Läsnäolemisen vaikeus

En oo tehnyt yhtään rentoutumisharjoitusta tänään ja niinpä sitten ahdistaakin, Näin molemmat lapseni ja siitä tuli hyvä mieli mutta sitten iski valtava ahdistus. Ja tietty ikäväkin. mitäpä virkaa mulla enää ku lapset kulkee omia teitään.

Yksinäinenkin oon. Kaverit aika vähissä ja elämän kumppania ei ollenkaan. jokinhan on vikana kun en kellekkään kelpaa. Ystävätkin lähteneet "pesästä" suurempiin kaupunkeihin. Mä en vaan oo valmis antamaan periksi.

Toivottavasti saan ahdistukselta nukuttua. pitää mennä aamuksi töihin. Herätys 4,30 että nyt täytyy alkaa valmistauttumaan nukkumiseen.
😴

Täälläkin välillä tosi yksinäistä. Olen yksinasuva sinkku, jonka suurin osa ystävistä on muuttanut toiseen kaupunkiin. Opiskelen, mutta kesäaikaan en ole juuri töitäkään saanut ja aika tuntuu pitkältä kellon raksuttaessa. Välillä miettii onko tässä mitään järkeä. Olisi niin paljon helpompaa kun olisi joku jonka kanssa viettää aikaa. Myös nuorena jää helposti yksinäiseksi kun ystävät ympärillä alkavat seurustella tai menevät naimisiin.
Syytä sille miksi olen yksin en osaa sanoa. Uskoisin että ulkonäköni se ei ainakaan ole. Ehkä olen sen verran hankala persoona 😞 .
Toisinaan kokeilen just rentoutusharjoituksia jos alkaa ahdistaa ja auttaa ainakin hetken. Nukahtamiseen toimii toisinaan, mutta ei aina. -yritän myös ajatella positiivisesti, joskus se on todella rankkaa. Minulla on suhde thaimaalaisen kanssa ja hän ei pääse 3kk ainakaan Suomeen työn vuoksi. Välillä ero on todella rankkaa kun ikävä jäytää. Miettii pitäisikö sekin tuska lopettaa, mutta kuitenkaan ei haluaisi antaa periksi oman malttamattomuuden vuoksi.

nothernlights ei yksinäisyyden tunne varmaan ookkaan ikään sidonnainen. Hienoa että sulla on kumppani vaikka kauempanakin. Kun näkee niin on joku jolle jakaa asioita. Se on kyllä hienoa. Ja se on totta että kaverit muuttaa ja alkaa seurustella niin tulee yksinäisyyttä. Muistan senkin ajan kyllä.

Sitten tuli se aika kun sai lapsia ja kävi äiti-lapsikerhossa ja tuntui että erilaisia ystäviä oli vaikka muille jakaa. Ja lapset tarvitsivat niin ei ollut turha olo. Sairastin silloinkin masennusta mutta ystävät eivät kaikonneet mihinkään. Nyt tuntuu että kaikki ovat kasvattaneet lapset pois kotoa ja eronneet ja menneet uuteen suhteeseen. Paitsi mä. Eronnut oon mutta ei uutta suhdetta. Illoin varsinkin kaipaisin juttuseuraa ja todella kärsin yksinäisyydestä.

Varmaan jos ois juttu seuraa vois jollekkin puhua tästä piinaavasta ahdistuksesta. Vaan tuntuu että se viimeinenkin ystävä välttelee kun oon kertonut että voin huonosti. Ja voimia ei oo lähteä kotoa muualle esim. harrastamaan että löytäisi ystäviä. Onneksi mulla on sentään koira ja sitä on pakko lenkittää muuten makaisin kaiken vapaa-ajan sohvalla tai sängyssä.

Töissä oon vielä kyennyt käymään mutta se on kyllä ihan siinä ja siinä. En oikein jaksa kaikkea tehdä mitä pitäis ja vapaalla oon ihan puhki ja uupunut. Ahdistus ei oo hyvä työkaveri. Ja työkaverit on mulle työkavereita. Töissä ei puhuta omista asioista juurikaan ja siellä vaan tehdään töitä.

Tänään kokeilen jotain hengitysharjoitusta unen tulon helpottamiseen. Jos vaan pystyn siihen keskittymään.

Minäkin huomaan yksinäisyyden lisäävän ahdistusta. Läsnäoleminen on muutenkin vaikeaa traumataustan ja dissosiaatio-oireiden takia. Ne hetken, kun pystyn tuntemaan maan jalkojen alla tai tunnen oikeasti olevani hengissä, ovat hirveitä. Ne säikäyttävät ja musta tuntuu, etten lainkaan tunne kehoani tai hallitse sen toimintoja.

