Itsemurhaa suunnitteleva kokee, ettei hänen elämänsä ole elämisen arvoista, siinä raukkamaisuus ja sankaruus ovat merkityksettömiä käsitteitä.

Itsemurha on äärimmäisen itsekkään ihmisen, itsekäs teko. Siinä hän ei ajattele kuin itseään.

Uskovainen ihminen, kuten äitini oli, kokee kait, että elämä alkaa vasta itsemurhan jälkeen.

Helemi: minä olen ollut itsemurhan partaalla ja yrittänytkin sitä muutaman kerran enkä todellakaan sanoisi sitä itsekkääksi teoksi. Sanoin jo tuolla aiemmassa viestissäni, että päinvastoin, ihan oikeasti luulee tekevänsä muille palveluksen lähtemällä. Ei koe olevansa edes elämän arvoinen. Ei koe ansainneensa elää, koska on niin läpikotaisin paska ja vain taakkana ja riesana muille ja siksi kokee, että on palvelus kaikille tehdä itsemurha. Näin ainakin minä olen kokenut enkä missään vaiheessa ole mitenkään itsekkäästi ajatellut. Jälkikäteen voin sanoa, että kaikille parempi, että epäonnistuin yrityksessäni ja olisihan se läheisille oikeasti ollut todella traumaattista, jos olisin onnistunut. Mutta siinä tilanteessa vilpittömästi uskoin toisin. Minusta itsemurha ei ole raukkamaista eikä itsekästä. Jos ei ole siinä tilanteessa itse ollut, ei ehkä voi uskoa sitä, mutta niin se vain on.

Minä yritin äitini kuoleman jälkeen tehdä kaksi kertaa itsemurhan. Siksi, kun kaikki puhuivat, että äidillä on hyvä olla ja aattelin, että haluan minäkin sen hyvän olon.

Sitten kun katselin siskoni ja veljeni surua äidistä ja huolta minusta, päätin etten ikinä voi olla niin raukkamainen ja itsekäs ihminen, että yrittäisin vielä tehdä itsarin.

repukka kirjoitti 26.5.2014 19:44

Jälkikäteen voin sanoa, että kaikille parempi, että epäonnistuin yrityksessäni ja olisihan se läheisille oikeasti ollut todella traumaattista, jos olisin onnistunut. Mutta siinä tilanteessa vilpittömästi uskoin toisin. Minusta itsemurha ei ole raukkamaista eikä itsekästä. Jos ei ole siinä tilanteessa itse ollut, ei ehkä voi uskoa sitä, mutta niin se vain on.

Mitenkä sinä nyt jälkikäteen puolustat itsemurhaa vaikka tekstistäsi myönnät kuin traumaattista sen onnistuminen olisi ollut läheisillesi?

Sen ymmärrän, että tulee tilanne jolloin itsemurha tuntuu ainualta oikealta päätökseltä eikä jaksa ajatella läheisiä. Mutta, kun on tilanteesta selvinnyt ja vielä puolustaa oikeutta tehdä itsemurha, on todella itsekästä. Eikä nyt pitäisi pyytää läheisiltä anteeksi ja selittää ettei jaksanut muuta kuin itsemurhaa ajatella? Ainakin minä pyysin anteeksi siskolta ja veljeltäni. Läheisistä voi olla kauheampaa kokea epäonnistunut itsemurha kuin onnistunut itsemurha.

En minä tiedä mitä äitini ajatteli eikä hän ole täällä selittelemässä tekoaan. Siitä onnellisessa asemassa olen, että sen itsemurha heti ekalla kerralla onnistui, saan nyt rauhassa kokea sen itsemurhan raukkamaisena ja itsekkäänä tekona.

En minä puolusta itsemurhaa enkä väitä, että sen tekeminen on oikein. Mutta kun täällä väitetään, että se olisi raukkamaista ja itsekästä, niin minä väitän, että sitä se ei ole vaan itsemurhan tekevä ihminen uskoo, että se on ainoa oikea mahdollisuus ja palvelus muille. Toivottomuus on niin totaalista, että hän ei kykene siinä ahdingossaan uskomaan toisin. Tottakai olisi parempi, että ihminen pelastettaisiin ja hän saisi tarvittavan avun.

