Tunnen itseni tyhmäksi. Tänään taas istuin äiti tukena kun hän oli keskustelemassa mielenterveys ongelmistaan. Minulta kysyttiin mielipidettä ja annoin taas vakio vastauksen. Sen saman jonka jo opin antamaan lapsesta pitäen. Vuodet ovat kuluneet mutta asiat eivät ole muuttuneet. Vain minä olen tunnen sen. Minusta on tullut katkera, väsynyt ja vihainen.
Minulla on oma sisäinen tuska joka ei hellitä. Muistan kun lapsena jo toivoin että joku aikiunen huomaisi miten paha olo minulla on ja auttaisi. En uskaltanut puhua koska pelkäsin äitini arvaamattomuutta. Pelkäsin että jos kerron mitä kaikkea olen joutunut kokemaan ja kestämään ja miten peloissani olin joku ei auttaisikaan vaan veisi mnut äidin luota pois. Enkä sitäkään halunnut. Kovetin itseni. Oli pakko kestää.
Nyt olen aikuinen nainen. Minulla on aivan ihan lapsi jota rakastan ja palvon. Ilman häntä ei minua enään olisi tiedän sen.
Koko nuoruuteni vietin itse tuhoista elämää. Lujaa meni korkealla ja kovaa. Näin ei tuska tuntunut ja kovan ulkokuoren alle oli hyvä peittää se.
Nyt tämä kuori on jo niin paksu etten pysty sitä murtamaan. Tuska sisälläni on niiin iso että tuntuu kuin halkeaisin.
En pysty puhumaan, en avoutumaan. Jopa kirjoittaminen tänne saa minut voimaan pahoin. Osoitan heikkoutta joka ei ole sallittua.
Työskentelen paikallisessa terveystalossa jossa on ammattiauttajaa joka lähtöön ja kateellisena katselen ihmisiä jotka ovat menossa keskustelemaan ongelmistaan ja asioistaan. Olen kateellinen heidän rohkeudestaan ja kyvystään tehdä niin.
Minä en siihen pysty enkä tietenkään voi koska en voi näyttää tuskaani ja heikkouttani ihmisille joiden parissa työskentelen. Olenhan aina niin hymyilevä ja sosiaalinen.
Jospa tänne kirjoittaminen auttoi. En tiedä mutta olen ylpeä että tein sen.
Tänään se ihme sitten tapahtui. Kauhean jännityksen vallassa sain hilattua ahterini sinne työterveyteen. Tein sen siis mitä olin todella paljon pelännyt ja olen ylpeä itsestäni. Asiat lähtee eteenpäin nyt mukavasti. Torstaina on jo lääkärin aika ja siitä sitten jatkoa. Ensimmäiseksi kuitenkin lähete psykiatrille joka ei työskentele samassa terveyskeskuksessa kuin missä itse olen. Itse asiassa yllätyin että meidän työterveydellämme on oma. Toiseksi kunnon kunto tarkastus kovan laihtumiseni ja väsymyksen takia. No totuus on että olen astumassa tuntemattomalle maaperälle ja pelottaa. Mutta periksi en anna peloilleni. Olen iloinen ja väsynyt mutta nyt hyvällä tavalla väsynyt koska jännitys oli kova.🙂👍
Lääkärissä käyty. Oli aikamoinen umpijuntti. Tunsin itseni tosi hölmöksi. Sain kuitenkin sen mitä halusin eli lähetteen psykologille. Nyt kuitenkin iski paniikki ja kauhea kynnys varata ensimmäistä aikaa ( soittoaikaa) mitäs jos se pitää mua ihan hölmönä. Ja jos ei niin olenko varmasti valmis avautumaan asioistani, peloistani ja murheistani. Meillä työpaikka psykologilla käydään noin neljä kertaa ja sitten hän arvioi mahdollisen jatkohoidon tarpeen. Kaikki on niin uutta ja vierasta. Siihen kun lisää vielä vanhojen kipeiden asioiden kaivelun niin aika pelottavalta vaikuttaa. Omaksi parhaaksihan tämä on tiedän sen mutta tämän rinnalla hammaslääkärissä käyntikin vaikuttaa huviretkeltä.
