Piakristiina,
Kahvitauko on laissa. Sikamainen se tauottaja.
Hyvin on tuttua se selän takana pahan puhuminen ja pahat katseet. Ei tässä taida uskaltaa mihinkään työhön mennä. Sanokaa että olen väärässä.

Muutenkin nykyään ihaillaan sosiaalisuutta työssä. Eihän sellainen edes ymmärrä olla hiljaa kun toiset ei enää jaksa kuunnella hölötystä.
Ujo lukee ihmisiä paremmin.

Pakko se on uskoa jotenkin järjen vastaisesti että on olemassa hyviä työpaikkoja. Eihän ne kaikki voi olla niin kesseleitä.

Olisipa taloudellisesti riippumaton...

Mailis: Niimpä.

Yritäpä sitte puhua jollekulle tai vedota johonkin, kun kaikki koulun työntekijät turvaa toistensa selustan. Jos kerroin jollekin, niin sanoivat vaan: Aha tai sitten ei tullu reaktiota ollenkaan.

Mä sanon ihan suoraan että osaltaan tämänkin rankan kiusausputken jälkeen oon mielenterveysongelmainen.
En enää ikinä astu yhteenkään kouluun. Ikinä.
Se että miten voi/pystyy joskus antamaan anteeksi on kokonaan toinen juttu. Näin esim.pari päivää sitten yhden niistä opettajista jotka kiusasi mua rankasti.
Meinasin mennä ilkeästi sanottuna vetämään turpaan ja sanoa: Hyvää loppu elämää;D. En tietty niin tee, mutta joskus tällaset mielikuvat vaan auttaa mua.

Kyllä kiusaaminen tekee vakavia mielenterveysongelmia.

Viranomainen puolustaa aina viranomaista ja he turvaavat toistensa selustan. Ihmisillä tuppaa tulemaan erimielisyyksiä, mutta viranomainen ei koskaan erehdy suhteessa asiakkaaseen.

Sen voi kysyä vaikka toiselta viranomaiselta.

Kenessä vika sitten on erimielisyyden tullen?

Kaikki menee varmaan hyvin jos asiakkaalle käy kaikki mitä sanotaan. Mutta silloin itse asia ei tule hoidetuksi. Esim. Mielenterveysongelmissa. Jos asiakas joutuu vaatimaan jotain niin alkaa ongelmat.

Mutta ihminen on itse oman asiansa paras asiantuntija.

Jatkoa edelliseen kirjoitukseeni..

Ongelma tällä hetkellä maailmanlaajuisesti on internet (verkko/haavi) jonka avulla miljoonat ihmiset ovat pikkuhiljaa kulkeutumassa harhaan. Laiton lataaminen (leffat, musa, pelit, porno)
on johtamassa ihmiskuntaa lähes näkymättömästi kohti kadotusta ja ikuista eroa Jumalan rakkaudesta ja kirkkaudesta. Kyse on tavallaan holokaustin veroisesta joukkosurmasta lähes äänettömällä tavalla.

Omilla teoilla ei kukaan kuitenkaan voi päästä taivaaseen vaan Jumala voi jopa pakottaa ihmisen tilanteeseen jossa hän joutuu tunnustamaan että Jeesus on Herra ja pyytämään tältä nöyrästi apua.

