Kroonistunut yksinäisyys vieraana
Hei.
Pitkästä aikaa ajattelin turvautua internetin ihmeelliseen maailmaan keskustelun ja kohtaamisen toivossa.
En taida olla ainut, jolla on ongelmana yksinäisyys, mutta vaikka se ei kovin ainutlaatuista olekaan, niin silti se satuttaa.
Olen nyt asunut vuoden uudella paikkakunnalla lapseni kanssa, ja muuton vuosipäivänä kauhukseni huomasin, että toiveistani ja odotuksistani huolimatta en ole saanut haalittua yhtäkään kylästelytuttavaa itselleni.
On minulla muutama ystävä ja sisaruksiin hyvät välit, ja seurustelukumppaninkin olen onnistunut löytämään, mutta he kaikki asuvat kaukana ja elävät kovin erilaista elämää kuin minä.
Tiedän, että on ihmisiä, joille minun sosiaalinen elämäni riittäisi, voinhan soittaa ystävälleni ja näen poikaystävääni suurin piirtein viikottain, mutta minusta tuntuu, että kuihdun pois joka päivä töiden jälkeen kun saavun lapsen kanssa kotiin, ja tiedän, että alkava iltapäivä ja ilta tulee noudattamaan samaa kaavaa kuin sadat edeltävät, että minun kotitielleni ei ilmaannu yksikään auto ja pullataikina pitää leipoa neljäsosana ohjeesta, koska syöjiä ei tule ilmaantumaan.
Kaipaan niin kauhean paljon sitä, että saisin keskustella uusien ihmisten kanssa ja tuntea itseni halutuksi seuraksi ja mielenkiintoiseksi ihmiseksi.
Jos olisi aikaa, voisi käydä kerhoissa ja piireissä ja vaikka baareissa ja nähdä uusia naamoja, mutta työt ja yksinhuoltajan arki hujauttavat kellon viisareita niin, että jos ennen seuraava päivä oli mahdollisuus tehdä jotakin arjesta poikkeavaa, on nyt aikaväliksi muuttunut kuukausi.
Olisi kohteliasta kirjoittaa jotakin hyvää ja kannustavaa valittamisen jälkeen, mutta tänä iltana ei huvita. Huono päivä.
Aiemmin ruoskin itseäni siitä, etten töistä tullessa ala heti laittamaan ja tekemään, mutta nyt alan kallistua siihen suuntaan, että ehkä on ihan ok etten laita ruokaa tai erityisemmin siivoa tai sisusta tai leivo tai järjestele kun itselle kelpaa näin, eikä kukaan tänne eksy kuitenkaan.
Välillä tulee sellaisia puuskia että kovastikin kotona puuhailee, mutta parhaiten saan aikaiseksi jos joku muu on mukana tekemässä ja miettimässä tai tiedän että vieraita olisi tuloillaan.
Mietin tänään töissä miksi tämä yksinäisyysteema on noussut niin tärkeäksi juuri nyt, luulen sen johtuvan ensiksikin siitä, että kesälomalla tuli käytyä vanhemmilla ja nähtyä kaukaisempia kavereita ja se, miten paljon iloisempi mieli silloin oli, ei ole vielä kerennyt unohtua.
Toinen tärkeä syy on varmaan se, että minulla on ollut töissä kamalan hankalaa, ja kun juttukavereita ei ole, pyöritän työasioitani jatkuvasti päässäni, mikään ei oikein tuo tervettä eroa työ- ja kotielämän välille.
Kai me aletaan lapsen kanssa tekemään risottoa nyt.
Tänään on ollut mukava päivä. Uskalsin töissä tehdä päätöksiä jotka on pelottaneet, mies tuli viikonlopuksi käymään ja näin nopeasti yhtä kaveria jota en ole tavannut pitkään aikaan.
Ollaan seurusteltu miehen kanssa reilu vuosi, ja nyt tuntuu että alamme löytää oikeanlaista sopeutumista yhdessäoloon, ollaan molemmat aika herkkiä ja kommunikoidaan ihan eri tavoilla, ja ollaan useamman kerran oltu ihan eron partaalla kun on tuntunut ettei yhteistä säveltä löydy millään.
Mutta ehkä me pikku hiljaa opitaan lukemaan toisiamme. Toivo on hyvä asia.
Toivottomalta tuntuu taas tämän päivän osalta. Vaikka oli mukava eilinen ja aamu meni hyvin, mies hermostui iltapäivällä ja lähti kotiinsa.
Minä niin toivoisin että erimielisyydet voitaisiin sopia, tai edes hyväksyä että ollaan eri aallonpituuksilla ilman katoamistemppuja.
En tykkää hylkäämisestä, olen sille herkkä. Blaah.