Kehtaanko kertoa että olen näitä synkkiä asioita kantanut sisälläni koko ikäni? Ehkä hän luulee ettei ne olekkaan niin pahoja kun haen apua vasta nyt.
EHKÄ annan taas mielikuvitukselleni vallan ja olisi vain parempi toimia eikä miettiä.
Mitä enemmän mietin sitä suuremmiksi möröt kasvaa.😟
Kuulin tänään että meillä on sukujuhlat kahdenviikon kuluttua. Tämä merkitsee sitä että joudun taas kohtaamaan lapsuuteni hyväksikäyttäjän. Pystyn siihen mutta se tuottaa joka kerta suurta tuskaa näin vuosienkin jälkeen. Varsinkin nyt vielä enemmän kun lapseni on saman ikäinen kuin itse olin hyväksikäytön aikaan, Olen jo valmiiksi rikki. Tiedän taas että vahdin omaani kuin haukka ja pyrin pitämään hänet kaukana kyseisestä henkilöstä. Tämä henkilö on suvussa kovin pidetty henkilö ja kukaan ei tiedä hänen teostaan. Lapsena yritin kertoa äidilleni mutta hän leimasi minut valehtelijaksi. Näin tuskani on yksin omani.
Psykologilla kävin tällä viikolla ensimmäisen kerran. En nyt juurikaan osannut avautua vaikeimmista asioista. Äidistäni kyllä ja meidän historiasta niiltäosin mutta hyväksikäytöstä tai omasta itsetuhoisuudestani itsemurhayrityksineen en hiiskahtanut sanaakaan. näin ollen alamme puiman vääristynyttä suhdetta äitiini. No olkoot. Käyntivälitkin on aika pitkiä. Seuraava on ensikuun alussa. Työpaikka psykolgi kun on on kävijöitäkin niin että ajat venyy. En tiedä.....jotenkin ei fiilarit ole kauhean korkeella.
Saniga kirjoitti 7.7.2010 21:29
Aika tuskainen olo. Yritin tänään avautua asioistani tukihenkilölle. Nyt on sanoin kuvaamattoman huono olo. Revin vanhoja haavoja auki ja nyt ne painaa päälle urakalla.
En päässyt alkua pidemmälle ja maailma kaatuu jo nyt. Voiko asioiden kertomisesta koitua enemmän tuskaa kun helpotusta?
Mitä jos meen pitemmälle? Paljonko itse kestän menneisyydestä kaivetuista asioista?
En tiedä enkä osaa sanoa uskallanko edes ottaa selvää. Paljonko se saa sattua kun vanhat haavat revitään auki? Onko takuuta siitä että lopullinen toipuminen tästä alkaa?
En tiedä mutta yhden unettoman yön itselleni taas hommasin☹️
Hei,
Tiedän tuon tunteen. Olen repinyt haavoja auki ja nuollut niitä.. Se sattuu, mutta usko kun pahin kipu menee pois niin olo on aivan ihana. Vähän kuin hammassärky helpottaessaan. Paeaneminen alkaa juri siitä, että syyt tulee selville ja sairaudella on nimi. Ei kannata laittaa laastaria laastarin päälle. Miksi sinulle tuli noin huono olo? Olitko kuvannut ongelmat itsellesi toisenlaiseksi ja kun sanoit ne avoimesti ääneen tajusit, että kyse onkin jostain muusta? Vai koetko huonoa omatuntoa, paljastit salaisuutesi muille? Itse nimittäin koin nämä kaksi asiaa, petin tavallaan itseni kun olin avoin ja samalla huomasin kuinka paljon olin "sumuttanut" itseäni ja muita. Hei sinä selviät, mene ns.tultapäin ja huomaat, että se mikä on takana on takana, nouse puolustamaan itseäsi ja niitä tunteita joita eri tilanteet synnyttävät. Älä hyväksy kaikkea, sinulla saa olla omat mielipiteet ja elämä. Kokeile vaikka tätä jota itsekin harrastin ja harrastan vieläkin heikoilla hetkillä. Ole hetki ihan hiljaa ja kysy itseltäsi :"mitä minä haluan" "mikä minua estää toimimasta" Mitä teen tällä olotilalla" Kirjaa paperille vastaukset ja huomaat, että mikään ei ole este, usko pois🙂 minä toivon sinulle kaikkea hyvää, koeta nukkua ees, (ajattele jotain oikein hyvää asiaa elämässäsi ennen nukahtamista, uskon että niitä on)
Hei Anbi!
