Senverran lisään, että poikani asuu kauempana, ja harvoin heitä näen.
Edes kissaa en uskalla ottaa enää, vaikka olen eläinrakas, kun tuntuu että jos minulle jotain sattuu ja eläinparka joutuu viikonkin olemaan, ennenkuin kukaan ottaa yhteyttä😭

Lukeminen on se joka pitää minut vielä "järjissäni"
ja juu, kyllä juttelen kukkasille🙂🌻

päällimmäinen tunne on että olen kaikille "näkymätön"
siellä jossakin, kai se jotenkin pärjäilee....

Kuitenkin elää pieni toivonkipinä,
että olisin erehtynyt.........

Samanlaisia ajatuksia välillä. Itsellä on vielä se ongelma, että olen jäänyt koukkuun musiikin kuunteluun. Olen yksin yleensä ja kuuntelen musiikkia. En tiedä onko se paha koukku, mutta haluaisin enemmän kavereita joiden kanssa viettää aikaa. Tai jopa tyttöystävn, vaikka se kyllä kuulostaa aika utopialta...

Olen jopa päästänyt useasti Jehovan todistajat sisään juttelemaan, ettei olisi niin yksin...
Ongelmani ovat kaikki seurausta vaikeasta teini-iästä... Oli niin vaikeaa, että jouduin psykoosiin ja psykiatriselle osastolle... Sen jälkeen ollut aika myrskyä tää elämä... Pitää kuitenkin jostain se toivo löytää... Mottona että "toivo kuolee viimeisenä".

Väärin käytin koko viime talven lääkkeitä ja oli myös seka käyttöä... Otin välillä hurjia annoksia... Olen siitä kuitenkin jotenkin toipunut. Tällä hetkellä henkiset jäljet ovat pahempia kuin fyysiset...

Tuntuu vaan etten millään jaksa sellaista kahdeksasta neljään tahtia päivässä. Kun siihen se on vähän mennyt, kun käyn päivä-osastolla... On rankkaa nousta aamuisin aikaisin kun lääkkeet pistävät tokkuraan. Koitan kuitenkin vähän muuttaa itseäni positiivisempaan suuntaan...

Mulla vaan on niin pahoja arpia menneisyydestä, että välillä tuntuu etten kestä sitä paino lastia... Kun kaikki tapahtumat hyökkää päälle... Kaikkine karmeuksineen...
En viitsi tässä kaikkea kertoa, mutta on lähi menneisyydessä ja vähän kauempanakin sellaisia tapahtumia jotka pulpahtelee välillä väkisin mieliin...

Oikeastaan juuri kun luulin elämän olevan mallillaan, niin taas tapahtui romahdus... Tänne kirjoittelu on auttanut jonkin verran... Tuntuu vaan että olen niin erilainen kuin kaikki muut... Tuntuu että olen aina ollut. Sen takia olen välillä ollut erittäin synkissä vesissä... Vaikka erilaisuus on rikkaus, niin ei sitä silti haluaisi olla aivan erilainen... En yritä nostaa itseäni jalustalle, tiedän että täällä on ihmisillä todella vakavia vaivoja...

Mutta tietyllä tapaa elämässä täytyy olla myös itsekäs. Mulla on mennyt 26-vuotta sen oppimiseen...

Tällä hetkellä yritän päästä irti rauhoittavista ja sietää fyysisiä kipuja... Aina se ei ole helppoa...

Kukas se oli, Krisnamurti tai joku joka sanoi, "Ne ovat terveitä, jotka eivät sopeudu sairaaseen yhteiskuntaan" ja minusta se on juurikin näin.

Lääkitystä minullakin, rauhoittavia olen saanut pikkuhiljaa vähennettyä,
mutta se on sellaista murunen kerrallaan touhua...

Kyllä, sieltä lapsuudesta ja nuoruudesta ne suurimmat traumat minullakin,
niitä on tullut työstettyä vuosien mittaan, lopulta kyllästymiseen asti,
ihan niin, että kerran ollessani pitkällä sairaslomalla, jatkuvassa kuumeessa ja laihduin vaan ja pelkäsin.... Niin yhtäkkiä vaan istuessani sohvalla kun alkoi itkettää, tuli ajatus:" Mä en jaksa enää pelätä."

oli vissiin kauhukiintiö käytetty loppuun.
jostain kumman syystä, aloin pikkuhiljaa toipua, olin vaan ollut täysin loppuunpalanut töissä ja kotonakin.
Mieheni, tämä joka jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen,
oli alkoholisti. (Siitä huolimatta paras ystäväni.)

Barry Long: Vain pelko kuolee, on lukemisen arvoinen.
Sillä loppujen lopuksi uskon niin käyvän,
sielumme elää ikuisesti,
ja VAIN pelko voi kuolla.

Mahtaa olla upea olotila, kukapa osaisi ajatella elämää
jossa ei ole pelkoa

🙂

Voisi sitä "pelon kuolettamista" harjoitella jo nyt...
Murunen kerrallaan, niinkuin lääkkeiden vähennyskin🙂🌻