Heippa,

Minusta ideasi on todella hyvä. Mielestäni tätä ketjua voisivat lukea myös masennusta yms. sairastavien läheiset, jotka eivät ole menettäneet rakastaan. Itse taistelen syyllisyyden kanssa joka päivä. Olen yrittänyt itsemurhaa ja olen n.13 vuotta ollut itsetuhoinen ja vaikeasti masentunut. Perheelleni ja ystäville sairauteni on jo aiheuttanut paljon huolta ja vanhemmille varmasti myös itsesyytöksiä ja sitten tietenkin syytän itseäni aivan kaikesta; omasta sairaudestani ja muiden satuttamisesta.

Arkipäivät ovat yhtä tuskaa kun yritän pitää itseni hengissä vain etten satuttaisi läheisiäni enempää. Tuskaa tuo myös se, että jos en esim. vastaa puhelimeen heti niin heti huolestutaan. En haluasi olla huomion/huolen aihe, en todellakaan, mutta tilanne on mikä on. Syyllisyyttä tuo paljon myös se, että välillä turhautuneena mainitsen haluavani kuolla ja että en vain jaksa enää. Tämän sanottuani tulee tosi paha olo.

Omaisten pahin virhe tietenkin on varmasti se, että syyttää itseään, "olisi pitänyt pystyä auttamaan, olisin voinut estää sairauden...". Yleensä tilanne kuitenkin on, ettei kukaan voi poistaa kenenkään tuskaa. Itsemurhan tehneen omaisten kannattaisi ajatella asiaa niin, että nyt rakkaani on poissa, mutta hän on vihdoin vapaa tuskastaan. Hänellä on nyt vapaus. Se oli yksin hänen valintansa ja ketään muuta siitä ei voi syyttää. Hän ei varmasti tahallaan satuttanut ketään, mutta tuska vain vei voiton.

En tiedä auttaako kirjoitukseni ketään, mutta tällainen on näkemykseni omien kokemusteni perusteella 🙂🌻

Hei Tweek,

Kiitos viestistäsi, uskon sen auttavan monia! Minullekin itsesyytökset ovat kovin tuttuja. Pitkään häpesin sairauttani niin, etten voinut puhua siitä kenellekään ja myöhemminkin vain terapeutille. Soimasin itseäni, että miten kehtaankin voida huonosti, kun maailmassa on paljon huono-osaisia, joilla on oikeasti syytä voida huonosti ja itse sentään saan asua turvallisessa, demokraattisessa ja tasa-arvoisessa Suomessa.

Häpeä oli niin suuri, että opin todella tehokkaasti salaamaan sairauteni esittämällä ulospäin vitsailevaa Risto Reipasta. Viimeisen vuoden aikana olen opetellut puhumaan tilanteestani sukulaisille, ystäville ja tutuille. Helppoa se ei edelleenkään ole, mutta kuitenkin voimaannuttavaa - puhumisen jälkeen tunnen saaneeni erävoiton masennuksesta. Lähes jokainen, jolle olen kertonut, on ollut aivan ällikällä lyöty, eikä olisi ikinä uskonut minusta sellaista. Minun tapauksessani olisi siis omaisten ollut aivan turha syyttää itseään siitä, etteivät huomanneet auttaa ajoissa, jos olisin päätynyt päiväni päättämään.

Syytin siis itseäni sairaudestani, mutta myös siitä, etten kyennyt itseäni siitä tahdonvoimallani parantamaan. Oli niin vaikea hyväksyä sitä, että jos masennus pahenee vaikeaksi, ei siitä pysty enää omin voimin itseään ylös kampeamaan. Olen syyttänyt itseäni myös opintojeni epäonnistumisesta ja vaikka mistä muusta. Vaikka järjellä tajuaa, ettei näissä syytöksissä ole mieltä, ei se vain tahdo mennä läpi tunnetasolla.

