuneena psykolokille sun muuta. Mielestäni se ois kuulunnu päinvastoin näissä kiusaajissa kyllä vikaa löytyy pahemman kerran.Mitenhän sanoisin, tuntuis olevan niin paljon sanottavaa. Tunnen nuo sinun tunteesi itsessäni. Olotila on kurja ja pelottava ja sekös kiusaajista onkin mukavaa, ovat päässeet päämääräänsä tuntevat olevansa loistoyksilöitä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ennemmin tai myöhemmin saavat tekemänsä moninverroin itselleen, siis hieman lohduttavaa. Minä olen jo eläkkeellä j aikalailla vanha ja vieläkin nään kauhu unija työpaikassa olostani. Nään, että istu n työpaikkaani asiakaspalveluun ja samalla kaikki muut häviää muualle ehkäpäs kahville minullehhan kiellettiin täysin kahvitauot ei kuulemma ole missään lakipykälässä sellaista. No niin ja ihmisiä vihaisia sellaisia tulee täyteen ja yritän katsella tuliskohan muitakin töihin, mutta ei tule, kamalat vihanryöpyt ihmisiltä, tekis mieli huutaa apua ja poistua paikalta, mutta en poistu. tällaiset unet toistuvat jostain määrätystä syystä. Olen kuitenkin onneksi jo eläkkeellä siitä riepotuksesta. Se on omituista meitä kiltimpiä ja herkempiä ihmisiä riepotellaan seuraavvassakin paikassa, en ymmärrä mikähän minussa lietsoo tällaista. Joskus koki ihmeitä joku kiusaajista pyysi istumaan puiston penkille viereen ja sanoi, että kaikki mitä epäilin tai puhuin kaikki piti paikkansa, hän kuoli kyllä aikapian en tiedä mihin. Työstäsainpaljon masennusta ja vieläkin. Pääsin 58 v yksilölliselle varhaiseläkkeelle. Menieren tauti loppui jäljellä on tinnitys korvassa ja huono kuulo. Näistä en ole vieläkään selvinnyt tämä heidän pahuutensa on jatkunut lääkärien tiedoissa he eivät muuta tiedäkkään kuin luulosairautta minussa, ovat erittäin töykeitä ja en tahdo saada millään hoitoa. Kuitenkin nyt tais lääkäri katua törkeyttään kutsui muuten vaan juttusille.
Minun mielestäni minä kylmäverisesti yrittäisin sinuna vaan eläkkeelle, koska muuten elämä on yhtä helvettiä. Itselleni oisin erilaista elämää halunnut ja haluan olla kiltti ihminen toisille alistun liikaa pahuuksien vietäväksi.

Ailakaarina

No hei taas! Ja kiitos vastauksistannen
Tuntuu hyvältä, kun joku on , lukenut näitä kirjoituksiani.
Tunnen, että minuakin voi siis ymmärtää ja että ihmiset haluavat auttaa.
Ehdotus pyrkiä eläkkeelle oli hyvä, ja todisti, että vastaaja todella ymmärtää minua.
Ongelma vain on, että jopa nykyisen llääkärin mukaan olen työkykyinen, ja työ on vain Hyväksi minulle! Kovin inhimillisyyttä o

Ei siis mitenkään inhimillistä kohtelua !
Mutta sitä minä kyllä haluaisin - sitten olisin vapaa tekemään jotain hyödyllistä vaikka jonkinlaista auttamista tms, aktiivinen ja hyödyksi toki haluaisin olla. Mutta tuntuu, kuin tavoite olisikin, että aikani kärsimyksiä koetetaan ihminen tajuaa tehdä itsemurhan, joko hitaasti t. kerralla. Mutta kun en halua! Minua halutaan vain työntää kerta toisensa jälkeen toiseen paikkaan kärsimyksiä jatkamaan.

Hei mietiskelijä. Olen syrjinnän perhetaustaan liittyvistä elintasoon liittyvistä syistä kyllä eri mieltä. Omasta mielestäni tämän tasoisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuuriongelmassa ei ole kyse edes perheen varakkuudesta. Itse olen taloudellsesti hyvistä olosuhteista ja voin kertoa, että ei edes taloudellisesti hyvä perhetausta ehkäise näitä patologisia sosiaalisia kuvioita. Ainut tapa oikeasti mielestäni selvitä on etsiä elämääsi ihmisiä, jotka oikeasti arvostavat persoonaasi. Kun lapsen luottamus petetään tietyssä ratkaisevassa kehitysvaiheessa, niin se on mielestäni niin vakava ongelma, että sen korjauksessa lähdetään mielestäni ihan muusta kuin perheen varakkuudesta. Varakkaisiin perheisiin liittyy usein kaikenmaailman kuvitelmia, joka saattaa herättää patologista kateutta. Luottamuksen pettäminen on vaikeasti todistettava asia, mutta sen voi korjata jokin muu ihmissuhde kuin se yhteisö, jossa se on alunperin syntynyt. Nuorelle ja kasvavalle aikuiselle identiteetin ja minän kehitykseen kaverit ovat hyvin tärkeitä erityisesti itsenäistymisvaiheessa. Tätä vaihetta ei voi kyllä korjata mikään ammattiauttaja, joten sanoisin itse, että kyllä opiskeluaikoijen alussa nuorena ja elämää täynnä olevana kannatti tosiaan ottaa muutama lasillinen alkoholia seurassa, jossa olet hyväksytty ihmisenä oman persoonasi vuoksi.