Psykiatri on laittanut mut nyt kesälle psykofyysisen fysioterapian jonoon, josta toivon olevan hyötyä. Olen myös ilmeisesti hakemassa traumaterapiaan, josta toivottavasti saan apua tähän ulkopuoliseen oloon kehoon liittyen.

Itse olen harjoitellut koulusta opittua TRE-menetelmää, eli "tärinäterapiaa". Se on hauskaa ja vähentää stressiä ja ahdistusta.

Luin tosta TRE-menetelmästä netistä. Mielenkiintoista mutta kuulosti aika rankalta fyysisesti. Ootko saanut opin siihen jossain ihan ohjatusti. Luin jostain sivulta ohjeita mutta en ihan ymmärtänyt niitä. Mutta hyvä jos siitä on oikeasti apua ja vielä kivalla tavalla.

Mä oon nyt rohkaistunut ja kertonut parille vielä jäljellä olevalle ystävälle että olen uupunut ja ahdistunut. Toinen halusi tavata mut. Toivottavasti saadaan oikeasti sovittua joku aika ja löydetään joku kiva tapaamispaikka. En oikein kehtaa kotiin kutsua kun tän uupumuksen vuoksi oon aikalailla laiminlyönyt siivoamista.

Perjantaina mulla on soittoaika lääkärille ja pelkään että taas lääkärille vähättelen vointiani ja yritän vaan sanoa pärjääväni töissä. En taida pärjätä. Tänään ainakin ahdisti niin että oli vaikea keskittyä olennaiseen ja suunnitteleminen tuntui ihan ylivoimaiselle. Ei oo reilua työkavereille että yksi käy vajaateholla kokoajan.

Sairaslomalle jääminen pelottaa. Sitten on kaikki pitkät päivät yksin ilman aikataulua mikä nostaisi sängystä tai illalla pakottaisi menemään nukkumaan. Ois ees lenkkiseuraa niin tulis kuljettua tuolla metsäpoluilla enemmän. Nyt teen vain minimin koiran kanssa. Ja sitä keskustelu seuraa kaipaisin. Tykkään kirjoitella niin sekin kävis.

Rentoutusharjoituksiakaan en oo tehnyt eilen enkä tänään. En saa aloitettua enkä pysty keskittymään. Väsyttää. Naapurin kissa herätti mut aamuyöllä eikä se uni sitten enää tullut takaisin. Herätyskello soi ennen viittä ja siitä sitten väkisin raahauduin töihin.

Niin siinä sitten taas vaan kävi että sairalomalle on jäätävä. Pituudesta en vielä tiedä mitään mutta tiistaina mulla on lääkäriaika. Se lääkäri varmaan on parhain arvioimaan pituuden tarvetta.

Lääkitystä muutetaan samalla. Luultavasti siihen suuntaan että saisin paremmin nukuttua. Iltaisin alan kuiteskin pitää rentoutus/hengitys harjoituksia oman jaksamisen mukaan. Päivisin yritän syventää metsä kokemusta lähtemällä lenkille koiran kanssa.

Ja jos saikulla on aikaa pakotan iteni ottamaan yhteyttä kaikkiin niihin ihmiseen joita kutsun ystävikseni, Toivottavasti ees joku ystävyyssuhde heräisi uudelleen eloon ja pääsisin ees välillä irti yksinäisyyden tunteesta ja ehkä samalla vähän myös ahdistuksesta.

Ahdistusesta pääseminen onkin jo paljon vaikeampaa. Siihen mulla ei oo lääkettä ellei lääkärin kirjoittamat pillerit auta. Ehkä puhuminen jollekkin joka jaksaa kuunnella vois toimia. Tai kirjoittaminen.

Moi Sakira,
Mä olen tehnyt vaihtelevasti rentoutus- ja hengitysharjoituksia. Osa on sen tyyppisiä mitä olen oppinut joogassa, ja ihan tosi satunnaisesti olen käynyt yhdessä ryhmässä meditoimassa. Mulla se on nykyään ehkä enemmän niin päin, että teen harjoituksia silloin kun voin paremmin - silloin kun olen uuvuksissa tai ahdistunut, en saa aikaiseksi tai en jaksa keskittyä. (Eikä se haittaa.)

