Kun työpaikka imee kaikki mehut
Olen pikkuista vaille 30v joka pikkutytön unelma-alalla (eläinala) työskentelijä. Olen tehnyt työtä ”vasta” neljä vuotta, mutta se tuntuu imevän minusta kaiken elämänilon. Työpaikka oli silloin aloittaessani pienempi, vain minä ja pomo. Aloitin osa-aikaisena koska sanoin jo silloin rehellisenä ihmisenä, että kärsin paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta ja aloitan mieluummin vähän rauhallisemmin. Toiminta vilkastui, mutta koin vielä pysyväni kärryillä, koska työpäivät eivät olleet ”täysiä” ja ehdin latautua.
Sitten pomo otti toisen työntekijän, joka on aivan toiselta planeetalta kuin minä: äänekäs, touhukas, aina pursuamassa ideoita miten tehdään kaikesta vielä parempaa ja upeampaa. Pomon vapaapäivät olivat tuskaa: jatkuvaa nälvimistä, että en ole eläinrakas kun en vietä kaikkea vapaa-aikaani eläinten parissa, vaan haluan tehdä työn vastapainoksi jotain aivan muuta.
Sitten pomo sai ajatuksen, että tehdään hommasta suurempaa ja muutimme suurempiin tiloihin. Minä hiljaisena ihmisenä kärsin muutoksesta, mutta koitin olla kiltti ja reipas ja suostuin jopa työtuntien nostamiseen. Uusi paikka tietty räjäytti potin ja huomasin pian rehkiväni yli 40 tuntisia ja kuusipäiväisiä viikkoja. Toinen työntekijä hyrisee ja pörisee, kun on niiiin ihanaa, ja minä vastavuoroisesti suren, kun kotona odottaa mies ja omat elikot, joille en jaksaa moikkausta kummempaa pukahtaa väsymykseltäni. Harrastukset jäivät, koska työajat eivät enää pitäneet: listassa saattoi lukea 10-17, mutta parhaimmillaan siellä minä vielä itku kurkussa tönötin kello 19:30 tekopirteä hymy naamalla, kun olisi pitänyt olla jo sukulaisen juhlissa. Kun koittaa muistuttaa, että työtunnit paukkuvat nyt aika pahasti yli, niin mulkoillaan, että eikö työ ja raha kelpaa. Työkaveri ihmettelee miksi en halua olla töissä, kun en enää harrastakaan mitään. Ja mitä siellä kotona tekis, istuu sohvalla, ja että kyllä HÄN mieluummin on töissä.
Nyt olen jo niin pohjalla, että näen painajaisia, en saa syötyä, vietän vapaa-aikani kotona kelloa tuijottaen, että montako tuntia vielä saan olla rauhassa ennenkuin pitää palata töihin, itkeskelen, sulkeudun ja haluan vaan hävitä pois. Mies on aivan neuvoton, koittaa vain sanoa, että yhtä paskaa se on joka paikassa, ei se työ vaihtamalla parane. Omat elikot ovat kuin suoraan ”suutarin lapsella ei ole kenkiä” -sanonnasta, ja tunnen niin suurta lohduttomuutta, kun vuodatan kaiken lässytykseni muiden lemmikeille ja omia en jaksa edes kunnolla lenkittää.
Vaikka moni niin eläinalasta haaveilee, niin harva kuitenkaan tajuaa, että ei se ole pupujen silittelyä ja hauvojen rapsutusta, vaan asiakaspalvelua siinä missä kaikki muukin asiakaspalvelu. Eläimet ovat minulle todella tärkeitä ja niiden hyvinvointi on minulle ihan oikeasti tärkeää, mutta kai saan joskus haluta tehdä muutakin? Eihän lastenhoitoalan ihmisetkään kaikkea vapaa-aikaansa vietä leikkipuistoissa tekemässä muistiinpanoja tai jos omia lapsia on, niin istu niiden kanssa kaikki illat jossain kerhoissa..? Että tarkoittaako ”hoiva-alalla” työskentely elämäntapaa eikä työtä, jonka saa jättää sinne ja viettää vapaa-aikansa vaikka päällään seisten?
Vai olenko nyt jotenkin hemmoteltu hirviö, kun olisin tytyväinen vähemmillä työtunneilla ja vähemmällä rahalla? Että työ on minulle tärkeää, mutta että en halua siellä viettää koko hereilläoloaikaani? Että työ on on työ, ei sen enempää eikä vähempää? 😭 kun kyseessä ei ole laiskuus, vaan että psyykeeni vaatii ”rauhallisempaa” menoa ja selkeitä rutiineja, ei edellisenä päivänä vaihdeltuja vuoroja, yhtäkkiä kalenterista hävinneitä vapaapäiviä ja jatkuvaa painetta ja pakkoa..
