Kaikki luisuu taas pois…

Kaikki luisuu taas pois...

Käyttäjä mmila aloittanut aikaan 22.12.2016 klo 18:54 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä mmila kirjoittanut 22.12.2016 klo 18:54

Mistähän mä edes tämän aloittaisin… No kerrotaan aloitustiedoiksi, että olen 27-vuotias nainen ja ollut kuntoutustuella 9 vuotta. Olen ollut monesti osastolla, mutta nyt olen pärjännyt jo kohta neljä vuotta kotona.

Mutta nyt mä en enää jaksa… Olin työkokeilussa viime kuussa ja kaikki räjähti jotenkin käsiin. Ainahan mä olen väsynyt ja ahdistunut, mutta nyt olen noita molempia enkä tämän lisäksi saa myöskään enää kunnolla unta öisin. Pyörin hereillä illalla pitkään ja heräilen öisin, lisäksi saatan herätä aamulla ihan tosi aikaisin, vaikka olisi mahdollisuus nukkua. Ei vaan nukuta. Väsyttää, mutta ei nukuta.

Työkokeilu on loppunut jo ajat sitten, mutta mä en vaan palaudu. Mulla on oma hevonen ja auttelen tallilla, jossa se asuu. En jaksaisi sitäkään yhtään nyt, ennen kävin tallilla kuudesti viikossa, nyt 3-4 kertaa. Ei vaan voimat riitä enempään. Mitään muuta mä en sitten jaksakaan…

Lääkkeitä on lisätty nyt, että saisin nukuttua, mutta ei niistä ole tullut vastetta. Edelleen valvottaa. Ensi yöksi aion kokeilla ottaa molempia uusia lääkkeitä yhtä aikaa, jos se veisi tajun edes hetkeksi pois. Mun suurin ongelma tällä hetkellä ei ole se nukkuminen edes, vaan se, että olen niin ahdistunut koko ajan enkä senkään takia saa unta.

Seuraava keskusteluaika polille on 9.1. ja siihen asti olisi siis vaan pärjättävä. Monesti iltaisin kun valvon, tekisi mieli vaan vetää kaikki löytyvät lääkkeet kerralla. Mutta en mä tee sitä, olen mä niinkin joskus tehnyt ja sitten jouduin juomaan sitä hiililitkua, hyi. Sen sijaan mä olen luisunut taas vanhalle tutulle itsensä satuttamisen tielle. Se helpottaa edes hetkeksi, vaikka sitten jälkeenpäin monesti harmittaakin.

Mä haluaisin jonnekin kauas pois, missä mä saisin olla rauhassa eikä kukaan haluaisi tai vaatisi tai toivoisi multa mitään. Että mä saisin hetken vaan käpertyä johonkin ja olla. Mutta ei se ihan niin mene täällä tosielämässä.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 23.12.2016 klo 10:30

Kylhän se varmasti pitkältä tuntuu odottaa keskusteluaikaa, jos on tosi kurja olo. ☺️❤️ Mitkä vaatimukset sua ahdistaa?

Käyttäjä mmila kirjoittanut 23.12.2016 klo 18:42

Kiitos kun kommentoit, Joie. Mietin kyllä kun kirjoitin, että tuskin mun jorinat ketään edes kiinnostaa...

Mulla ei siis ole mitään sen kummempia tiettyjä velvollisuuksia tai vastuita, jotka ahdistaisi. Paitsi se hevonen tietysti, mutta se on mulle niin rakas etten koe sitä taakaksi. Mutta mua tympäisee, uuvuttaa ja väsyttää kaikki ihan perusarjen toiminnot tällä hetkellä. Pitää käydä suihkussa, pestä hampaat, mitä tänään ruoaksi, se pitää valmistaa, pitää jaksaa syödä, kaupassa käydä, pyykkivuori kasaantuu jne jne jne. Mä en vaan jaksa. Jos saisin valita, hautautuisin kotiini enkä kävisi enää missään enkä tapaisi ketään.