Enkä minä missään vaiheessa ole puolustanut oikeutta tehdä itsemurha. Päinvastoin, minusta pitäisi ehdottomasti auttaa ihmistä jo hyvissä ajoin ennen kuin hän ajautuu siihen tilanteeseen, että itsemurha on hänen mielestään ainut vaihtoehto. Minusta se ei ole mikään oikeus. Mutta se EI ole raukkamaista eikä itsekästä vaan päinvastoin itsemurhan tekevä tai sitä yrittävä ihminen uskoo sen olevan ainoa oikea vaihtoehto ja parasta kaikille. Toivottavasti sain nyt asiani sanottua niin, että sitä ei ymmärretä väärin.

Siinä repukka kirjoittelet aivan kuin tietäisit mikä oli kaikkien itsemurhaajien syy tehdä itsemurha. Että kaikilla oli huono olo ja itsemurha oli se viimeinen keino.
Voi itsemurhan tehdä ihan mistä syystä hyvänsä. Entäs, jos se on ensimmäinen keino eikä ole yrittänytkään hakea mitään apua.

Esim. mun äitini haki minut pois sijaishoidosta, olimme pitkästä aikaa koko perhe koolla. Äiti suunnitteli mitä vaatteita tarvitsen, kun koulu alkaa ja kertoi, että käy vielä laittamassa mökkiä talvikuntoon. Että mennään sitten maanantaina ostoksille yhdessä.
Sitten tekee itsarin. Ei kuullosta siltä, että oli hyvin paha olo ja oli tukalassa tilanteessa.
Entäpäs, jos mun äitini olikin onnellinen ihminen ja teki itsarin onnellisena?

Minusta aivan turhaa laitetaan jotain sädekehää itsarin tehneen pään päälle.
Syytä ei tiedetä miksi teki ja minä pidän tuollaista oli niin paha olo- juttua pelkästään itsekkään ihmisen raukkamaisena tekosyynä.

repukka kirjoitti 27.5.2014 10:1

Enkä minä missään vaiheessa ole puolustanut oikeutta tehdä itsemurha. Päinvastoin, minusta pitäisi ehdottomasti auttaa ihmistä jo hyvissä ajoin ennen kuin hän ajautuu siihen tilanteeseen, että itsemurha on hänen mielestään ainut vaihtoehto. Minusta se ei ole mikään oikeus. Mutta se EI ole raukkamaista eikä itsekästä vaan päinvastoin itsemurhan tekevä tai sitä yrittävä ihminen uskoo sen olevan ainoa oikea vaihtoehto ja parasta kaikille. Toivottavasti sain nyt asiani sanottua niin, että sitä ei ymmärretä väärin.

Repukka, olet kirjoittanut hyvin osuvasti. Itsemurhan partaalla oleva ei näe muita vaihtoehtoja. Minä ainakin koen, että maailma olisi niin paljon parempi paikka ilman minua. Koen, että tuhoan läheisteni elämän elämisellä. Ajattelen, että heille olisi parasta, jos minua ei enää olisi. Koen tämän niin voimakkaasti, että se tuntuu fyysisenä kipuna.

Olen käynyt läpi monta masennusjaksoa ja monta itsetuhoista hetkeä. Välillä olen päässyt ylös pohjalta. Silloin kun on henkisesti parempi olo, olen suorastaan pelästynyt sitä, että olen oikeasti halunnut kuolla ja ollut niin lähellä itsemurhaa. Sellaisella hetkellä tuntui oudolta ajatella, että olen ajatellut niin synkästi ja epätoivoisesti.

Mutta sitten kun olet taas pohjalla, ajatukset viistävät pohjamutia. Ei näy enää valoa. Suunnaton epätoivo valtaa mielen. Ahdistus on niin suurta, että sitä on vaikea kestää. Lisäksi minulla on komplisoitunut krooninen migreeni, joka aiheuttaa melkein päivittäiset kovat päänsäryt, pahoinvoinnin, kognitiiviset häiriöt, sekavuuden ym, että kuolema tuntuu ainoalta ratkaisulta. Etenkin kun maan johtavat neurologit ovat kädettömiä sairauteni kanssa.