Hmm. Tuo syyllistäminen on liian helppoa. Kun ei voida auttaa tai tilanne jää ns. jumiin niin pahimmassa tapauksessa syyllistetään kiusattua, koska useimmiten kiusattu on se joka suunsa sitten ensimmäisenä avaa tilanteesta. Yksi teistä kirjoitti että oma aktiivisuuden puute oli se ongelma. No se että ei ole yhtä sosiaalinen kuin muut ei tarkoita sitä että ansaitsee syyllisen olon. Itse olin koulussa ja olen edelleen hyvinkin introvertti luonteeltani. Minulle ei tulla sanomaan että pitäisi muuttua sosiaaliseksi, jotta mukautuu ryhmään paremmin. On kauheaa ajatella että aikuiset eivät tue lasten ja nuorten kehitystä vaan pyrkivät muuttamaan sitä vähemmistöä joka erottautuu ja syrjäytyy koska heitä ei hyväksytä sellaisena kuin he ovat.
Oon samaa mieltä, että kiusaaja tulisi siirtää toiseen kouluun, ei kiusattu. Jos koulu ei osaa hoitaa tilannetta niin tarvitaan vielä yksi osapuoli jostain koulun ulkopuolelta. Koulun tulisi myöntää että tarvitsee nyt apua muualta, ja siltä se kuulostaakin kun syyllistetään kiusattua ja ollaan siirtämässä häntä toiseen kouluun. Tällainen esimerkki on kiusaajalle voitto. ☹️
Liikuntatunnit muistan itsekin hyvin. Kaksi kapteenia valitsemaan joukkueet. Eikö tämä voisi jo loppua? Onko huonompaa esimerkkiä kertoa lapsille/nuorille kuinka kaikkien edessä arvotetaan muut yhden osa-alueen puitteissa. Opettajien tulisi valita joukkueet vaikka arpomalla, oppilaiden tehtävä tämä ei ole. Kiusaamista ja syrjimistä voi näin harjoittaa jopa opettajan nenän edessä opettajan ehkä sitä itse tajuamatta.

Kaikki työpaikat ei ole täynnä kiusaajia, osissa kiusaamis asiat osataan hoitaa asiallisesti. Mutta sitkeyttä tarvitaan. Ja voimia jaksaa.

Kyllä itsekin olen miettinyt tuota turpaan vetämistä. 😀 Kunnon high five in the face. Mutta en minäkään koskaan tekisi niin, silloin ne kiusaajat olisivat voittaneet ja saaneet minutkin osoittamaan väkivaltaa. Mutta mielikuvissa kun tilanne on tosi paha niin saa sitä irrottautua hetkeksi ja hyväksyä itsessään sen ajatuksen mikä tilanne herättää.

Mukavaa viikonloppua teille kaikille ja kirjoittakaa ja puhukaa tästä aiheesta! Vaikeneminen ja kiusaamisen hiljainen hyväksyminen ei käy.

🙂

Syylistämistä on monenlaista. Myös itse voi alkaa vuosien jälkeen pitämään itseään syylisenä.

Olin itse koko peruskouluajan koulukiusattu. Koulu oli minulle noina aikoina paikka, mikä sai minut tärisenään aamuisin sinne mennessäni ja aloitin kesäloman odottamisen heti kesäloman päätyttyä. Peruskoulusta päästyäni koulumenestykseni muuttui täysin. Saavutin yliopistotutkinnon, vaikka peruskoulun päästötodistukseni oli todella surkea.

Näin jälkikäteen olen miettinyt olinko itse syypää kaikkeen erikoisena personallisuutena. Minusta kenenkään ei pitäisi alkaa syylistämään itseään siitä, että on tullut koulukiusatuksi, sillä eikö koulun tehtävänä ole auttaa lapsia selviytymään tulevaisuudesta, olivat he millaisia ihmisiä tahansa? Minun kokemukseni koulusta oli, että koulun tehtävänä oli kouluttaa minua kestämään raakaa elämää, jossa kehenkään ei lopulta voi luottaa. Jos olen alkanut ajattelemaan näin, niin minusta jokin on mennyt pahasti pieleen. Mutta lopulta kenenkään syyttäminen ei auta asioihin mitään. Olen itse antanut anteeksi kaiken tapahtuneen, sillä lapset eivät aina ymmärrä mitä toisilleen tekevät, jos kukaan aikuinen ei heitä ohjaa. Ja syylisen etsiminen monimutkaisesta byrokratiasta on turhaa.

Minusta tärkeintä on yrittää ymmärtää tapahtunutta, ja sen kautta yrittää parantaa maailmaa niin, että erilaisia ihmisiä ymmärretään eikä kiusata. 🙂

herraÄx kirjoitti 8.10.2017 7:35

Syylistämistä on monenlaista. Myös itse voi alkaa vuosien jälkeen pitämään itseään syylisenä.

...

