Masennus ja puoliso
Tulipa sitten tämäkin hetki elämässä, että masennus sai vallan. Muistan ajatelleeni miksei masentunut nyt vain ota reilusti itseään ”niskasta kiinni” ja parane. Noh… nyt tiedän paremmin. Käsittämätön tunne kuinka oma pää ei tunnu omalta ja vähänkään stressavissa keskusteluissa paniikki saa vallan eikä saa edes lausetta muodostettua. Itken sängyssä pahaa oloani ja toivon ettei minua olisi olemassakaan.
Tila siis pahentui merkittävästi joulukuussa, mutta onhan masennuksesta jälkikäteen ajateltuna ollut paljon merkkejä. No se on mitä on nyt ja kyllä tästä vielä takaisin tullaan. Lähinnä surettaa oman puolison tuen puute. Ventovieraaltakin saa tukea, mutta puolisolta ei. Ymmärrän tavallaan, että hän ei ymmärrä, vaikka kaikesta aina tietoa aktiivisesti hakeekin ja koittaa aina ”korjata” tilannetta tai ihmistä. Päivät olivat kuitenkin tavallaan täynnä hänen pyrkimyksiään saada minut ymmärtämään kuinka pahalta hänestä tuntuu kun minä en ole läsnä tai huomioi tai ymmärrän hänen sanomisensa negatiivisella tavalla. Mutta ikävä kyllä tätähän se masennus tekee. Pyysin vain aikaa, mutta aina pari päivää menee ja näen sen turhautumisen. Sitten muistutetaan kuinka kauan olen ollut tälläinen. No tiedänhän minä. En ole tyhmä vaikka aivan varmasti parisuhteen kannalta typerästi käyttäydynkin. Ja nämä puolison lauseet ajavat minua syvemmälle pimeyteen. En raivoa tai huuda vaan se on vetäytymistä ja apatiaa jolle en tällä hetkellä voi mitään.
No sitten puoliso keräsi tavaransa ja lähti.
Antaa hengähdys tilaa molemmille. Eli poistuu mun elämästä ilman positiivista sanaakaan.
Olisin niin toivonut edes ”kyllä sinä tästä selviät” tai edes jotain, mutta ei. Ei edes viestillä.
Yritin viikon päästä kertoa, että rakastan edelleen, mutta jälleen vastauksessa muistutettiin kuinka en ole ollut rakastava puoliso ennen lähtöä.
Ei siis mitään tukea vaan moite.
Sama kuin moittisi jalatonta kävelemisen puutteesta.
Enhän minä tai luultavasti kukaan saa häntä ymmärtämään millainen masennus oikeasti on. Tämä ei ole tahdonvoimasta kiinni, vaikka uskon että paranemisessa sitäkin tarvitaan ja minähän parannun. Vieraiden tuella. Ja pelkään siitä hänelle katkeroituvani.
Hei minähänse. Mikä on tilanne ja vointi nyt? Mitä apuja olet tai olette hakeneet? Oletteko käyneet jonkinlaisessa parisuhdeneuvonnassa?
Eroa lukuunottamatta tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittama!
Useamman vuoden olen pärjäillyt joten kuten, mutta vetäytynyt kotona kaikesta, en vain ole jaksanut ja kyennyt mihinkään. Puolisolta sain kuulla olevani huono äiti ja sysääväni kaikki hommat kotona hänelle. No, tottahan se onkin ja syyllisyys sekä huonommuuden tästä vain kasvoi ja kasvoi.
Tuttua tuo ratkaisujen tarjoaminen... Niin kuin se olisi että päättää vaan tehdä enemmän ja olla sosiaalisempi. Töissä olin sosiaalinen ja suoritin niin paljon että kuukausi on nyt oltu burn outin ja masennuksen vuoksi kotona.
Sitä toivoisi että voisi kotonaan olla suorittamatta ja turvassa vaatii uusilta, saisi ehkä aitoa ymmärrystäkin.. Mutta puolison jatkuva huokailu ja tuhahtelu kertovat muuta.
Nyt itsellä takana pari käyntiä psykologilla ja saan oletettavasti lähetteen lyhytterapiaan 10-20 käyntiä. Lisäksi liityin työterveyden tarjoamaan voi paremmin verkkovalmennukseen. Kirjoitan myös päiväkirjaa, josta yllättävän suuri apu ja koitan liikkua paljon.
Vointi parempi kun ei tarvitse miettiä mitä toinen haluaisi minun tekevän, sekä pois jäi nuo mihinkään johtamattomat keskustelut puolison kanssa. Oikeastaan olo oli aina pahempi "rakentavan" keskustelun jälkeen.
Jonkinasteinen yksinäisyys toki tilalla, mutta koitan olla miettimättä sitä liikaa.
Parisuhdeneuvonnassa ei olla käyty, mutta kyllähän se vääjäämättä sen tarvitsee, jos sinne asti nyt edes pääsisi. Koitan nyt kuitenkin pistää oman pään kuntoon ennen sitä.
Se on ohi.
Laitoin viestiä, että tämä ei toimi kun mitään kommunikaatiota ei ole ja kohta ei ole mitään pelastettavaa. Kerroin myös, että katkeruus sisällä kasvaa, olen henkisesti rakentanut jo muuria, sekä harjoitellut irtipäästämistä ihan vain itseäni suojellakseni. Koska en tiedä hänen aikeistaan mitään.
Vastaus pysäytti.
Hän on kuulemma katkera minulle, etten auttanut häntä muuttamaan muualle. On saanut apua ja tukea kavereiltaan ja perheeltään muutossa, mutta ei minulta ja se on kuulemma epäkunniottavaa, eikä kaunista käytöstä. Se olisi kuulemma voitu hoitaa yhdessä. Nämä muuttokerrat siis hoidettiin kun olin töissä, ilmoituksella, että tulee nyt käymään ja hakee tavaroita.
Hän siis jätti mut pimeyteen yksin, itkevänä, ilman suuntaa ja täysin raunioina ja oletti, että tarjoan tukea ja apua muutossa?
Olenko nyt siis toiminut väärin?
Minähänse kirjoitti:
Olenko nyt siis toiminut väärin?
Et ole. Hänen oli varmaan helpompi purkaa paha olonsa sinun syyttelyysi kuin myöntää oma neuvottomuutensa tilanteessa, mutta se ei tarkoita että sinussa olisi mitään vikaa.
Kiitos.
Mikä eniten hämmentää on se syöksykierre tässä asiassa. Reilu pari kuukautta ja tilanne on muuttunut puheista 'olen todella onnellinen', puheisiin täydellisestä luottamuspulasta ja rumasta käytöksestä vain sairastumalla masennukseen. Enkä pyytänyt kuin aikaa ja hieman ymmärrystä.
Hämmennystä lisää se, että hänkin on kuulemma ollut aikoinaan masentunut ja käynyt psykoterapiassa, mutta ei tunnu ymmärtävän lainkaan itse sairautta. Siis lainkaan.
Oma psykologini arveli hänen käyvän jotain omaa kriisiään läpi joka kyllä käy järkeen.
Ja vastaukseni sain tänään eli sillä ei ole merkitystä olenko masentunut vai en.
Hän on kokenut kaikki asiat ja tilanteet, kuten läheisyyden puutteen, ne ovat tapahtuneet ja hänen empatiansa ei riitä niitä ohittamaan sairautena.