Mun suhtautuminen noihin harjoituksiin on muuttunut hieman parin viime vuoden aikana. Olin jossakin vaiheessa vähän sellaisessa kierteessä, että kun huomasin voivani huonosti, ajattelin että mun pitäisi tehdä niitä harjoituksia voidakseni paremmin. Niistä harjoituksista, tietoisesta läsnäolosta jne (ja parista muustakin mulle aikaisemmin mielihyvää ja rentoutumista tuottaneesta asiasta) tuli velvollisuus muiden joukossa - välillä ne helpottivat oloa, mutta monesti yritin tehdä niitä ihan vain jotta säilyttäisin toimintakykyni, en niinkään siksi että minun olisi tehnyt mieli tehdä niitä.

Päädyttyäni hakemaan ulkopuolista apua sain neuvoksi noiden harjoitusten suhteen, että tietoisen läsnäolon taitoja kannattaa harjoitella ja niistä voi olla paljonkin apua - mutta että harjoittelu on helpompaa silloin kun voi suhteellisen hyvin. Itse koen tosi olennaiseksi sen, että tehdessäni harjoituksia suhtaudun itseeni myötätuntoiseksi, enkä ryhdy soimaamaan itseäni jos harjoitus ei tunnu sujuvan.

Toivottavasti sun ahdistukseen löytyy Sakira helpotusta!

Kiitos soroppi! Puhut varmaan asiaa ja huomaanhan itsekin että kun voi huonosti niin harjoitukset ei onnistu. Silloin on myös vaikea olla ittelleen armollinen, Nyt kun yritän noita harjoituksia tehdä ittekseni on se paljon vaikeampaa kuin aikaisemmin terapeutin johdolla tehdyt harjoitukset.

Tänään oon muutenkin tullut siihen johtopäätökseen ahdistuksen kanssa että en yritä yhtään mitään. Olkoon ahdistus. Ehkä jos lakkaan taistelemasta sitä vastaan niin se häviääkin itsestään. Mutta nyt en jaksa sillä se kyykyttää mua ja kaupassa käydessäni lattia ja katto lakkasivat olemasta. En jaksanut keskittyä ostoksiin niin nyt on kaapeissa kaikkea turhaa jolla voi turruttaa itteään.

Ahdistus ei väisty. Ei voi mitään. Tänään sain onneksi vähän puhuttua ystävälle siitä. Ja mikä ihaninta ystävä pyysi mua kylään ja mä sain lähdettyä. Pari tuntia aurinkoterapiaa partsilla. Ja kahvilla. Ahdistusesta huolimatta mun oli hetki melkein hyvä olla. Ei mitään paineita ja hetki kiireettömyyttä hyvässä seurassa.

Sitten tein turhan matkan apteekkiin. Perjantaina lääkäri määräsi mulle uuden masennuslääkkeen jotta olo alkaisi helpottamaan. No ei sitä siellä ollut. No en jaksa soitella perään kun huomenna on aika kyseiselle lääkärille. Ehkä vaan unohti tai halusi ensin tavata. Onneksi menin tuttuun apteekkiin niin ei tullut mitään paniikkia asiasta.

Kotona en saa tehtyä mitään. Oikeasti puhtaat astiat ja vaatteet loppuu kohta. En voi ketään päästää tänne, vähiten äitiä, sillä tää näky vois järkyttää. Kolmeen viikkoon en oo saanut imuroitua. Imurin olen ottanut valmiiksi esiin mutta potkin sitä vaan pois tieltä. No eipä tästä sotkusta kärsi kukaan muu kuin minä itte. Poika kyllä voi alkaa ihmettelemään mutta pesee sitten varmaan vaatteensa itse.

Eniten mulla käy sääliksi toi koira. En meinaan pysty kunnolla lenkkeileen. Käydään kyllä metsässä mutta kunnon lenkkiä en oo tehnyt aikoihin. En varmaan enää ees jaksakkaan. Että sellaista tänään.

Särähti tosi paljon eläinystävänä korvaan,että säälit koiraa. Asialle pitää tehdä jotakin,jos et pysty eläimestä huolehtimaan. Puhut pojasta,eikö hän voisi ulkoiluttaa. Kohta on tulossa kesä ja kuumassa asunnossa ulkoiluttamaton koira kärsii. Jos ei pysty huolehtimaan eläimestä on armollisempaa luopua siitä.
Eläimet on aina ihmisen armoilla niin ikäv se on.