Heipä hei taas!!!

Olipa oikeastaan hyvä, kun tartuit tuohon varallisuusjuttuun, joka tuli mainittua.

Ei minustakaan ihmisen arvo ole kiinni siitä, mutta varsinkin lapsena ja nuorena mikä tahansa erilaisuus porukassa, olipa sitten mikä asia tahansa, saattaa aiheutta muista eristämistä ja silloin herkempi ihminen voi masentua siitä niin pahasti, ettei sitten aikuisempanakaan tosiaan ole rohkeutta etsiä sitä seuraa oikein mistään.

Vaikka olen toki itsekin kokenut, että minusta pidetään, kunhan avaudun, ja pääsen tutustumaan ihmisiin.
Mutta siis tosiaan. lapsena tai nuorena koettu syrjintä, johtuipa sitten siitä, että olet muka liian rikas tai köyhä tai ulkonäöltäsi tai mistä tahansa syystä vaikka vähänkin erilainen, kuin juuri siinä porukassa, jossa joudut kasvamaan vaikka sinänsä miten mitättömästä seikasta. voi herkässä ihmisessä aiheuttaa niin huonon itsetunnon, että tosiaan itsekin uskoo olevansa niin outo, ettei edes uskalla hakeutua ikäistensä seuraan vaikkapa niille lasillisille tai mihin tahansa, missä voisi todeta, että olenkin ihan mukava ihminen, ja niin muutkin, ja löytää niitä samanhenkisiä. En ole niin yksinkertainen, että luulisin, että ihmisen ihmissuhdeongelmat voisi suoraan mitata eurojen määrällä, aivan päin vastoin, ihmisen LUONNE ja ehkäpä sitten synnynnäinen empaattisuus, ovat olennaisempia.

Ei pitänyt siis politiikkaa täällä alkaa puhua, vaikka tulikin mainittua seikka, mikä voi olla ERÄS niistä sinänsä älyttömistä syistä, joiden vuoksi voidaan alkaa kiusata tai eristää porukasta, mutta ihmiset nyt vain ovat niin joskus, ja varsinkin nuorena ja lapsena, niin ajattelemattomia, että jokin sinänsä turha seikka voi aiheutta sitä syrjimistä.

Itse kirjoitan tänne siksi, että joku, ehkä itse samantapaisia kokenut, kuten nyt esim. nimim. Aila-Kaarina, tai muuten empaattinen, voisi rohkaista minua... Toki hienoa olisi, jos joskus myös itse voisin rohkaista ja auttaa toisia - täälläkin - oikeassa elämässä sitä olen kyllä päässyt tekemäänkin, että on minussa muutakin, kuin valittaja, joka nyt tässä tulee esille, mutta nimenomaan toivon, että voisin toisia ihmisiä kuormittamatta kirjoittaa tämänhetkisistä vaikeuksistani - kun olen vain nimimerkki, ja lukijatkin, niin siksi minä, kuten näköjään tuhannet muutkin kirjoittavat tuntojaan silloin, kun tuntuu, että elämä sillä hetkellä on umpikujassa. Ammattiauttajalle sitten mennään jonnekin muualle, enkä täältä hae sellaista.
Ja vielä kerran: pois politiikka minusta NÄILLÄ sivuilla, haluan olla vain ihminen ihmisten joukossa. En edes halua yrittää mitään älykästä keskustelua mistään varakkusasioista tai vastaavista, yhtä hyvin olisin voinut vaikkapa kertoa -mitä en siis kyllä ollut -olleeni 10-vuotiaana 100-kiloinen, ja että SE johti porukasta eristämiseen ja sai tuntemaan huonommuutta.

Toivon vainns. vertaistukea, ja sitä olen saanutkin, esim. juuri tuo mainitsemani nimim. Aila-Kaarinalta, kiitos hänelle, kun jaksoi kirjoittaa omista rankoista kokemuksistaanm mikä ei varmaan sinänsä ole helppoa, kun joutuu omia vaikeita asioitaan penkomaan uudelleen ja uudellen, mutta ilmeisesti hän tosiaan halusi minua tukea.

Mutta vielä kerran: politiikka ei ole se, mistä täällä - tai juuri muuallakaan - haluan puhua.

Ihminen on ihminen, ei se, miltä hän ulkoisesti näyttää syistä, joille ei ole mahtanut mitään.