Miehet on. Noin minullakin toimi jonkin aikaa.. Joskus. Siis se ettei voi ottaa vastaan toisen valittamista ja pahaa mieltä, Osallistua ja olla vuorovaikutuksessa ahdistaa. Tuollainen syyllistää ja pahoittaa mielen. On parempi olla yksin, etsiä ilo arjen pikkuasioista ja odottaa koska onni loksahtaa loveen. 🌻🙂🌻
Kiitos purppuraenkeli, ihanaa että kirjoitit. Voimaannuttaa sellainen.
Saatiin miehen kanssa keskustelua, en halua lakata toivomasta, että me voisimme oppia kunnioittamaan ja rakastamaan toisiamme kaikkien vikojemme kanssa.
Muutenkin ollut mukavaa, pari kaveria kävi luonani ja tänään vielä yksi tuttavakin pyörähti pihassa. On hullua, miten muutamat tapaamiset saavat minun mieleni rauhalliseksi ja tyytyväiseksi.
Olen siivoillut ja ollut ahkera, tuntuu tavalliselta ihmiseltä..
Kaikkialla tuoksuu syksy, syksyt ovat parasta mitä tiedän.
täällä toinen yksinäinen. kuinka se piristäiskin kun sais juttukaverin kylään tai olis paikka minne mennä kylään. tosin alan olla jo niin yksinäisyyteen masentuntut etten taida osata enää edes niitä näitä puhua. mennyt liian pitkälle tämä syrjäytynyt yksinäisyys. 10 kuukautta olen ollut ilman työtä tai opiskelua. kotona vaan lapsen kanssa ja toinen koulussa. nyt on toinenkin päiväkodissa. onneksi oma oma koulu alkaa ensi viikolla. jospa se yksinäisyys siitä loppuis tai ainakin edes paikka minne mennä joka arkipäivä🙂 voimia sinulle!!!!
Kiitos lillis! Voimia myös sinulle, koulumaailmat ovat kyllä hyviä paikkoja saada sosiaalista elämää..
Vähän apeaa on ollut. Edellisiltana sain niin hirvittävän ahdistuskohtauksen etten muista koska viimeksi olisi ollut sellaista. Sain rauhoitettua itseni lukemalla latinalaisen Amerikan runoutta. Taide helpottaa minun olojani kun tulee tunne, että muutkin ihmiset tuntevat vahvasti eivätkä näe maailmaa aina selvästi.
Eilen sitten vapaapäivän ratoksi kirjoittelin itsekin vähän ja rohkaistuin piirtämään mallistakin. Olen aina pitänyt itseäni huonona piirtäjänä ja silti halunnut kuolettavan paljon piirtää näkemääni. Tuntui hyvältä uskaltaa kokeilla.
On yksinäisyydessä se hyvä puoli, että tulee luotua tekstiä, vielä kun joskus uskaltaisin luetuttaa tekstejäni edes jollekin.. Haaveena on olla joskus julkaiseva kirjailija. Ehkä joskus saan kerättyä rohkeutta tarpeeksi.
Väsyttää, mutten saa unta. Pelottaa ja ahdistaa mennä töihin huomenna.
Ei siihen mitään sen kummempaa syytä ole, välistä tuntuu vaan niin kovin vaikealta hankalan työilmapiirin takia.
Lapsi tuli kotiin oltuaan viikon kesälomailemassa isänsä kanssa. Ihanaa saada lapsi kotiin, kunpa en vain olisi näin väsynyt ja allapäin suurinta osaa ajasta. Haluaisin olla iloinen ja jaksava ja onnellinen äiti.
ihanaa että sulla on haaveita!!! kirjoittaa ja piirtää.
mulla olis haaveena elää joskus normaalia elämää ilman ahdistusta ja yksinäisyyttä ja kipua. ettei tarvis syödä enää kipulääkeitä.
lapsetkin jo sanoo että me ei eletä normaalia elämää kun äiti on aina kipeä.
tuntuu niin pahalta olla 80%päivistä niin kipeä ettei voi lasten kanssa tehdä mitään. just ja just saa ruoan pöytään ja koti hommat tehtyä. särkylääke pölly on niin paha et usien en edes tajua mitä ne lapset täällä tekee, välillä on vaan pakko soitta isovanehmat hakee ne pois kun ei pysty taata niille turvallista kotia missä aikuinen vahtii. vihaan mun vanhempia ja on raksasta olla niistä riippuvainen. en haluais olla missän tekemisisää niidne kanssa. rahaa ei ole ja ei saa vietyä lapsia mihinkään. kaikki rahat menee lääkäreihin. kaikki säästöt on loppu☹️ toivon vaan että säryt loppuis ja voisin käydä ton koulun ja itelle ammatin et olis jotain tarjota lapsille. lastne takia tässä mennään viimesillä voimilla. uskoa on nolla mut toivon silti kovasti jotain ihmettä. ja et lapset kasvaisk isoiks ja sais työtä et ne vois edes ite tarjoo itelleen jotain ja mun ei tarvis olla tekemisssä omien vanhempieni kanssa enää lapsten takia. omien kipujen takia pyytää niitä hoitamaan lapsia. kun ei ne edes haluais.