Olen neuvoton..milloin liika on liikaa, ja saako nuori ihminen sanoa, että ei jaksa?
Hei!
Mä olen myös palanut loppuun työssäni. Ja pienemmillä tunneilla kuin sinä. Työaikasi kuulostavat kohtuuttomilta. Voisitko puhua pomosi kanssa asiasta? Olisiko mahdollista sopia että tekisit vain normaalin - tai alkuperäisen, lyhyemmän työviikon, eikä sinulle tulisi ylitöitä? Tehköön lisätunnit ne, jotka niitä tahtovat tehdä, tai sitten pomo itse, tai jos mikään näistä ei ole mahdollista, niin tarvitsette lisää tekijöitä.
Onko sinulla hyvä ja luottamuksellinen suhde pomoosi, voitko puhua hänen kanssaan näistä asioista?
Pienissä firmoissa usein palkatultakin työntekijältä odotetaan ns. yrittäjäasennetta. Se on huutava vääryys.
Jos ja kun voit pahoin, mene lääkäriin. Puhu terveyskeskuksen yleislääkärille. Hän ymmärtää. Et ole ainoa, et ole yksin. Meitä on monta.
Tämä on ihan liian yleistä *huokaus*
Ja ei, et ole liian nuori väsymään, sinun ei tarvitse jaksaa kaikkea, saat uupua taakan alla.
Sinun ei tarvitse niellä tuota kaikkea. Työn ei ole tarkoitus olla koko elämä.
Moi..
Ei, minulla ei ole mitenkään hyvät välit pomooni. Hän omalla käytöksellään ruokkii tätä tilannetta: vetäytyy paperitöihin takahuoneeseen ja haahuilee vähän omissa maailmoissaan. Aika ajoin tulee kiroamaan että verottaja kiusaa, ja palaa sitten takaisin takahuoneen kammioonsa.
Työsopimuksessani lukee työtunteina/viikko 34, mutta useimmiten hommat venyvät jonnekin välille 36-42. Lauantailisistä, iltalisistä, tauoista ja ruokarauhasta (aivan, ei siis ole edes tauko, vaan parhaimmillani olen syönyt kolmessa minuutissa ja eiku takas töihin) tulee vähän väliä kinaa (edes jossain asiassa ollaan sen touhottaja-työkaverin kanssa samoilla linjoilla). Ihan oikeassa olit, että pienissä yrityksissä vaaditaan yrittäjyyshenkeä, eli itse hautaani hyppäsin, mutta kun tosiaan olen "vain" työntekijä eikä minun pitäisi öitäni murehtia ennakkoveroja ja yrittämisen kannattavuutta..ainakaan omasta mielestäni. Tietenkin parhaani teen, että tavaraa menee ja homma pelaa, mutta..
Osittain taustalla vaikuttaa omat ahdistukseni ja huonompi stressinsietokyky, joihin söin vuosia lääkkeitä. Ne olivat kuitenkin vain kainalosauva, jolla turrutetaan pää ja ongelma ei katoa mihinkään, se vain piilotetaan. Kävin höpisemässä psyk.hoitsun kanssa, mutta hänestä olen vain ylikriittinen ihminen ja en terapiaa tarvitse, kun kuitenkin saan aamuisin lähdettyä töihin.
Kun keksisi sen pienen napin, jota painamalla saisi aivot narikkaan..että kaikki olisi blaablaablaa eikä mikään ahistaisi..
Taidat olla nyt tilanteessa, joka tulee kaikille vastaan ja yleensä varmaan useammin naisille kuin miehille, koska naiset joustaa pidempään. Eli se kohta joss työelämässä on alettava pitää puoliaan ja vetämään ne rajat. Ylitöille on katto ja sinulla on oikeus vedota työsopimukseesi työajoista. Ei sinun tehtäväsi ole tehdä, kun sinulle sopimuksessa määritellyt tunnit ja sittenhän tietysti edellytetään jonkun verran joustoa ylitöiden suhteen, mutta ei tilanne voi jatkua aina vaan. Taitaa olla niin että sinun on nyt taisteltava, sanottava ei ja vedettävä rajasi. Jos sinulla on jokin liitto saat sieltä myös apua ja tarvittaessa taustatukea.
Minun on määräaikaisena pelottavaa ryhtyä "tappelemaan" asioista: jos minä en suostu siihen mitä minulta pyydetään, niin miksi pitää sellaista työntekijää? Kun kyseessä on tosiaan kolmen ihmisen työpaikka (ja tietty kaikki naisia), niin yhden häilyntä käy kumman nopeasti häiritsemään muita.