Näin jälkikäteen olen miettinyt olinko itse syypää kaikkeen erikoisena personallisuutena. Minusta kenenkään ei pitäisi alkaa syylistämään itseään siitä, että on tullut koulukiusatuksi, sillä eikö koulun tehtävänä ole auttaa lapsia selviytymään tulevaisuudesta, olivat he millaisia ihmisiä tahansa? Minun kokemukseni koulusta oli, että koulun tehtävänä oli kouluttaa minua kestämään raakaa elämää, jossa kehenkään ei lopulta voi luottaa. Jos olen alkanut ajattelemaan näin, niin minusta jokin on mennyt pahasti pieleen. Mutta lopulta kenenkään syyttäminen ei auta asioihin mitään. Olen itse antanut anteeksi kaiken tapahtuneen, sillä lapset eivät aina ymmärrä mitä toisilleen tekevät, jos kukaan aikuinen ei heitä ohjaa. Ja syylisen etsiminen monimutkaisesta byrokratiasta on turhaa.

Minusta tärkeintä on yrittää ymmärtää tapahtunutta, ja sen kautta yrittää parantaa maailmaa niin, että erilaisia ihmisiä ymmärretään eikä kiusata. 🙂

Puhut kyllä ihan asiaa, herraÄx!

Mä olen miettinyt pitkään ja hartaasti mikä vaikutti siihen että minua kiusattiin melkein koko ala-asteen ajan. Erilaisuus, huonot sosiaaliset taidot, kateus jostakin mitä minulla oli? Toisinaan ajattelen että multa puuttuu tai puuttui jokin taito tai kyky, minkä seurauksena ajauduin kiusaamisen kohteeksi. Toisinaan taas että syy ei välttämättä ollut minussa, vaan että kyse oli ryhmän (tai yksittäisten ihmisten) ominaisuuksista tai oireiluista, ja mä vaan satuin olemaan helpoin kohde johon muiden ihmisten paha olo tai pelko purkautui.

Pitkään toivoin että osaisin sulautua osaksi tapettia, olla niin näkymätön ettei kukaan kiinnittäisi minuun mitään huomiota, ettei kenelläkään olisi mitään syytä käydä kimppuuni. Nyttemmin taidan olla enemmän sinut erilaisuuteni kanssa. Ehkä siihen vaikuttaa se, että olen tavannut niin monia ihmisiä, jotka on olleet hyvällä tavalla tosi erityislaatuisia, ja toisaalta (ainakin ulkoapäin katsottuna) iloisen tyytyväisiä elämäänsä "outolintuina".

Se, minkä kanssa mä joudun vielä työskentelemään on se ristiriitainen tunne mikä mulle tulee kun saavutan jotain tai minua onnistaa jossakin. Toisaalta olen iloinen saavutuksestani, toisaalta pelkään kertoa siitä muille. Ajattelen että minua pidetään ylpeilijänä, tai että minua aletaan kadehtia. Olen onnekseni päässyt työskentelemään joidenkin ihmisten kanssa jotka osaavat iloita muidenkin onnistumisista, ja yritän toimia samalla tavalla (vaikka tokihan sinne välillä häivähdys kateutta sekoittuu).

Työpaikkakiusaamisesta kokemusta. En oikein tiedä, mistä se alkoi työpaikassa, jossa olin suht pitkään jo ollut. Alussa viihdyin tosi hyvin. Jossain vaiheessa huomasin, että en vain kuulunut joukkoon. Vähättelyä. Organisaatiomuutoksen myötä tilanne kärjistyi siihen, että minua ei tervehditty, saati juteltu kanssani tauoilla, "sain" käydä yksin syömässä. Tunsin olevani ilmaa työpaikalla. Pahinta oli, että lopulta minulle ei annettu juurikaan töitä, minut siirrettiin muka muihin töihin, joita ei ollut. Työterveyshuollossa tilanteeni ymmärrettiin sitten vuosien kuluessa, mutta mitäpä sille olisi voinut tehdä käytännössä. Lähdin työpaikasta, kun minut olisi siirretty ikkunattomaan tilaan yksinäni tekemään jotain (kun olin valittanut esimiehelleni ettei minulla ole mitään tekemistä töissä). Arvet tuo jätti. Vaikka tuosta työpaikasta on lähes 20 vuotta, niin edelleen näen niistä ihmisistä painajaisia.