Mollyan, kiitos kun huolehdit. Olen myös koirasta luopumista harkinnut mutta se on sen verran hankala yksilö, ihana kylläkin, että sopivaa kotia ei ole löytynyt. Poika ulkoiluttaa koiraa silloin kun on kotona mutta opiskelee toisella paikkakunnalla niin ei ole säännöllistä. Ihan kamalan huono tilanne ei ole. Haluaisin vaan itse enemmän. Pääsee kolme kertaa päivässä yli puolentunnin lenkille ja joskus vielä neljännekin kerran. Mutta haluaisin kävellä pitkiä lenkkejä niinkuin ennen ja siksi mulla käy koiraakin sääli kun en ahdistukselta pysty normi lenkiltä poikkeamaan pitemmälle reitille. Toivon että sairasloma tuo nyt helpotusta siihen. Ja syyt miksi olen ollut luopumassa korasta ovat aivan erit. Koira on jo vanha ja pärjää varmasti tälläkin ulkoilulla ja osaa huolehtia itselleen sisällä viileän paikan. Tätä koiraa ei valitettavasti pysty vapaana juoksuttamaan. Mutta pääsee silloin tällöin syntymäkotinsa pihalla aidatulla alueella juokemaan veljensä kanssa. Joskin molemmat jo sen verran iäkkäitä että juokseminen on lähinnä toisissa nuljaamista.

Hyvä,että tilanne ei ole täysin huono.Uskon,että iäkäs koira ei sopeudu enää uuteen kotiin varsinkaan jos on haasteellinen luonteeltaan. Sitä ei kannata yrittääkään enää. Jos koiran pito ei onnistu enää on koiran nukuttaminen mielestäni armollisin vaihtoehto vanhalle koiralle. Monet ei sitä ymmärrä,jos koira on vielä fyysisesti jotenkin kunnossa. Koiralla on myös henkinenkin puoli ja se kyllä tajuaa,jos sen hoitaminen ratkaisevasti muuttuu.

Mollyan, mun koira on tosiaan fyysisesti hyvässä kunnossa. Olen vähän samaa mieltä siitä että eläimelle pitää olla armollinen mutta en silti pysty koiraa ainakaan vielä lopettamaan. Ehkä jos mun vointi vielä huononee niin joatain radikaalia täytyykin tehdä. Mutta toivon nyt kun sain sairaslomaa että työstä poissaolo antaisi jaksamista enemmän huolehtia ittestä ja siinä myös samalla koirasta. Jos sairaalahoitoa aletaan todella tarjota niin sitten taitaa vaihtoehdot olla vähissä ellei poka pysty muuttamaan kotiin ja ottamaan koirasta vastuuta. Nyt kesällä hän on kotona ja varmaan lenkittää iltaisin.

Sain lääkettä ahdistukseen ja myös keskustelu apua. Nyt sairaslomaa on kesäloman alkuun ja sitä ennen vielä aika lääkärille. Lääkäri käski levätä. toivottavasti levosta on apua. Aika rankka vuosi on takana että miten pian alkaa helpottaa on vaikea sanoa. Edellisestä masennusjaksosta on aikaa melkein kymmenen vuotta. Siis sairaslomaa vaatineesta. Jotain pienempää on kyllä ollut. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen voinut kohtalaisesti viimevuodet ja ihan nauttinut töissä olosta. Se ei siis ole mahdotonta.

Eihän se koiran lopetus mikään ihanneratkaisu ole koskaan ellei pahasta sairaudesta ole kysymys. Koiraa voi pitää myös terapeuttisena asiana,sillä sen kanssa voi liikkua yhdessä lenkillä ja metsissä se on oivallinen kumppani.
Olen vain nähnyt lähipiirissä,kun ihminen on lamaantunut ja masentunut eläimet ovat jääneet huonolle hoidolle ja se on hyvin ikävää. Usein masentunut ihminen ei pyydä edes apua tilanteeseen,vaikka näkee eläimien kärsimyksen ja hädän.
Ihminen aina jotenkin selviää,mutta eläimet ovat aina ihmisestä riippuvaisia,näin se vain on.

Minuakin mietityttää koirasi kohtalo. Onko mahdoton ajatus, että poika ottaisi sen kokonaan hoitaakseen ja mukaansa opiskelupaikkakunnalle. Toisena mietin, että on olemassa ihmisiä, jotka mielellään auttaisivat ulkoiluttamisessa ja koiran hoidossa - moni kaipaa koiraa, muttei syystä tai toisesta voi omaa koiraa ottaa. On sivustoja, joissa koiranhoitoapua tarjotaan. Oletko sellaisiin tutustunut?