Olen umpikujassa omien ajatusteni kanssa: minut on kasvatettu siihen, että työ määrittelee sinut. Jos uhraat paljon työlle ja rehkit kellon ympäri, niin olet hieno ja arvostettava ihminen, mutta jos et usko työn olevan ihmisarvosi määrite etkä haluaisi tehdä ylipitkää päivää ilman ennakkovaroitusta lähes joka päivä, niin olet laiska ja mitäänsanomaton tyyppi. Tietenkin olen valmis joustamaan, jos sellainen hätä iskee, mutta missä se raja menee? Pitääkö suostua joka viikko vähintään yhtenä päivänä tekemään överiä, tai kahtena, kolmena? Mikä on tilanne, jolloin pomokin voisi tulla vastaan ja voin häneltä sitä odottaa? Onko se liikaa pyydetty, että pääsee lähtemään töistään suht ajoissa työvuorolistan mukaan ja muutoksista puhuttaisiin kaikkien kesken, jos se vaikuttaa muidenkin vuoroihin?
Ja onko sellaista työtä olemassakaan, jossa voi olla lyhyemmillä päivillä saamatta maalitaulua selkäänsä ja laiskan paskan leimaa otsaansa? Tai sitten vähättelyä, että kun sulla on noita mielenterveysongelmia, niin sä oot vähän reppana etkä kestä normaalia elämisen tuomaa painetta. (koska juurikin tuota vähättelyä olen kuullut joskus jopa omilta vanhemmiltani)
Harva "normaali" tajuaa, että ei tälläsistä hulluistakaan aivotoiminnoista pidetä lomia, tai että se vaatii enemmän painaa kaikki ongelmansa jonnekin alalaatikkoon pukuhuoneessa ja vetää se naamari päähän ja leikkiä onnellista. En tarkoita, että antaisin kaiken vain vyöryä yli ja itkeä tihrustaisin töissä asiakkaille, että mulla on niin vaikeeta, vaan että osattaisiin jättää se turha syyllistäminen pois: tiedän varsin hyvin ilman kommentointiakin, että en ole ihan "normaali". Niin kauan kun hoidan työni hyvin ja asiakkaat ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun, niin eikö se ole mittari minun arvolleni työntekijänä, eikä se, että olen siellä sen yli 40 tuntia viikossa, mutta vaikutan aina hieman surulliselta ja väsyneeltä?
Hei taas, harmi että työ on määräaikainen. Työnantajat tuntuu aina imevän kaikki irti ma-
työsuhtees olevilta kun voi just sillä painostaa että työ ei sitte muuten jatku. Inhottavaa kanssa jos vähätellään mielenterveysongelman takia jopa kotona ja katsotaan ettei normaalin elämän paineita kestä. Enpä tiedä mikä neuvoksi, mutta näytät hyvin kestäneen jo pidempään tuota tilannetta eikä ihme ettet jaksa. Viimeinen ilokin menee elämästä, jos ei ole yhtään omaa aikaa.
Älä anna työn määritellä itseäsi tai muiden ihmisten. Ei ne elä sun elämää eikä tiedä miten vaikeeta on.
Ei tuossa tilanteessa näy hirveesti vaihtoehtoja, kuin hakea uutta työtä tai sanoo ittensä irti. Kolmas vaihtoehto kai olisi yrittää sille pomolle puhua, että ylitöiden määrän takia tarvittas lisää ihminen. Ei se ole siltä ees pois, koska maksaa joka tapauksessa ylityöt.
No maksaa kyllä, mutta ihan saman kuin muiltakin päivän tunneilta. Eli sanan varsinaisessa merkityksessä en saa ylityöLISÄÄ. Pakko jotenkin pinnistellä, koska lainoja ei tuon siipan palkalla makseta.. tänään pillahdin itkuun töissä ja pomo on nyt selvillä, että huonosti menee. Ei juuri asiaa kommentoinut, mutta äiti käski palata lääkkeille, koska pakkohan sitä töissä on käydä.. siippa..no, siippa ei sano mitään. Odottaa vissiin ihmettä tapahtuvaksi ja että olen yhtäkkiä huoleton kikattelijä enkä se itkusta naamansa muodottomaksi saanut sadepilvi sohvan nurkassa.
Puuh, selvisin työviikostani! itkeskely väheni, mutta sitten se muuttui taas siksi aamyön tunteina tapahtuvaksi vatvomiseksi, jossa alkaa pakokauhu nostamaan päätään: "mä en selviä työstäni, siellä käy niitä ilkeitä ihmisiä jotka eivät enää edes tervehdi, työkaveri päätti kans sairastua koko viikoksi ja siitähän pomo sai vettä myllyynsä, kuinka kaikki sairastelut pitäisi olla palkattomia jne, koitin puhua työtunneistani, että voisin tosiaan tarvita nyt selkeästi jakson jossa teen juuri sen työtuntimäärän mikä sopparissa lukee ja pomo ei sanout mitään..ai kauheeta, nyt se hautoo mun erottamista..." ja tuollaista kehää mä päässäni kuljen kunnes tulee ihan fyysisesti huono olo.