Mä olen yleensä ollut jouluihminen, mutta tänä vuonna en jaksa siitäkään innostua... Tympäisee vaan kaikki yhdessä syöminen ja lahjojen jako ja kaikki ja pitää hymyillä ja olla iloinen. En mä halua. Mä haluan nukkua. Harmittaa sekin, että yleensä mulle niin rakas joulu menee ihan ohi tämän ahdistuksen takia.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 24.12.2016 klo 13:13

Eihän sitä jaksa innostuu joulusta tai mistään, jos on kurja olo. Onks sul mitään semmosta mieluista tekemistä, joka vähäks aikaa veis ajatukset muualle? Miten muuten vietät joulua? Kyl niitä parempia päiviä viel tulee. 🙂

Käyttäjä tähtivaeltaja kirjoittanut 25.12.2016 klo 07:58

Omasta kokemuksesta tiedän, että kaikki uusi elämässä (työ, työttömyys, sukulaisen kuolema, syksy, kevät yms.) aiheuttaa ylimääräistä pörinää päässä. Ajatukset voivat vaihdella todella masentuneesta toiveikkaaseen ja takas tosi nopeasti. Kyse on varmaankin jostain turhasta herkkyydestä kaikelle ylimääräiselle ja uudelle. Mutta kun oppii huomaamaan, että näin tämä "aina" menee elämässä ja sen, että ihmetuntemukset menevät myös ohi jossain vaiheessa, niin on helpompi kestää. Mikään tuntemus (ei hyvä eikä paha) ei kestä ikuisesti.

Käyttäjä mmila kirjoittanut 26.12.2016 klo 15:25

Kiitos kommenteista. Joulu meni ihan ok, jotenkin sain itsestäni irti sen joulun taian, jolla pinnistelin aaton ja osan joulupäivää. Joulupäivän iltana se ahdistus hiipi taas takaisin mutta vielä tässä hengitellään. Ihan oman perheen kesken oltiin joulu, äidin ja sisarusten.

Kahden viikon päästä on se keskusteluaika. Muhun on iskostettu se, ettei ketään saa häiritä tai olla vaivaksi. Siispä en voi pyytää aiempaa aikaa, ja muutenkin käyn vaan 3-4 viikon välein juttelemassa. Haluaisin useammin, mutta en kehtaa pyytää. Sitä paitsi sukulainen sanoi kerran, että on muutenkin itsekästä tunkea itsensä sinne, koska joku oikeasti sairas tarvitsisi sen ajan.

Olen alkanut itsekin ajatella, että ehkä olen vaan laiska. Olen niin laiska, etten viitsi mennä töihin koska laiskottelen mieluummin. Esitän masentunutta saadakseni loikoilla kotona. Mistä minä enää tiedän, mikä on totta ja mikä ei. Ehkä pitäisi vaan ryhdistäytyä? Tänne kirjoittaminenkin tuntuu typerältä huomion hakemiselta. Pitäisi kai vaan lakata makaamasta ja ottaa itseään niskasta kiinni.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 26.12.2016 klo 19:51

Minusta on oikein ja tervettä tarvita tukea ja huomiota. 🙂

Käyttäjä mmila kirjoittanut 27.12.2016 klo 18:21

Joie, niin sitä kai pitäisi ajatella, mutta en osaa. 😞 Tuntuu, että pitäisi pärjätä vaan itsekseen ja olla vahva. Tuntuu nololta myöntää, ettei jaksakaan.

Olen ollut vähemmän ahdistunut nyt, kun olen taas alkanut satuttaa itseäni lähes päivittäin. Ei sekään kai hyväksi mulle ole, mutta helpottaa oloa jonkin verran. Sekin tuntuu pöljältä, olla 27 ja itsetuhoinen. Olen satuttanut itseäni siitä kun olin 12. 15 vuotta... Se on aika kauan aikaa nuoren ihmisen elämästä. Välillä on toki ollut taukoja, pidempiäkin.

