Terve kaikille.

Löysin eilen illalla tämän palstan ja aionkin nyt ensimmäistä kertaa vähän avata itseäni. En oikein tiedä miten tätä lähtisin purkamaan, joten koittakaa kestää. En tiedä, että mitä tällä tekstillä tekisi, mutta en varmaan voi olla ainoa jonka elämä on tälläistä? Anteeksi jo etukäteen.

Tunnen olevani jollakin tavalla viallinen. Ihan kuin kävisin väärällä taajudella. enkä koskaan ole kohdannut toista ihmistä kunnolla. Päällisin puolin olen pystynyt pitämään elämäni ihan OK, mutta olen silti syrjäytynyt. Elämässäni ei ole minkäänlaista tunnetta. Olen vaan robotti joka suorittaa pakolliset asiat ja sitten menen kotiin lataamaan ja odottamaan uutta päivää. Ihmisten ilmoilla oleminen on tuskallista ja yritän välttää kaikenlaista kontaktia muihin mahdollisimman paljon. Vaikeuttaa opiskelemista kun yritän selvitä kaikesta yksin kysymättä apua mihínkään. En halua olla vaivaksi kenellekkään. Yritän olla mahdollisimman näkymätön. Tiedän että pidemmän päälle tämä ei tule toimimaan, mutta en osaa oikein muutakaan nyt.

Olen lääkinnyt tyhjyyden tunnetta alkoholilla ja huumeilla 16-vuotiaasta lähtien. Nyt 24-vuotiaana olen ensimmäistä kertaa viettänyt aikaa selvinpäin ja alan vasta tajuamaan kuinka suuria ongelmia minulla on itseni ja ihmisten kanssa. Aloitin opiskelun uudella paikkakunnalla vuoden alussa, enkä ole tähään päivään mennessä tutustunut kehenkään omasta ryhmästä tai tässä kaupungissa. Minua varmaan pidetään jonain sekopäänä, kun istun vain yksikseni siellä. En tiedä onko tämä edes ahdistusta vai mitä sitten. En vain yksinkertaisesti pysty, halua tai viitsi antaa itsestäni yhtään mitään kenellekkään. Olen jonkinlaisten muurien takana koko ajan.

En tiedä millaista on elämä ilman masentuneisuutta. Yritin lapsena kertoa että on oikeasti paha olo ja minut diagnosoitiinkin lievästi masentuneeksi 11-vuotiaana. Se sitten jäikin siihen. Luulin jo hetken ajan että saisin jonkinlaista apua mutta ei. Vanhemmat erosi ja sitten jäinkin yksin ongelmieni kanssa. Ei se paha olo ole mihinkään koskaan kadonnut ja olenkin vain piilottanut sitä vuosien aikana syvemmälle. Siinä sivussa on varmaan mennyt kaikki muutkin tunteet.

Luonnollisesti itsetuntoni on aivan olematon. En tiedä olenko vain rikkinäinen vai onko jonkinlainen valuvika psyykkeessä. Ainakin täydellisen hukassa olen itseni kanssa. Menetän toivoni normaalista elämästä pian. Ystävät, parisuhteet tai oikeastaan minkäänlainen ihmisten seurasta nauttiminen on täydellistä utopiaa. Vaadin itseltäni ihan mahdottomia ja pienetkin, täysin mitättömät epäonnistumiset tai jos olen toiminut väärin jää vaivaamaan. Kaikki ihmisten kanssa oleminen onkin aivan naurettavan kuluttavaa, kun pitää koko ajan pelätä monen viikon henkistä helvettiä jos mokaa.

Tällä hetkellä elämäni on eriasteista ihansamaa. Mikään ei oikein tunnu miltään ja suoritan pakollisia asioita. Käyn juttelemassa psykologille ja syön voxraa. Tämä lääkitys ja päihteettömyys auttaa sen verran, että haluan oikeasti jotain ratkaisua tähän henkilökohtaiseen helvettiin. Toivottavasti pääsen psykoterapiaan, koska en oikeasti halua elää näin. En haluaisi olla näin yksin, mutta en pysty avautumaan asioistani kenellekkään enää. Tämän ristiriidan kanssa eläminen repii mua ihan kappaleiksi.

Toivottavasti tässä on edes jotain selkoa.