Tweek, päättelen viestistäsi, että olet hyväsydäminen, tunnollinen ja epäitsekäs ihminen - ja asioiden päätteleminen kuuluu matemaatikon hommaan, ällös siis epäile päätelmääni. 😉 Olet minusta arvokas ja hieno yksilö, jollaisia on aivan liian harvassa tällä kylmällä pallolla. Toivon kuitenkin, että vielä löytäisit syyn elää myös itsesi vuoksi, etkä vain läheistesi. Tsemppaan sinua koko sydämestäni! 🙂🌻

ElbJet

Ideasi on loistava. Itse selvisin sekä masennuksesta että yrityksestä.
Koko joukko läheisiäni ei koskaan voineet ymmärtää minkälaisessa pimeydessä elin, ja kuinka syyttömiä he kaikki asiaan olivat.

Olen nyt myöhemmin ajatellut, kun jopa itsestäni on tuntunut jotenkin epätodelliselta että joku voi (minä! voin) elää niin toisenlaisessa todellisuudessa ja kuinka yksinkertaiset asiat saattavat vaatia epäinhimillisiä voimia. Ja kuinka vaikea normaalin päänsisällön omaavan on edes tietää, uskoa, käsittää masentuneen mielentilan syvyyttä.

Toivotan Sinulle itsellesi paranevaa vointia. 🙂👍

Minustakin ideasi on hyvä. Olen miettinyt samaa itsekin, koska olen ollut masentunut ja itsetuhoinen myös jo vuosia. Lapseni eivät tiedä itsemurhayrityksistäni, mutta puolisoni tietää ja varmasti on niitä pelästynyt. Siitä tietenkin tunnen valtaisaa syyllisyyttä.

Tweek: kirjoitit aivan kuin minun elämästäni. Täsmälleen samoilla sanoilla olisin voinut kuvata omia tuntojani. Enkä todellakaan usko, että kukaan voisi läheisen itsemurhaa estää vaikka kuinka antaisi rakkautta. Ahdistus ja tuska voivat olla niin ylivoimaisia kestää, että usein on tuntunut olleensa umpikujassa. Että toivoa ei enää ole. Että peli on pelattu. Että vaihtoehtoja ei ole. Vaikka aina olen kuopasta päässyt lopulta pois, niin joka kerta uusiutuessaan masennus on heittänyt niin rähmälleen, että siitä ei tunne olevan mitään mahdollisuuksia päästä jaloilleen. Jospa voisi nähdä edes pienen toivonkipinän, niin jaksaisi nousta. Eikä sitä voi ymmärtää kukaan muu kuin sellainen, joka on kokenut saman. Valitettavasti. Tämä asia olisi hyvä itsemurhan tehneiden läheisille kertoa, että eivät syyllistäisi itseään.

Kiitos vastauksistanne myös dies nafastus ja repukka! 🙂

Tuntuu hyvältä kuulla, ettei ideani ole kelvoton. Olen itse yrittänyt muistella omasta elämästäni sopivia esimerkkejä, joita kertoa omaisille. Ahdistuksen painosta muistan esimerkiksi yhden myöhäisen illan vuosia sitten, jolloin seisoin keskellä olohuonetta, kykenemättä liikahtamaankaan. Ei minulla mitään fyysistä estettä ollut. Tuossa kohtaa vaan ei ollut mitään toivoa jäljellä, maailmasta oli tyystin kadonnut värit, eli missään ei ollut mieltä. Ei ollut järkeä edes hengittää eikä liikkua. Kerta kaikkiaan yhtään missään ei ollut enää mitään mieltä. Sain tapella tunnin itseni kanssa, jotta sain otettua pari askelta istuakseni sohvalle.

Olen kuitenkin edelleen huolissani siitä, etten sanoisi omaisille jotenkin väärin ja vain pahentaisi heidän oloaan helpottamisen sijaan. Tuleeko kenellekään mieleen, mitä pitäisi varoa tai miten muuten puhua?

Minua kirjotuksenne lähinnä oksettavat.
Minulle voi puhua aivan kuin normaali ihmisille vaikka äitini teki itsemurhan.