"White princess2 11.07.2013 klo 18.54
Perusohje: Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. "

Noinhan toi järjen mukaan pitäis mennä. Mutta kun on tunteitakin, niin pahaltahan se ilkeä käytös tuntuu, vaikka miten järkeilis. Jonkun vieraan ihmisen ilkeys ei tunnu niin pahalta kuin ihmisen, jonka tuntee. Mutta ylipäätänsä. Kyllähän sitä ilkeyttä paljon on. Tahallista tai tahatonta. Mene ja tiedä. Onhan niitä tosi mukavia ja positiivista energiaa antavia ihmisiäkin onneksi. Negatiiviset ihmiset voi yrittää jättää huomiotta.

Hei mietiskelijä!

Kiva, kun mainitsit tuosta empaattisuuden arvostamisesta. Itse olin ennen todella hyvä kuuntelija ja kuuntelin mielelläni ihmisten murheita. Tätä arvokasta taitoa kuitenkin käytettin vain hyväksi sillä tavoin, että suhtauduttiin epäkunnioittavasti. Koin sen persoonallisuuteni hyväksikäyttönä ja kovetin itseni muiden murheille. Yritän siksi täällä opetella uudestaan, että ehkä kuitenkin on ihmisiä jotka oikeasti antavat arvon sille, että joku on empaattinen ja kuuntelee. Haukuttiin jopa koiraksi. Siitä se oikeastaan alkoi, että en sitten enää kuunnellut vaan aloin itsekin puhua vain itsestäni. En itsekään pidä siitä, että puhun nykyään niin paljon vain itsestäni. Kait se usko siihen, että ihmiset arvostavat kuuntelutaitoani vielä sitten joskus palaa, niin alan taas kuuntelemaankin ihmisiä heidän murheissaan. Se taito pitää opetella uudestaan. Toivon, että se jonain päivänä merkitsee muillekin kuin tämän palstan ihmisille.

Täällä desper kirjoitti siitä, että parasta kohdella ilkeitä kuin ilmaa. Näinhän se on. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Itse tajusin eilen sen olennaisemman heistä: rakkaudetonta kotiaanhan he maailmalle huutavat mitä todennäköisimmin. Ei heistä ole empaattiseen ja lämpäimään vuorovaikutukseen, koska eivät he ole saaneet riittävästi lämpöä itse. Harmi, että sitä joutuu itsensäkin sitten heidän takiaan kovettamaan. Mutta onneksi on niitäkin, jotka vastaavat empatiaan ja ystävällisyyteen antamalla saman vuorovaikutuksen takaisin. Heidän varassaan jaksaa.

Varmaan joku saisi nobelin palkinnon jos saisi selville mikä saa ihmisen ilkeäksi toiselle.
Ja vielä siihen parannuskeinon. Oltaisiin paratiisissa. Muutahan tähän maailmaan ei tarttis. Voisi lähteä kotoa ulos pelkäämättä ketään, ahdistumatta tai luokkaantumatta muiden puheista.
Minua on pilkattu milloin minkin takia, syitä on ollut minussa itsessä, olen elänyt erilailla kuin valtaväestö, toiminut erilailla. Ja sitten kait se yllytti kun reagoin aina niihin sanomisiin. Nykyisin osaan hakea jo apua kun tulee se tilanne että joku käy kimppuun sanallisesti, ja jopa säälin niitä ihmisiä, mutta se tuntuu kyllä aika ylipääsemättömältä kun haukkuja on oma läheinen, omainen. Se jättää kyllä niin suuren arven ettei ihan heti katoa. Ja kyllä sitä pelkää ja varoo sen jälkeen sitä ihmistä. Se on yksi alistamiskeino, jotkut ihmiset vain ovat niin sairaita että haluavat keinoja kaihtamatta saada muut valtaansa ja kun sellainen henkilö kehittyy siihen ihan lähelle, jopa jonka synnytät, niin on se aikamoinen asia selvitellä ja miten elää sen asian kanssa. Kun ei tietääkseen ole tehnyt kuitenkaan mitään niin kauheaa että moinen pitäisi tapahtua.
Tuli vain mieleen, että olihan Hitlerkin jokun lapsi, ja moni muu tyranni.

salainen55 kirjoitti 4.8.2013 8:49

Nykyisin osaan hakea jo apua kun tulee se tilanne että joku käy kimppuun sanallisesti, ja jopa säälin niitä ihmisiä, mutta se tuntuu kyllä aika ylipääsemättömältä kun haukkuja on oma läheinen, omainen. Se jättää kyllä niin suuren arven ettei ihan heti katoa. Ja kyllä sitä pelkää ja varoo sen jälkeen sitä ihmistä. Se on yksi alistamiskeino, jotkut ihmiset vain ovat niin sairaita että haluavat keinoja kaihtamatta saada muut valtaansa ja kun sellainen henkilö kehittyy siihen ihan lähelle, jopa jonka synnytät, niin on se aikamoinen asia selvitellä ja miten elää sen asian kanssa. Kun ei tietääkseen ole tehnyt kuitenkaan mitään niin kauheaa että moinen pitäisi tapahtua.
Tuli vain mieleen, että olihan Hitlerkin jokun lapsi, ja moni muu tyranni.

Tarkoitatko että lapsesi ovat pikku Hitlereitä?