Jotenkin rämmin taas eteenpäin. Niin kuin aina. Eräs kaverini on tällä hetkellä osastolla. Ensimmäinen ajatukseni kun kuulin siitä oli kateus. Ajattelin, että voisinpa minäkin mennä. Lepäämään. Saisi olla rauhassa kaikelta ja kaikilta eikä kukaan olettaisi, että teen mitään järkevää. Mutta ei sinne niin vaan lampsita sisään ja lähetettä en saa. Täytyy siis vaan jaksaa.

Käyttäjä mmila kirjoittanut 27.12.2016 klo 21:59

Olin menossa nukkumaan, kun se ahdistus iski taas päälle oikein kunnolla. Ahdisti sekin, etten ollut tänään viiltänyt. Lopulta ahdistuksissani kynsin kädestäni alueen vereslihalle. Nyt ahdistaa oikeastaan vielä enemmän... Että hyvää yötä vaan. 😞 Ehkä kohta menee taju kankaalle lääkkeistä niin saan hetken rauhan.

Käyttäjä Tunnusx kirjoittanut 28.12.2016 klo 07:04

mmila kirjoitti 26.12.2016 15:25

Kiitos kommenteista. Joulu meni ihan ok, jotenkin sain itsestäni irti sen joulun taian, jolla pinnistelin aaton ja osan joulupäivää. Joulupäivän iltana se ahdistus hiipi taas takaisin mutta vielä tässä hengitellään. Ihan oman perheen kesken oltiin joulu, äidin ja sisarusten.

Kahden viikon päästä on se keskusteluaika. Muhun on iskostettu se, ettei ketään saa häiritä tai olla vaivaksi. Siispä en voi pyytää aiempaa aikaa, ja muutenkin käyn vaan 3-4 viikon välein juttelemassa. Haluaisin useammin, mutta en kehtaa pyytää. Sitä paitsi sukulainen sanoi kerran, että on muutenkin itsekästä tunkea itsensä sinne, koska joku oikeasti sairas tarvitsisi sen ajan.

Olen alkanut itsekin ajatella, että ehkä olen vaan laiska. Olen niin laiska, etten viitsi mennä töihin koska laiskottelen mieluummin. Esitän masentunutta saadakseni loikoilla kotona. Mistä minä enää tiedän, mikä on totta ja mikä ei. Ehkä pitäisi vaan ryhdistäytyä? Tänne kirjoittaminenkin tuntuu typerältä huomion hakemiselta. Pitäisi kai vaan lakata makaamasta ja ottaa itseään niskasta kiinni.

Ei ole itsekästä pyytää useammin päästä juttelemaan terapeutille jos tuntee siitä saatavan apua. Itse en enää käy kuin silloin tällöin mutta pahimpana aikoina kerran viikossa. Kyllä sen itse tietää parhaiten mitä tarvitsee.

Etkä ole laiska. Olet masentunut mikä on oire aivojen toimintahäiriölle. Se menee ohi tai sitten ei mutta ainakin helpottuu ajan myötä. Tarvitset vain kaiken avun minkä voit saada ammattilaisilta joten ota vain kaikki vastaan koska olet sen ansainnut. Ei ole olemassa mitään prioriteettiä sille kuka on ansainnut apua enemmän kuin joku toinen.

Itse sekosin kunnolla monta vuotta sitten ja sain apua vasta melkein liian myöhään. Samalla lailla ajattelin töissä ja muualla että muilla on huonommin, miksi en voi olla onnellinen? En ansaitse mitään apua. Painoin, painoin ja melkein vein itseni junan alle.

Käyttäjä mmila kirjoittanut 29.12.2016 klo 10:55

Kiitos viestistä, Tunnusx. Onhan se noinkin että kai sitä saisi apua hakea jos siltä tuntuu mutta en vaan kehtaa... Kiltisti odotan aina uutta aikaa vaikka siihen olisi kuinka kauan, kun en saa suutani auki että pyytäisin aiemman ajan.

