itsetunnoton torvelo
Hei kaikille!
Löysin tän sivuston juuri, ja mulla on suuri tarve päästä purkamaan omia tuntojani tänne. Olen ollut kohta vuoden päivät ilman ciproja. Olen ollut niin tyytyväinen itseeni, ja ajatellut, että nyt mun elämä taisi vihdoin oikeasti alkaa. Olen parantunut, ja kaikki on mainiosti. Mutta kyllähän se on nyt itselleen myönnettävä ,että merkit on olleet ilmassa jo jonkin aikaa. Työ on alkanut kyllästyttää. Ottaa päähän. Ärsyttää. Piti vähentää työ tunteja. Vihdoin uskalsin töissä kavereille kertoa, että nyt mä tarvitsen enemmän aikaa itselleni.
Mutta ei suinkaan tuo työpuoli tässä eniten oloa pahenna ja ahdista. Ollaan oltu mun avomieheni kanssa 6,5 vuotta yhdessä. Mutta nyt mulla sellainen pahaenteinen olo, että jos mä taas kerran annan masennuksen viedä mut, ni mä taidan menettää mun rakkaani lopullisesti. Masennus on ollut meidän elämässä on-offina yhtä kauan kun ME ollaan oltu olemassa. Ensimmäisellä kerralla minua 4 vuotta nuorempi mieheni oli aivan kauhuissaan. Näin hänen silmistään. että hän oli täysin neuvoton, kun itkin ja nukuin. Huusin ja raivosin, ja soimasin itseäni tai häntä.
No mutta tässä sitä edelleen ollaan. Yhdessä vieläkin. Mutta nyt piti asioiden olla paremmin. Vihdoin on alkanut mieskin ajatella yhteisen lapsen yrittämistä (itselläni on 10- v poika). Kauan olen odottanut, että hän haluaisi yrittää lapsen tekoa. Mutta nyt yhtäkkiä mulla on sellainen olo, että en pysty siihen. En uskalla, liikaa riskejä, vastuuta, jaksamista.
Pitkästä aikaan olen yrittänyt tehdä itselleni hyvää. Olen laihduttanut, ja olinki siitä alkuun hyvin tyytyväinen ja jopa ylpeä itsestäni, kun alkoi paino tippua. Vaikka painoa olen saanut pois, niin itsetunto on jopa huonompi, kuin ennen. Ihmiset on huomanneet hoikistumisen ja hetken se tuntuukin hyvältä, kun joku siitä mainitsee. Mutta silti viime viikkoina, olen alkanut tuntea kamalaa ahdistusta omasta kropastani, ja purkanut sen sitten tietenkin niin, että mieheni ei voi vilkaistakaan minun mielestäni täydellisen vartalon omaavaan naisihmiseen ilman että aloitan kyselyn siitä. No oliko hyvä, panisitko. Tuollainenko pitäisi naisen olla. Olen juuri nyt niin sairaalloisen ällöttävän omistushaluinen ja mustasukkainen miehestäni, kuin aina ajattelin etten koskaan haluisi olla. Kuinka kauan tätä mieheni enää jaksaa. 😞
Ajattelen jatkuvasti mielessäni, että hän haluaisi varmasti olla mieluummin jonkun nuoremman ja nätimmän, ja hoikemman ja iloisemman tytön kanssa. Miksi hän tällaista enää katselisi, jos saisi sellaisen. Mieheni kyllä sanoo minua rakastavansa. Mutta kauanko sitä jaksaa toista rakastaa, jos saa kotonaan kuulla vaan haukkuja ja moitteita. Minun ehkä pitäisi päästää hänet menemään. Olen tullut nimittäin siihen tulokseen, että ei minun kanssani voi olla onnellinen. Olen tietoinen siitä, että en koskaan parane masennuksesta lopullisesti. Mies parkani ei sitä tiedä, eikä voi ymmärtää. Hän vain haluaisi elää normaalia ja tasapainoista elää rakastamansa naisen kanssa. Mutta minä en koskaan pysty olemaan hänelle se nainen. 😭
Tämäpä oli terapeuttista. huh huh 😮. Toivottavasti herättelin tällä valitusvirrelläni jollekin ajatuksia. Vastauksia ja muiden kokemuksia olisi mukava lukea.
