Lääkevarkaus ja siitä seuranneet potkut töistä
Olen kärsinyt masennuksesta lapsesta asti, mutta koska olen syntynyt 1959, en ole saanut apua masennukseen, koska sitä ei osattu hoitaa. Sen vuoksi masennus kroonistui ja sen kanssa oppi elämään. Sain kuitenkin perustettua perheen, sain 2 tervettä, elävää lasta (yhden keskemnenon ja yhden kuolleen lapsen synnytettyäni täysiaikaisena, eikä vikaa löydetty). Mies osottautui narsistiseksi alkoholistiksi, vastuuttomaksi ja kyvyttömäksi hoitamaan lapsia. Olin täystyöllistetty lasten hoidosta, tein 3-vuorotyötä ja siinä sivussa hoidin Alzhaimerin tautia sairastavaa äitiäni. Mies ei osallistunut muuhun, kuin rahan tuhlaamiseen, mm. autoihin, moottoripyörään ja elektroniikkaan. Kun tulin yövuorosta töistä, vein lapset päiväkotiin, nukuin sen ajan ja kävin sitten kaupassa, hain lapset päiväkodista ja aloin laittaa ruokaa, sitten menin taas yövuoroon töihin. Sitten eräs syksy 5 vuotta sitten olin iltavuorossa, tytär soitti, että veljensä makaa autotallissa verisenä. Lähdinkotiin ihan shokissa, poika, 14-v. oli ampunut itsensä mieheni haulikolla, joka oli jätetty levälleen lattialle, panokset viereen. Olkin shokissa vähintään ½ vuotta. Mies löysi uuden naisen ja halusi eron. Muutin tytön kanssa äidin asuntoon, äiti asui jo palvelutalossa. Lopulta työllistyin työkokeilun kautta. 2 vuotta meni hyvin, lopetin jo lääkityksenkin (Mirtazapin). Sitten alkoivat kaupungin säästötoimet ja työtahti kiihtyi. Sain vakituisen paikan sairaalasta, jonne en olisi edes halunnut, mutta oli pakko mennä, että saan tytön elätettyä, äiti kuoli,maksoin hautjaiset yksin, perintöveron, maksut nilkuttivat ja kasaantuivat, jouduin maksamaan myöhästymismaksuja, arkustakin 2 x hinnan, kun ei ollut rahaa maksaa hautaustoimistolle. Lopulta ahdistuin uudessa työpaikassa niin, että meni unet ja sain psyykkisiä vatsakipuja. Kävin lääkärissä, en saanut unilääkettä, vain Mirtazapinia, josta ei enää ollut apua. Lopulta sorruin varastamaan lääkettä osaston lääkekaapista, mistä jäin kiinni ja tuli potkut. Kuukauden päästä yritin itsemurhaa. Koen pettäneeni tyttäreni. Olen nyt työtön, enkä varmasti uutta työtä tule hoitoalalta samaan. Olen myös jo niin vanha, etten enää uudella koulutuksellakaan tule samaan töitä, luultavasti, eikä ole varaakaan koulutukseen, koska tytön koulu on kesken. Muutto toiselle paikkakunnalle on häpeän vuoksi pakollinen, se olisi tytöllekin mieleen. En ole löytänyt kohtalotovereita.
Tuli todella paha olo puolestasi. Olet selviytynyt hirveän vaikeista asioista, ja on vääryys, että joudut kärsimään lisää varastamiesi lääkkeiden vuoksi. Omaan pahaan oloosi olet yrittänyt hakea apua lääkekaapista, kun et ole sitä lääkäriltä saanut. Tuntuu kuin häpeän pitäisi kantaa aivan joku muu taho kuin sinä! Vaikka laki on kaikille sama niin joskus tuntuu, että se kohtelee joitakin ihmisiä täysin väärin. Toivon, että saat vertaistukea tältä palstalta, ja jos ei kohtalotoveria löytyisikään, voisit ainakin kirjoittamalla purkaa tuskaasi. Toivon sulle paljon voimia.
En tiedä, onko oikea sana "uhriutunut". Jotenkin, joidenkin asioiden kanssa on joskus omakohtaisestikin tullut koettua kuin olisin syytön ts. joutunut tilanteen uhriksi. Mielestäni olet hyvin elämäntilanteestasi selvillä, toivottavasti tieto siitä auttaa jaksamaan. Voimia
Hei
Minä olen siinä mielessä kohtalotoverisi että olen menettänyt minulle niin rakkaan hoitotyön ja on vaikea elää ilman sitä. Kyllä unilääkkeet on ihmiselle tarpeellisia ja niitä kuuluisi saada, enhän minäkään saa ja valvottu on. Eläke mulla on mutta palo töihin on kova. Onko sulla päällimmäisenä työn puute vaiko talousasiat. Kirjoita lisää mullahan kans on suru kun lapset sairastaa skitsofreniaa mutta sinä olet kyllä käynyt läpi kovan koulun. Kirjoita!
Valmistuin melkein lähihoitajaksi (6 kk jäi). Yksi suurista unelma ammateistani. Rakastin työtä ja olin hyvä siinä. Olin jo tuolloin masentunut, ja fyysisiä ongelmia. Kävin kuitenki hoidossa ja elämä meni ihan normaalisti. Kunnes päätin että oon terve ja en tarvi hoitoa. Siitä alkoi kunnon alamäki jonka tajusin katkaista vasta kun luottotiedot meni, asunto lähti alta ja en enää muistanut kunnolla mitään. Työt olin jo joutunut lopettamaan.
Nyt olen niin sairas ettei paluuta ole koskaan enää minkäänlaisiin töihin. Ei kouluun, ei mitään. 32-vuotiaana on kiva huomata että tällaistako mun elämä on sitten seuraavat 50 vuotta? Ei mitään. Ei elämisen arvoista.
En ole varastanut koskaan töistä, mutta en todellakaan tuomitse sua. Kukaan ei ole täydellinen. Kaikki tekee virheitä. Sä yritit hakea apua ja et sitä saanut. Voin kuvitella että olisin voinut reagoida ihan samalla tavalla. Lääkäreiden vika kun eivät kuunnelleet.
Lähihoitajan tai kenen tahansa hoitajan työ on tedella rankkaa ja uuvuttavaa ja rankemmaksi vaan muuttuu. Tiedän mitä se on .
Itsellä muutto muualle pahensi ongelmia. Tajusin että menin pitkin suomea ja luulin aina että kun muutan muualle saan uuden alun ja kaikki paska jää taakse.
Jossain vaiheessa tajusin että ongelmat ei häviä. Ne seuraa mua kaikkialle.
Älä ole turhaan häpeissäsi. Oot kasvattanut lapsen(varmasti ihanan ihmisen)olet ollut töissä. Olet ehtinyt tehdä kaikenlaista. Ainakin luulen🙂. Sulla on elämä vielä edessä. Harrasta jotain, tee vapaaehtoistyötä, katso kun lapsesi kasvaa ja löytää oman polkunsa. Hän tulee kuitenkin aina tarvitsemaan äitiään.
Ja voin sanoa että lääkevarkaus ei estä saamasta hoitajan töitä. Jos haet jonnekin, he eivät näe syytä mistään miksi olet saanut potkut. Koska potkujen syytä ei saa laittaa esille mihinkään. Tiedän itse ainakin yhden ihmisen joka on saanu töitä vaikka taustalla lääkevarkaus ym. Kaikkea ei tarvitse kertoa työnantajalle. Tuskin teet sitä uudestaan. Oot varmaan saanu apua? Ainakin toivon niin!
Toivottavasti kaikki järjestyy jotenkin. Halauksia.🙂🌻