Niin no ... mistä ei saisi puhua.... kyllä tila on niin todellinen että mitään ei mielestäni tarvitse varoa. Koska kyse ei ole siitä mitä joku on tehnyt tai jättänyt tekemättä!
Tuo kuvaamasi tilanne oli hyvin kouriintuntuva ja juuri sellainen mikä on hyvä kertoa. - Kaikki ymmärtävät kuinka seisotaan keskellä lattiaa ja kuinka siitä siirrytään pari askelta - on hyvin kuvaavaa että entä jos ei pysty. Kuvailin itsekin joskus läheisilleni (silloin jo mennyttä ) tilannetta että kuvittelevat halvaantunutta potilasta: masennus on tilanne jossa on jotakuinkin samassa tilanteessa, -sanovatko he halvaantuneelle "yritä nyt" "piristy vähän" "lähdet vaan liikkeelle...." "hanki harrastus"...."hommaa itselles apua"... Mutta kun se halvaannus ei heille näy! Se halvaus on sielussa tai jossain.

Aluksi kun vielä oli "kipua" rukoilin että :"saisinko tämän kivun ruumiillisena", varmaan minulla olisi ollut avomurtuma reisiluussa.
Itse olin lopuksi ihan turta, oman kuolemisen ajattelemisessa ei vaikealta tuntunut se oma kuolema, vaan että hitto kun siitä aiheutuu muille vaivaa... Syyllisyys siitä tiedosta että kaikki on oikeasti hyvin, aiheutti myös näyttelemistä että kaikki onkin ihan hyvin. Ja nyt ajatellen epätodelliselta tuntuu kun kaikki tunteet itseä kohtaan olivat loppuneet ja muita kohtaan olevat"tunteet" olivat sitä rutiinia jolla tiesi miten ihmisille puhutaan ja heitä kohdellaan. Minulla tunne ie ollut edes ahdistusta enää, ei tuntunut miltään.
Istuin kerran monta tuntia pukuhuoneen lattialla kun en vaan "päässyt" pois, eikä se ollut pelottavaa tai mitään, istuin sitten siinä....
Hirveän isoja aukkoja muistoissa on, ensimmäinen puoli vuotta psykoosini jälkeen on ihan puuroa ja esim veljelläni oli asianajovaltakirja että häellä oli oikeus kaikkien asioitteni hoitamiseen.

Niin no... jos jo itsemurhan tehneiden läheisille puhuu, niin pitää jättää se sitten kun aloin parantua..... pois! 🌻🙂🌻

maanvaiva: osuit tavallaan asian ytimeen varsin provosoivalla kommentillasi. Kyse on tässä ketjussa käsittääkseni mm. siitä syyllisyydestä, mikä masennukseen liittyy. Syyllisyys siitä, että läheiset kärsivät, kun itse on sairas. Kyse ei ole siitä, että olisi epänormaalia tai outoa olla henkilö, jonka läheinen on tehnyt itsemurhan vaan siitä, että osaisi selittää asian aiheuttamatta lisää tuskaa. Siitä, että on aiheuttanut jo niin paljon huolta ja murhetta, ettei sitä enää enempää halua aiheuttaa.

ja maanvaiva: olen pahoillani, että äitisi päätyi tuohon ratkaisuun, jota olen itsekin monta kertaa miettinyt ja jopa yrittänyt. Vielä ajattelen, että yritykset ovat olleet osa monia muita elämäni epäonnistumisia, mutta toivon, että voisin joskus ajatella niistä toisin päin > että hengissäsäilyminen olisikin ollut onnistuminen.

Miksi lopetitte kirjottamisen? Tuntuuko pahalta kun omainen tuli mukaan?
Vaikka näihin sitä kävi silloinkin kun äitini kuoli. Kaverit ja luokkatoverit naureskelivat ja puhuivat isoon ääneen mutta kun minä tulin mukaan, menivät kaikki hiljaiseksi.
Vaikka olisin vaan halunnut mukana naureskella. Kuten ennen itsemurhaa.

Kiitos maanvaiva sinunkin kommenteistasi!

Olin viikonlopulla kyläilemässä, enkä ole ehtinyt kirjoitella. Ihan alkuun haluan sanoa, etten missään nimessä tarkoittanut vihjata, että itsemurhan tehneiden omaiset olisivat jotenkin muita huonompia ihmisiä. Olen pahoillani, jos en osannut kertoa sitä kyllin selkeästi. Itsemurha on ihmisen oma ratkaisu, eikä sitä mun mielestäni koskaan tehdä kenenkään toisen kiusaksi.