Tervetuloa Tukinettiin 🙂
Masennus on vähän sellainen riiviö, että jos sen on kerran kokenut, on varauduttava siihen, että se yrittää tunkea elämään uudelleen. Masentuneesta parantuneen olisi tärkeää huomata masennuksesta kertovat merkit ajoissa. Niin toimimalla hän osaa suhtautua niihin järjellä ja rauhoitella mieltään muistuttamalla itselleen, että hetkittäisten alakulon tunteiden ei tarvitse johtaa varsinaiseen masennustilaan.
Itselläni ei ole kokemusta parisuhteesta, saati sitten lasten hankkimisesta, mutta nuo mainitsemasi ulkonäköpaineet, mustasukkaisuuden tunteet ja syyllisyys ovat minulle hyvin tuttuja. Masentuneella on taipumus vähätellä onnistumisenkokemuksiaan ja nähdä epäonnistumiset suurempina kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Sinäkin ikään kuin tunnet ylpeyttä ulkoisen olemuksesi kohenemisesta, mutta samalla vertaat itseäsi naisiin, joiden näet olevan lähempänä omaa ulkonäköihannettasi kuin sinä itse. Minun korviini se kuulostaa vähän epärealistiselta itsensä vähättelemiseltä. Ulkopuolisesta masentuneen ihmisen itseviha tuntuukin monesti liioitellulta, mutta sehän kuuluu sairauden kuvaan.
Itselläni todettiin myös masennus ehkä noin viisi vuotta sitten. On ollut kausia, jolloin luotin minua hoitaneisiin henkilöihin lähes täydellisesti: minulla oli eräänlainen naiivi usko siihen, että psykologian ammattilaisina he tuntevat mieleni paremmin kuin minä itse. Näin jälkikäteen olen suhtautunut tällaiseen varauksettomaan luottamukseen psykiatrian ammattilaisiin melko kriittisesti. Mielestäni on jollain lailla karmivaa, että psykologian kirjoja lukeneilla ihmisillä on valta päättää, kuka meistä on sairas ja kuka terve, kuka normaali ja kuka epänormaali. Kuka määrää terveen ja sairaan rajan?
Jos joku käyttäytyy jyrkällä tavalla yleisten normien vastaisesti, saatamme epäillä tämän ihmisen mielenterveyttä, mutta lopullisen päätöksen yksilön terveydentilasta tekee psykiatri. Ja kun diagnoosiin on kirjoitettu sana "persoonallisuushäiriö", "masennus", tai "kaksisuuntainen mielialahäiriö", ei potilaalla tai hänen läheisillään ole asiaan juuri nokan koputtamista. Tämän jälkeen suuri osa asioista, joita potilas tekee, voidaan käytännössä laskea hänen sairautensa oireeksi sen sijaan, että ihmiset tunnustaisivat sen olevan hänen persoonaansa olennaisesti kuuluva ominaisuus, joka on hänelle luonnollinen ja jopa tarpeellinen.
Ehkä kaikista surun, pettymyksen ja tuskan tunteista ei tarvitsekaan päästä eroon. Ehkä meidän ei tarvitse olla niin tuotteliaita ja menestyviä kuin yhteiskunta meiltä vaatii. Ehkä on ihan ok olla välillä alamaissa: ei kai jokainen elämän vastoinkäyminen ja sen herättämät epätoivon tunteet ole merkki uudesta masennuskaudesta. On hyvä suhtautua omiin masennuksen tunteisiinsa tietyllä varauksella, mutta ei niitä pelätä kannata.