Kiitos vastauksestasi. Olin ehkä ihan oikeasti kuvitellut olevani enemmän sinut tapahtuneiden asioiden kanssa ja oli traumaattista huomata millaisia tunteita ne nostikin pintaan. huomasin että olin vain vuosia pyrkinyt työntämään niitä taka-alalle enkä oikeastaan koskaan ollut sinut niiden kanssa koska en koskaan ollut suostunut käymään niitä läpi edes itsekseni. Kuitenkin ne asiat ovat vaikuttaneet minuun ja elämässäni tekemiin valintoihin hyvin voimakkaasti. Tunnen myöskin pettäväni itseni kun pyrin avautumaan asioista " joista ei puhuta". Koen samalla antavani itselleni luvan olla heikko joka ei ole suotavaa ja tekee minusta haavoittuvaisen. Samalla joku toinenkin saa tietää minun likaiset ja häpeälliset salaisuuteni mikä on tähän mennessä ollut sula mahdottomuus koska näin jollakin olisi ollut ase lyödä minua heikkoon ja arkaan paikkaan. Tiedän ettei kukaan terapeutti tee niin mutta tunteesta ei niin vaan eroon pääse. En tiedä osasinko kuvailla sitä oikein. Mutta on vaikeaa päästää ketään muurini taakse jos olen sitä vuosia rakentanut ja pitänyt pystyssä. 😟
Hei hyvä Saniga!
Et ole pettänyt itseäsi, kun avaudut asioista, "joista ei puhuta". Sinussa on samaa kuin minussa, ettei saisi olla heikko ja haavoittuva. Kai sekin kuuluu tähän "prosessiin", mahdollisuuteen parantua. Kai tarvii tuntea kipua parantuakseen.
Syytön sä olet tapahtumiin, mitä sulle on tehty. Sun ei kuulu niitä hävetä, mutta tiedän tunteen, koska koen samoin. Hassua vai mitä? Me uhrit hävetään ja koetaan syyllisyyttä.
Mä toivon sulle sydämestäni voimia! 🌻🙂🌻
En tiedä pitäisikö minun tätä kirjoittaa mutta kirjoitan kumminkin. Olen yrittänyt nyt tsempata itseäni uuteen alkuun. Olen yhden kerran käynyt nyt psykologin juttusilla. Olen ottanut avoimin mielin lääkityksen vastaan. Jotain kuitenkin on pielessä. Koen asioistani avautumisen hyvin ahdistavaksi. Olen yrittänyt nyt ottaa etäisyyttä myös äitiini sillä seurauksella että hän taas terrorisoi minua henkisesti hyvin rankasti. Yrittää syyllistää minua kun hänellä on nyt paha olo ja olen vetämässä häneltä hänen elämän tarkoitusta jalkojen alta. Vain sillä että en soita hänelle päivittäistä puheluani kuten hän on vuosia halunnut. Koen olevani ansassa nykyisten asioideni ja menneisyyteni kanssa. Olen kuin ansaan ajettu eläin jolla ei ole pakoon pääsy mahdollisuuksia. Olen viime päivinä ajatellut kovasti itsemurhaa vaikka vannoin itselleni etten sitä tee niin kauan kuin lapseni on pieni. Tunnen olevani kuitenkin nyt niin solmussa asioideni kanssa että päätös tehdä se on vain vahvistunut. Olen jopa ajatellut ajankohtaa milloin teen sen. Kierointa tässä on että tunnen olevani hyvin rauhallinen kun ajattelen tätä päätöstäni voin jopa hymyillä kun ajattelen sitä. Ihan kuin olisin tehnyt jo lopullisen päätöksen. En tunne edes tällä hetkellä olevani kovinkaan surullinen mutta sisäinen ahdistus on tuskallista. En tiedä. Nyt joku kehottaa minua varmaan hakemaan pikaisesti itselleni apua mutta minkä takia. Senkö että jaksaisin taas muutaman vuoden lisää kaikkea tätä paskaa mikä ympärillä pyörii. Onko se kaikki varmasti sen arvoista. En tiedä. Aika näyttää kuinka tässä käy. Joko teen sen tai sitten maailmani taas kirkastuu sen verran että saan otettua itseäni niskasta kiinni ja jaksan jatkaa sekä toivoa parempaa tulevaisuutta. Mutta jos teen sen, teen sen niin huolellisesti etten tällä kertaa epäonnistu. Mutta ajatuksista toteuttamiseen on vielä pitkä matka.😳
Seuraava aamu. Miltä minusta nyt tuntuu?....Ei miltään....samat ajatukset pyörii päässä. Haluan niistä eroon. Hymyilen ja hassuttelen lapseni kanssa mutta samalla itsetuhoiset ajatukset syövät minua sisältä. Tämä ei perhana ole oikein. Miten olen vajonnut tällaiseen jamaan. Yritän tsempata itseäni positiivisemmaksi mutta tulokset ovat laimeita. Ajatukseni ovat ihan sairaita. Olen vihainen itselleni. Pettynyt itseeni koska en pysty parempaan. Asetan ajaruksissani itseni läheisten edelle. Olen itsekäs paskiainen.
