Minulle todettiin vaikea masennus puoli vuotta sitten. Vielä pari viikkoa takaperin, elämäni oli kolme kuukautta palautumassa ennalleen. Tässä sitä kumminkin taas ollaan, ajatuksissa toiveena kuolema.
Olen vasta 21-vuotias, mutta koin parempana vaihtoehtona kirjoittaa ”aikuisten puolelle”. Elämääni mahtuu paljon asioita yhdelle ihmiselle.
Jos lähdetään asiaa miettimään pitkältä taholta, koko masennukseni on lähtöisin yli kymmenen vuoden takaa.
Olin koulukiusaajien uhrina 7 vuotta, koko ala-asteen ja seiska luokan. Itsetuntoni on nollissa, ollut siitä asti kun 10-vuotiaana sisäistin ja ymmärsin mistä on kysymys.
Yläaste aikoina, olin silloin pieni kokoinen verraten nykyiseen. Ei sillä että mikään lihava nytkään olisin. Mutta asiaan, isälläni oli tapana haukkua minua lihavaksi päivittäin useita kertoja. Näin jälkeen päin ajateltuna, kukaan ihminen ei ansaitse olla vanhempi jos 50 kiloista, omaa lasta haukutaan lihavaksi. Se oli teiniaikaa, aikaa, jolloin kasvu ja kehitys ovat rankimillaan. Voi arvata mitä siitä seurasi. Inhoan vartaloani, häpeän sitä. En edes läheisten ystävien seurassa kehtaa olla vähissä vaatteissa.
Isälläni on narsistin vikaa. Hän on itse täydellisyys ja vika on kaikissa muissa. Yhteiseloni hänen kanssa ei ole sujunut yli kymmeneen vuoteen.
Äitini on ihana, mutta hänelle tunteista puhuminen on aina ollut vaikeaa. Eilen viestittelin hänen kanssa. Kirjoitin pitkän viestin tämän hetkisesti tilanteestani, siitä miltä minusta tuntuu ja miten voin, hän ei vastannut mitään. Minulle se kertoo vaan siitä, ettei äitiänikään kiinnosta minun hyvinvointi.
Koulukiusattuna olemisen vuoksi minulla ei ole ollut juurikaan ystäviä. Nettiystäviä löytyy enemmän kuin, mutta se ei kumminkaan ole sama asia koska heitä harvemmin näkee kasvotusten.
Olen päivittäin yksin. En merkitse kenellekään kaverilleni niin paljon, että heitä kiinnostaisi viettää aikaa kanssani. Miksi niin? Minussa on pakko olla jotain vikaa. Jotain niin pahuksen paljon vikaa!
Parisuhteeni ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Puhutaan jo yli kymmenestä kerrasta putkeen, kun minut on jätetty kuukauden pari jälkeen kuin seinään. Kukaan mies ei ole koskaan vaivautunut ilmoittamaan itsestään saatikka kertomaan, miksi en kelvannutkaan. En ole saanut vastauksia. On ollut seksuaalista hyväksikäyttöä..
Puoli vuotta sitten, eräs entinen ihastukseni alkoi yhtäkkiä viestittelemään kuvagalleriassa. Hän pahoitteli tapahtunutta, kun oli pari vuotta sitten jättänyt minut ilman sen suurempia syitä. Hän halusi tutustua minuun uudestaan. Nauroin ja olin piiloilevan ilkkuva häntä kohtaan. Hän pyysi että tavattaisiin, sanoin että hän voisi miettiä hetken ennen kuin ehdottelee moisia, sanoin hänen myös olevan pahasti sekaisin.
Hän ei kumminkaan luovuttanut. Minä aloin ajatella häntä erivalossa. Aloin pitämään häntä jälleen mukavana, sinä iloisena ja huumorintajuisena kaverina kuin joskus. Soittelimme, viestittelimme päivittäin. Tavattiin, halailtiin ja pussailtiin. Kaikki keskustelut ja viestit olivat juuri sitä luokkaa, että tästä voisi tulla jotain. Ihastuin. Täysi hiljaisuus. Hän hiljeni täysin, ei vastannut viesteihini tai soittoihini. En kuullut hänestä enää sanaakaan. Hän jopa esti numeroni ettei viestini tai puheluni tulleet enää perille.