Eilisilta oli taas tosi vaikea... Kuten illat aina. Tekee mieli satuttaa tai ottaa lääkkeitä liikaa. Että saisi edes hetken rauhan niiltä ajatuksiltaan. Onneksi sitä aina jossain vaiheessa nukahtaa lopulta. Aamulla oli tympeä herätä siihen samaan ahdistukseen ja päänsärkyyn. Ehkä kohta otan päiväunet.

Ei oikein tämä kirjoittaminenkaan suju, mielessä olisi asioita mutten saa niitä ulos sanoiksi. Ehkä joskus toiste.

Käyttäjä mmila kirjoittanut 29.12.2016 klo 13:52

En ottanut päiväunia. Pesin pyykit ja söin ja viiltelin. Huomaan, että menen joka kerta syvemmälle. Pakko. Pelkään, että kohta menen liian syvälle.

Käyttäjä Joie kirjoittanut 29.12.2016 klo 19:12

Jos menisit päivystykseen? Ethän sä tolla lailla voi jatkaa, että jatkuvasti vahingoitat itseäsi. ☹️ Siihen 9.1. on kuitenki vielä 1,5 viikkoa ja kyllä se on liikaa, jos viiltelet joka päivä. Koetko saavasi apua siitä, että puhut jonku kanssa?

Käyttäjä mmila kirjoittanut 29.12.2016 klo 20:03

Kiitos viestistä, Joie. Kyllä mä eilen viimeksi mietin illalla, että jos kävelisin vaan päivystykseen ja sanoisin, etten vaan jaksa enää. Mutta en mä sitten lähtenyt kun olin ottanut jo unilääkkeet ja luotin siihen, että nukahdan jossain vaiheessa. Ja nukahdinkin. Mä olen tosi huono puhumaan asioistani kenellekään... Jos joku kysyy miten menee, vastaan vaan, että "Kaikki ok. 🙂" Tietenkin. Mä haluaisin puhua sille hoitajallekin enemmän, mutta inhoan itkeä muiden nähden niin se rajoittaa. Mä olen miettinyt, jos kirjoittaisin tämän kaiken paperille ja antaisin sen hoitajalle kun menen seuraavan kerran. Jos se olisi helpompaa.

Tänään oli siis vapaapäivä tallilta... Huomenna sinne taas hymyilemään. Hankaloittaa tuo viiltely elämää siinä mielessä, että haavoja on aika paljon jo ja ne ovat kipeitä. Pelkään, että joku huomaa kun irvistän jos haava osuu johonkin. Koska en kuitenkaan halua kulissien kaatuvan... Haluan vaan pärjätä ja jaksaa. Vaikka en jaksa. Musta tuntuu, että olen kuin kuminauha jota venytetään ja kohta se katkeaa...

Käyttäjä Joie kirjoittanut 29.12.2016 klo 20:30

Eihän tuommonen kulissien pitäminen oo mistään kotoisin. 😭 Sithän jäät ihan yksin vaikeuksiesi kanssa. Ei sillä, että mä voisin tässä asiassa päteä, kun itsekki elin lähemmäs 25 vuotta naamioelämää. Hyvin tutulta kuulostaa tuo, että pitää "mennä sinne hymyilemään" ja valehdella, että kaikki on ok, vaikka on helvetillisen paha olo.

Älä jatka tuollasta, oikeasti. Hae apua, kirjoita paperille, näytä haavasi, itke, ihan sama, mutta älä jää tuolla lailla yksin kärsimään. Tuo on kamalaa. ☹️

Käyttäjä Tammyka kirjoittanut 29.12.2016 klo 21:39

Mitä ihmettä. Ketä palvelee tuo kulissien pitäminen. Hae apua ja sitä saat jos haluat ihan rehellisesti ja avoimesti. Kenenkään ei tarvitse olla vahvempi kuin on. Jos ihmisen arvo perustuu tuollaiseen itsensä aliarvioimiseen ei voi muuta kuin kauhistua. Hae apua!