Maanvaiva ihmettelit sitä, miten äitisi saattoi olla ensin ihan normaalin oloinen ja sitten yhtäkkiä tehdä itsemurhan. Monet vahvat ihmiset pystyvät peittämään pahaa oloaan muilta hyvin pitkälle. Itse kuulun myös tähän joukkoon. Vain harvat lähipiirissäni tietää, miten asiat oikeasti ovat. Kykenen tsemppaamaan aina pienen hetken muiden seurassa. Lasteni seurassa yritän elää niin normaalisti kuin mahdollista, suunnitellaan kesää, synttäreitä ym. Masennus ja ahdistus koko ajan takaraivossa. Ja sitten se ahdistus, tuska, masennus, suru, kaikki negativiset tunteet iskevät päälle yhtäkkiä törkeällä voimalla. Mikäli lapsuudesta löytyy traumoja (ja eiköhän monelta meillä niitä ole), riittää vain yksi pieni triggeri laukaisemaan hillittömän paniikinomaisen tilan. Mikäli tuolloin itsetuhoinen ihminen on yksin ja keinot lähettyvillä, on itsemurha mahdollinen.

Minä olen äiti. En ajattele olevani itsekäs, kun haluaisin kuolla pois. Ajattelen, että lapseni voisivat elää parempaa elämää ilman minua. Koen, että perheeni olisi onnellisempi, jos minua ei olisi. Olen niin kroonisesti sairas sekä psyykkisesti ja fyysisesti, että ajattelen olevani suuri taakka läheisilleni.

Olen kuitenkin lukenut kirjoituksiasi Maanvaiva, ja ne ovat saaneet minut ajattelemaan. Teksteistäsi huokuu suuri tuska, suru, viha, katkeruus ja epätoivo. Otan osaa suruusi.

Itsemurhasta kirjoittaminen saattaa jonkun mielestä olla "uhkailua" ja "huomion hakemista". Minä taas koen sen terapeuttisena. En uhkaa itsemurhalla. Totean vain, että nyt on niin paha olla, että pelkään tappavani itseni. Kun sen kertoo jollekin, se helpottaa sen verran, että jaksaa taas pienen hetken. Kirjoittaminen tänne on minulle selviytymiskeino. Toivoisin, että tästäkin asiasta voitaisiin asiallisesti keskustella. Miettiä keinoja, joilla selvitä, eikä syytellä toisiamme.

Enhän minä voi tietää kaikkien itsemurhan tekijöiden syitä tekoonsa, mutta luulisin, että yleensä sellaisella henkilöllä tilanne on aika tukala. Henkilö on ehkä hakenutkin apua, muttei ole sitä saanut tai ainakaan ei ole saanut oikeanlaista tukea.Tai sitten ei tosiaan ole jostain syystä edes hakenut apua. Ja voihan olla, että jonkun käsitys elämän jatkamisesta tai kuolemasta on kieroutunut ja siksi päätyy tekoonsa. Enkä minä ole mitään sädekehää heille antamassa. Yritän vain selittää, että ymmärrän kyllä hyvin sen ahdingon, koska olen sen itsekin kokenut. Vaikea kuvitella, että joku tekisi sen ihan vain huvikseen tai kiusallaan muita kohtaan. Minusta tilanne on vakava ja ilman muuta kaikki itsemurhat pitäisi pyrkiä estämään. Minusta on kuitenkin väärin sanoa itsemurhaa suunnittelevalle, että älä ole raukkamainen ja itsekäs, koska se ei varmaan useimmiten ole tilanne, vaan kyseessä on massiivinen psyykkinen kipu eikä itsemurhaa harkitseva kykene enää näkemään siitä poispääsyä ja haluaa päästä pois olemasta taakkana ja riesana muille. Sellaisen sanominen vain vahvistaa sitä tuskaa eikä ainakaan auta yhtään. Vasta jälkikäteen, jos on yrityksestä selvinnyt, voi huomata, että aina on toivoa ja poispääsy vaikka tilanne olisi kuinka huono tahansa. Mutta minä en ainakaan suostu ajattelemaan, että olisin ollut raukkamainen tai itsekäs itsemurhaa yrittäessäni vaan kyse oli todella pahasta olosta ja siitä, että vilpittömästi ajattelin tekevälle muille palveluksen lähtemällä, etten olisi taakkana ja riesana muille. Tietenkin itsemurhaa harkitseva pitää auttaa, ettei hän siihen ratkaisuun päätyisi, koska aina joku siitä kärsii. Aina jää joku, joka kaipaa.