Sydämeni särkyi, vajosin alas. Hakeuduin terapiaan ja sain unilääkkeitä.
Tammikuussa olin päässyt jotenkuten jaloilleni. Aloin juttelemaan erään mielenkiintoiselta vaikuttavan miehen kanssa. Pahus, tästä kirjoittaminen tuntuu niin pahalta…
Mies oli kaikella tapaa upea. Juttelimme päivittäin, monia tunteja. Hän kertoi asioita jotka saivat sydämeni sulamaan, jalkani menemään alta. Keskustelumme olivat kolmen kuukauden tutustumisen, muutamien tapaamisien ja yhdessä vietetyn yön jälkeen sellaisia, että voitiin puhua seurustelusta.
Kaksi viikkoa sitten muutin uudelle paikkakunnalle. Samaisena muuttopäivänä mies ilmoitti minulle, ettei osaa sitoutua. En ollut uskoa koko asiaa. Maailmani, unelmani, sydämeni mureni tomuksi.
Tavaroiden purkamisesti ei tullut mitään. Itkin koko päivän, yön ja vielä seuraavan päivän. Miten näin tapahtui taas? Mitä pahuksen vikaa minussa voi olla?
Työt ovat ainoa tukeni. Lähden joka päivä sinne pakoon, sielä unohdan ajatukseni, mutta se on vain hetkellistä. Kotiin päästessä toivon että pääsisin vain pois tästä pahuksen elämästä. En vain jaksa.
Tavarat ovat edelleen hujan hajan, en ole jaksanut purkaa niitä. Elämäni on tuhoontuomittua. Ei ystäviä, ei perhettä jota oikeasti kiinnostaisi, ei parisuhdetta. Eikä kukaan oikeasti edes ymmärrä kuinka suurta tuskaa kannan sisälläni, kukaan ei vain ymmärrä. Asioitani vähätellään aina. Ja vihaan vanhempien ihmisten puheita siitä, että elämäni on vasta alussa ja ehdin löytää hyvän parisuhteen.
Minua ei kiinnosta baareissa käyminen, ei ole kiinnostanut pariin vuoteen. En ole edes nauttinut alkoholia kahteen kuukauteen, totesin että se on täyttä turhuutta koko touhu. Minä haluan sitoutua. Minä haluan ystäviä. Minä haluan elää normaalia arkea. Elää arkea johon kuuluu työt, ystävät ja ennenkaikkea ja se parisuhde. Olen ollut elämäni aikana niin suuren osan yksin, etten jaksa tätä enää.
Mutta suuri ongelma tässä on se, että luottamukseni jokaiseen ihmiseen on mennyt. Miehiin en voi luottaa. Vanhempiin en voi luottaa, he eivät ota todesta/ole kiinnostuneita siitä miten minä voin, me muutamat kaverit joita omistan, eivät ota mielenterveyttäni tosissaan. Asioitani vähätellään.
Minä olen herkkä, hyvin herkkä. Minä reagoin asioihin tavallista herkemmin ja toivun niistä tavallista kauemmin. En kestä enää, että tunteillani leikitään kerrasta toiseen, loputtomiin.
Myös tänä yönä toivon, etten heräisi enää aamulla.
Heippa
Niin tulin itsekkin vähän surulliseksi kun luin sinun kirjoituksesi
Onhan tuossa ollut sinulla elämäsi aikana harmia ja murhetta niin pakostakin
jättää elämään merkit.
Mutta mennään vaan hiljakseen elämässä eteenpäin ja parempaa huomista rakentaen
minä ainakin yritän sinua auttaa ja kannustaa.
Koulu kiusaamiseen olisi kyllä pitänyt heti puuttua.