Tänään on sunnuntai. Parempi aamu. Eilen pelkäsin omia ajatuksiani niin että pyysin ystävätäreni yökylään koska lapseni on kaverillaan yökki kylässä. En halunnut olla yksin koska pelkäsin itseäni. Tänään lähden kannustamaan ystävääni koska hän lähtee kävelemään kunnonnainen tapahtumaan. Yritän päästä ulos ja saamaan ajatuksia itsestäni pois. Kyllä tämä tästä. Onneksi on tämä paikka johon voin vapaasti avautua ja kertoa ajatuksistani. Helpottaa aina jonkin verran kun saa tuskaansa ulos.
En ole vähään aikaan kirjoitellut tänne. Olen ollut henkisesti kauheassa myllytyksessä. Mielialat ovat menneet äärilaidasta toiseen. Hyvin alkanut itseni eheyttäminen on täysin tyssännyt. Työterveyden psykologi ei kuoreni alle nähnyt ja jo toisen kerran jälkeen hän olis sitä mieltä että edistyn itsekkin ihan hienosti ja minulle riittää seuranta aika joulukuulle jos haluan joten se siitä. Olen ihan rikki. Pahin pelkoni toteutui. Kuoreni on niin voimakas ettei parikertaa olisi riittänyt sitä murtamaan mutta psykologilla ei ollut pitkäjänteisyyttä.
Äitini alkoholi ongelma on pahentunut ja ihankuin minua kiusatakseen hän oikein mainostaa kuin lujaa taas pääs menee.
En ole päässyt irti itsetuhoisista ajatuksista koska tunnen olevani ansassa.
Olen jo tavallaan luovuttanut. Pettynyt. Toivoton. Väsynyt. Itseeni ja asioihini.
Kaikki pitäisi alkaa alusta mutta en tiedä haluanko enään. En tiedä haluanko enään mitään.
Paskat kaikesta tämä elämä nyt on tälläistä ja tähän minun on tyydyttävä.
Jonkin aikaa edellisestä viestistä. Miten nyt menee. Sain puhelin ajan samalle spykologille jolla olin käynyt. Puhelin aika siksi että haluan yrittää puhua jollekkin toiselle. Tämä onnistuu kuitenkin vain jos puhun hänen kanssaan asiasta ensin. Olen ottanut kovasti takapakkia vaikka kuvittelin meneväni hyvin eteenpäin. Olen edelleen syömiseni koukussa. En halua syödä. Olen myös ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen viillelyt itseäni taas.
Olen aika peloissani koska ...................tai en oikein tiedä miksi. Itse asiassa minusta ei tunnu miltään. Teen työni, hymyilen, juttelen kotona leikin ja nauran lapseni kanssa kuin kuka tahansa muu. Mutta jokin on vialla. Enemmän kuin ehkä olen valmis itse myöntämään tai ymmärtämään.