Ja olen tietenkin pahoillani, maanvaiva, että olet äitisi menettänyt. Toivon myös, että voisit päästä katkeruudestasi ja vihastasi hänen tekoaan kohtaan. Vihaamisesta ei seuraa mitään hyvää ja on raskas taakka kantaa. Yritän siis sanoa, että ymmärrän kyllä itsemurhan tekijää (tai ainakin useimpia), mutta toivoisin myös samalla, että kaikki sitä harkitsevat voisivat saada ajoissa ja oikeanlaista apua, etteivät he siihen ratkaisuun ryhtyisi. Aina, kun minulle on joku sanonut haluavansa kuolla, olen yrittänyt selittää, että vaikka nyt tuntuu tilanne kovin vaikealta ja poispääsy mahdottomalta, niin kuitenkin aina on toivoa niin kauan kuin on elämää. Voi myös yrittää miettiä konkreettisia keinoja, joilla tilanne saataisiin helpommaksi tai ainakin siedettävämmäksi. Sitten, kun elämä päättyy, loppuu toivokin.

Ehkä se sitten on niin, että jos ei ole sitä totaalista umpikujaa, näköalattomuutta ja toivottomuutta itse kokenut (enkä tarkoita tätä mitenkään henkilökohtaisesti kenellekään vaan ihan yleisesti), on vaikea ymmärtää sitä. Mutta minusta ei siinä tilanteessa olevaa saisi enempää syyllistää itsekkääksi, koska hän kyllä kokee jo valmiiksi aivan musertavan valtavaa syyllisyyttä pelkästä olemassaolostaan. Sen sijaan pitäisi pikemminkin etsiä tosiaan niitä keinoja, joilla tilanne saataisiin helpommaksi ilman, että ko. henkilö ajautuisi siihen lopulliseen ratkaisuun.

Status kirjoitti 28.5.2014 11:4
Toivoisin, että tästäkin asiasta voitaisiin asiallisesti keskustella. Miettiä keinoja, joilla selvitä, eikä syytellä toisiamme.

Vähän on myöhässä toivomuksesi. Mun äiti teki jo itsarin eikä häntä ei voi pelastaa.
Mielestäni en ketään teistä syytä hänen itsemurhasta, itseäni syytän välillä.
Minä pidän äitini itsemurhaa raukkamaisena tekona, muiden itsemurhaa en juuri jaksa ajatellä. Tässäkin on tarpeeksi kestämistä.

repukka...omalla kokemuksellani minäkin puhun, en tuntenut ansaitsevani edes elää, niin mitätön ja toivoton tapaus olin. Helpotusta muille, minäkin hain, tuntui kuin olisin toisten elämän vaikeuttaja ja ainaisena turhana vastuksena.
Mutta, jos se olisi onnistunut ja tuolla pilven reunalla/alakerrassa olisi sitten näytetty filmillä, mitkä kaikki mahdollisuudet jätin käyttämättä, siinähän olisin varpaita heilutellen kaihoisasti, alas katsellut tai jos olisi toisin mennyt, uunin lämmityksen lomassa miettinyt syntyjä syviä.
Elämässä on vain yksi pakko, se on kuolema, se tulee, eikä tullessaan lupaa kysele, vaihtoehtoja ei anna, mutta eläissämme meillä on vaihtoehtoja, ne pitää vain huomata ja osata käyttää niitä.
Itsekkyyttä se on, sillä tekijä jättää kaikki maalliset murheet toisten kannettavaksi, ikuisen syyllisyyden tunteen ja vielä kysymyksen MIKSI?, johon ei saada aina vastausta, sen verran on lähipiirissä tapahtunut.
Jos joku miettii, ja hitot, tämä riittää...lupaa vain itsellesi, en tee sitä tänään, katson vielä huomiseen, huomenna on uusi päivä ja sillä uusi huominen.