Vaikka mä en olekaan itse joutunut omaisen asemaan tässä, niin tiedän, että moni omainen on ihan äimänä läheisensä ratkaisusta, ja tuo epätietoisuus moninkertaistaa tuskan. Omainen voi olla vihainen itsemurhan tekijälle ja samalla syyttää itseään tämän ratkaisusta. Mä edelleen pelkään omaa sairauttani, mutta olen myös oppinut vihaamaan sitä, ja haluan taistella sitä vastaan yleisemminkin kuin vain itsessäni. Lisäksi mua surettaa se, että omaiset joutuvat samalla myös kärsimään, mikä ei ole oikein. Mä haluaisin aivan tosissani auttaa siinä.

Mä kiitän sua maanvaiva siitä, että sun palautteesi auttoi mua muistamaan, etteivät kaikki omaiset suinkaan halua kuulla masentuneen kertomusta, eikä sitä saa kenellekään väkisin tyrkyttää. Jotkut yksinkertaisesti haluavat siirtyä eteenpäin, kun toiset taas syystä tai toisesta eivät vielä ole valmiita kertomukseen.

Kun juttelin terapeuttini kanssa ideastani, hän varoitti mua, että on ihan mahdollista, että jotkut omaiset syyttävät itseään ihan aiheestakin. Onhan sekin valitettavasti mahdollista, että omainen on jotenkin jouduttanut läheisensä itsemurhaa. Myönnän suoraan, etten esimerkiksi oikein koskaan ole ymmärtänyt sellaisia vanhempia, jotka katkaisevat kaikki välinsä lapseensa, joka tulee ulos kaapista homoseksuaalisuutensa kanssa. En yritä väittää, että osaisin auttaa heitä mitenkään, jos heidän lapsensa sitten päätyy itsemurhaan.

Lopuksi sanon vielä, etten yritä tässä pyhimykseksi, puhumalla tilanteestani kun autan samalla itseäni.

P.S
Maanvaiva, olen mielelläni lukenut muitakin kirjoituksiasi avoimissa ryhmissä. Jatka ihmeessä kommentointia myös tässä ketjussa. Tosin toivoisin jatkossa myös vähän enemmän perusteluja, joihin tiedän sinun pystyvän.

Hei taas,

Kiitos ElbJet kauniista sanoista, olipa mukavaa kuulla jotain positiivista 🙂

Tässä ketjussa varmasti käydään läpi molempien, itsetuhoisten ja itsemurhan tehneiden läheisten, tunteita ja ajatuksia. Positiivisessa mielessähän täällä vertaistukea kuitenkin annetaan. Ihmisten on varmasti hyvin vaikeaa suhtautua ihmiseen, joka on läheisensä menettänyt. Jokainen kuitenkin tekee omat päätöksensä ja ihmiset ovat yksilöitä.

Itsetuhoisuus on kuin vankila. En voi kuolla, koska satutan muita - en voi elää, koska satutan itseäni.

Eilen jouduin taas ensiapuun siskoni avustuksella itsetuhoisuuden takia. Syyllisyys on aivan kauheaa kun joutuu pyytämään läheisiltä apua itseaiheutettuun asiaan. Vieläkin tärisen kuin horkkatautinen syyllisyyden, häpeän ja ahdistuksen takia. Muille näitä ahdistustiloja ei voi sanoin kuvailla tai järjellä selittää. Realistisesti ajatellen syyttelyt ja jossittelut eivät paranna kenekään oloa, pitäisi kai vaan hyväksyä tilanteet ja sopeutua niihin. Helpommin sanottu kuin tehty.

Ihmiset ovat kehittyneet sosiaalisiksi, muista riippuvaisiksi olennoiksi. Tunteilleen ei voi mitään ja toisinaan tekee kipeää. 🙂🌻

Sinullapa on viisas terapeutti, elbjet. Minä olen omainen joka oikeesti on jouduttanut läheisensä itsemurhaa. Minä olen asian itselleni myöntänyt enkä todellakaan halua kenenkään sanovan mitään vastaan. Minä osaan asian kanssa elää. Olisin mielelläni mennyt vankilaan murhasta mutta ei tuomittu, siksi kärsin elinkautista vapaudessa.
Vastoin joidenkin luuloa tämä ei ole virheajattelua vaan ainut keino millä minä kykenen elämään asian kanssa.