Onkos kukaan nyt tehnyt sinulle mitään pahaa ´tai harmia??
Kuin myös kyllä isäsi olisi sinua pitänyt tukea, kannustaa jne
eikä moittia ja mollata.
kyllä sinä löydät itsellesi puolison meillä on jokaiselle niin miehelle kuin naiselle
satoja puoliso ehdokkaita ja sieltä se löytyy sinullekin joku usko minua.
laita vaikka ilmoitus nettiin.
Kirjoita miten olet jaksanut niin minä vastaan sinulle???
Kaunista kevättä sinulle
Voi tätä itkun määrää..
Odotan jokaista seuraavaa päivää kauhulla, en tahtoisi päästä siihen seuraavaan päivään jolloin taas joudun olemaan ajatuksieni kanssa. Tahtoisin vaipua ikuiseen uneen.
Koulukiusaamiseen ei koskaan olla osattu puuttua. Nykypäivänä ehkä paremmin, mutta ei ainakaan silloin kun itse olen ala-asteella ollut. Opettajia ei kiinnostanut. Kirjoitin jopa kerran äidinkielentunnilla siitä aineen, opettaja tuumasi sen jälkeen: "ei kannata välittää."
Asiaan tuli loppu ala-asteen viimeisinä kuukausina. Menin itkien kotiin kesken koulupäivän, äitini lähti siltä seisomalta kouluuni. Äitini jos kuka näyttää perusilmeellänsäkin pelottavalta.. Hän oli huutanut ja raivonnut luokkani tytöille, nahkahansikkaita pulpettiin iskien niin, että jokainen luokkani tytöistä oli ratkennut itkuun. Kiusaaminen loppui siihen.
Mutta se jatkui yläasteelle siirtyessä, kiusaajat vaan vaihtuivat.
"Pahaa ja harmia" tässä ovat kaikki tehneetkin, luulin että se jo tuli ilmi tekstistäni. Olen yksin. Äitiäni ei kiinnosta hyvinvointini, kavereitani ei kiinnosta. Tunteillani leikittiin ties monettako kertaa putkeen. Annettiin ymmärtää että ollaan kiinnostuneita, mutta sitten kerrotaankin jotain muuta.
Ja vaikka kuinka sen parisuhteen tahdonkin.. en pysty enää luottamaan. En pysty enää päästämään ketään lähelleni. En pysty enää kestämään tätä tunnetta kun tulen kerta toisensa jälkeen hylätyksi.
Olen viallinen, saastunut yksilö josta kukaan ei pidä.
Eikä tämä helpota. Jokainen päivä on yhtä tuskaa. Ja se että olen täysin yksin, se pahentaa tätä kaikkea entisestään.
Minulle tuli sellainen olo, että miten epäreilua voikaan elämä olla! Sinua on kohdeltu tosi huonosti, eikä ole mikään ihme, jos mieli on maassa ja tuntuu pahalta. Olen usein miettinyt tuota kiusaamisasiaa ja etenkin sitä, mistä ihmeestä mahtaa johtua se, että se usein jatkuu niin pitkään siten, että uhri on sama, mutta kiusaajat vaihtuvat. Luulen, että osittain se johtuu myös uhrin omasta käytöksestä. Äläkä missään nimessä nyt luule, että syytän sinua jotenkin, sitä et tosiaankaan enää tarvitse. Tarkoitan vain, että uhrit ovat monet herkkiä ja varmaan jotenkin huonosti pitävät puoliaan. Aina löytyy kusipäitä, jotka käyttävät hyväkseen heikompia. Mutta löytyy hyviäkin ihmisiä.
Mietin, että olisiko sinun hyvä käydä jonkun ammattilaisen kanssa juttelemassa. Jos sinulla on jo kuolemaan liittyviä ajatuksia, niin jo sillä perusteella luulisi saavan apua. Vaikka ihan terveyskeskuksesta tai työterveyshuollosta. Olet niin nuori vielä, että hae ihmeessä apua. Sinulla on elämä edessäsi. Hali!