Sain pikaisen ajan jo maanantai aamulle psykologille puhelun jälkeen. Kerroin hälle totuuden vaikka hävettikin tunnustaa tekojani. Kuitenkin olen helpottunut koska tunnustan nyt jo pelänneeni itseäni. Tämä pelko on aiheellinen. Meillä olisi lauantaina pikkujoulut muta väliin taidan jättää koska olen tällä hetkellä aika arvaamaton ja alkoholi ei varmaankaan ainakaan hyväksi ole tässä vaiheessa. Maanantaita nyt oottelemaan jään. Jospa siitä alkaa uusi parempi aika.
Itsetuhoinen käytökseni senkuin kasvaa. Se on kuin huume. Syön tuskin enään mitään. Käyn vaaalla monta kertaa päivässä. Keskiviikkona poltin tahallani käteni uunin vastuksiin. Tänään odotin vain että saan lapsen nukkumaan ja sitten viiltelin itseäni taas samalla kun rapsuttelin edellisiä rupia reidestä pois. Tämä on hulluutta. Olen sanaton. Psykologille maanantaina se meno mutta mitä sanon kun en tiedä itsekkään missä mennään.
Olen oudolla tuulella. Hymyilen, jammailen, todella hyvän tuulinen. Samalla teen hymyssä suin jotain jonka tiedän olevan aivan järjetöntä. Olen äärettömän rauhallinen. Kaikki on niin hyvin. Kaikki on jopa liian hyvin. Kaikki on jopa pelottavan hyvin. Kuitenkaan mikään ei todellisuudessa ole hyvin mutta mikään ei enään hetkauta.
Taitaa olla aika järjetöntä tekstiä ja vielä ihan selvinpäin.
Saniga kirjoitti 26.11.2010 22:58
Itsetuhoinen käytökseni senkuin kasvaa. Se on kuin huume. Syön tuskin enään mitään. Käyn vaaalla monta kertaa päivässä. Keskiviikkona poltin tahallani käteni uunin vastuksiin. Tänään odotin vain että saan lapsen nukkumaan ja sitten viiltelin itseäni taas samalla kun rapsuttelin edellisiä rupia reidestä pois. Tämä on hulluutta. Olen sanaton. Psykologille maanantaina se meno mutta mitä sanon kun en tiedä itsekkään missä mennään.
Olen oudolla tuulella. Hymyilen, jammailen, todella hyvän tuulinen. Samalla teen hymyssä suin jotain jonka tiedän olevan aivan järjetöntä. Olen äärettömän rauhallinen. Kaikki on niin hyvin. Kaikki on jopa liian hyvin. Kaikki on jopa pelottavan hyvin. Kuitenkaan mikään ei todellisuudessa ole hyvin mutta mikään ei enään hetkauta.Taitaa olla aika järjetöntä tekstiä ja vielä ihan selvinpäin.
Luin kaksi ensimmäistä sivua, en jaksakaan enempää. Olen pahoillani puolestasi. Olet joutunut elämään äitinä äidille ja kokemaan paljon pahaa.
Sinä et ole kuitenkaan äitisi omaishoitaja ja mielestäni sinun tulisi tehdä selvä pesäero äitiisi. Hän on äitisi, kyllä, mutta hän tuo elämääsi jatkuvasti kärsimystä, joka vie voimiasi. Olet selvästi tilanteessa, jossa tarvitset noita vähäisiä voimavarojasi itse kaikkein kipeimmin!
Viimeisin kirjoituksesi luo minulle mielikuvan, että tunnet itsesi riittämättömäksi ja luot paineita itsellesi. Nämä kaikki asiat ovat mielestäni äitisi itsensä huolehdittavia tai jonkun toisen ulkopuolisen Hoitavan Tahon, ei sinun. Tuntuu, että en osaa sanoa / kirjoittaa mitä tarkoitan, mutta yksinkertaisuudessaan ei ole sinun vikasi, että äitisi on mitä on. Nyt sinun tulisi keskittyä vain omaan jaksamiseesi. Jos siihen auttaa välien katkaisu, kehotan tekemään niin. Ei kenenkään pitäisi joutua ottamaan vuosiksi itselleen tuollaista taakkaa. Huolehdithan itsestäsi. Olet tärkeä!🙂
Voi Saniga ystävä kallis!
En löydä tähän oikeita sanoja. Älä satuta itseäsi. Tiedän kyllä, että välistä se helpottaakin. Voi kun se psykologi ymmärtäisi sinua sinun kaipaamalla tavalla! 🙂👍