Minä olen myös itse yrittänyt itsaria useinkin. Tiedän miltä tuntuu olla siinä tilanteessa ja selviintyä elävänä.
Sillä tunteella ei ole mitään tekemistä sen tuntee kanssa kun läheinen tekee itsarin.
Minä omaisena en jaksaisi kuunnella toisen kertomusta omasta itsariyrityksestään. Mitä se minua kiinnostaisi, kun mun läheinen on kuollut omasta tahdostaan.
Jos hän kertoisi minulle huonosta olostaan, minä ehkä vastalahjaksi kertoisin hänelle tavan millä mun läheiseni teki itsarin ja suosittelisin häntä seuraavalla kerralla yrittävän sitä tapaa.

Karseaa ehkä.
Kuitenkin luulen ettei itsemurhan tehnyttä omaista ymmärrä kuin saman kokenut ihminen.

maanvaiva kirjoitti 18.4.2011 15:10

Miksi lopetitte kirjottamisen? Tuntuuko pahalta kun omainen tuli mukaan?
Vaikka näihin sitä kävi silloinkin kun äitini kuoli. Kaverit ja luokkatoverit naureskelivat ja puhuivat isoon ääneen mutta kun minä tulin mukaan, menivät kaikki hiljaiseksi.
Vaikka olisin vaan halunnut mukana naureskella. Kuten ennen itsemurhaa.

Ei ei tuntunut pahalta... täytyi kuitenkin miettiä kommenttiasi ja tunnettasi ja olen ollut töissä viikonloppuna ... tähän pitää rauhoittua kirjoittamaan.
Niin minun omat läheiseni olivat kyselemässä kuinka olin päätynyt tilanteeseeni (olin kolme päivää tajuttoamana eikä tiedetty selviänkö)
Tuo kavereidesi käytös on minun mielestäni hyvin yleinen tapa reagoida kun ei tiedetä mitä "pitäisi". Edes aikuiset eivät "osaa" tai "uskalla" kohdata.

Niin kyllä mietin tätä viikonloppuna ja kyllä Elbjet on mielestäni oikeassa että jotkut - osa - läheisistä haluaa "synninpäästön" siis ymmärtää mitä ja millaista sen toisen päässä on ollut. Oletko lukenut Veikko Huovisen "Poika" ? Huovinen purkaa poikansa itsemurhan kirjassaan, se oli hänen tapansa käsitellä tuskaansa. Elbjetin tapa voisi auttaa joitakuita. Niinkuin Eeva Kilpi sanoo " Vaikka se olisi vahinko, kuolema on lopullinen" ei ole enää mitään mitä voi tehdä toisin, vain pakko päästä eteenpäin.

Olen pahoillani kokemastasi.

Olen lukenut Huovisen kirjan, samoin Härkösen jossa se puhuu siskonsa itsemurhasta.
Minä luin niitä kuin romaania, ei miltään tuntunut minulle sopivalta.
Todistus siitä, että jokainen omainen tuntee omia tunteitansa.
Minä olen tänne tukinettiin äitini itsarista kirjottanut kirjan verran.
Net-tukeen niin karseita kirjotuksia etten niitä monien vuosien jälkeen enää saattanut edes lukea.

maanvaiva kirjoitti 18.4.2011 20:28
Kuitenkin luulen ettei itsemurhan tehnyttä omaista ymmärrä kuin saman kokenut ihminen.

Tuo periaatehan toimii monessa muussakin asiassa ja siinä on vertaistuen voiman salaisuus. Että tietää toisen ymmärtävän täsmälleen.

Äh, oli olevinaan enemmänkin ajatuksia aiheesta, mutta olen niin maassa, etten vain jaksa kirjoittaa enempää. Edelleen toivon, että olisin yrityksessäni onnistunut (edes siinä viimeisimmässä, jota ennen en mitenkään edes vihjannut kenellekään mitään aikeistani ja muutenkin suunnittelin sen niin tarkkaan ettei mitään selviämisen mahdollisuutta pitänyt olla. Vaan oli perkele kuitenkin yksi asia, jota en älynnyt ennakoida ja tässä keikutaan).