Isää ikävä

Isää ikävä

Käyttäjä manchild aloittanut aikaan 25.08.2016 klo 19:52 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä manchild kirjoittanut 25.08.2016 klo 19:52

Terve foorumilaiset. Ajattelin tänne purkaa tuntojani, olen keskustellut asiasta muutaman hyvän ystäväni kanssa ja olen kokenut sen tärkeäksi.

Aihe on se että yleisesti joko toisen vanhemman / molempien vanhempien kuolemaa pidetään jotenkin dramaattisempana alaikäisten kohdalle osuessa, toki totta se onkin tietyiltä osin mutta ei sitä pitäisi mielestäni yhtään väheksyä jos se osuu aikuisen kohdalle. Itse olen lähempänä 30 ikävuotta kuin 40 ikävuotta ja koen edelleen olevani jollain tasolla ikuinen lapsi vanhemmilleni.

Isäni siirtyi tuonpuoleiseen tietyllä tavalla odottamatta vaikka sairastikin syöpää. Olin aina olettanut sukuhistoriamme perusteellakin että heittämällähän vanhemmat sinne 70-80 väliin ainakin maanpäällä tallustelevat. Isä ei juuri syövästä puhunut (kun ei muutenkaan hirveästi henkeviä jutellut tai vakavia koskaan) ja aina kun häneltä tilannetta syövästä tiedusteli niin vastaus oli että katsotaan mitä tohtorit miettivät ja suunnittelevat hoidoiksi ja se siitä keskustelusta. Tätä se oli aina, ei siitä juurikaan juteltu ja kaikki jatkoivat normaalia elämää ainoana poikkeuksena se että tottakai alitajunnassa se Syöpä oli jatkuvasti. Isäni oli erittäin hyväkuntoinen aina läpi elämänsä ja myös sairastaessaan syöpää. Isäni pelkkä olemus rauhoitti jos oli omiakin huolia, riitti että oli hänen vierellään tai lähistöllään.

Itse syövästä, syöpädiagnoosin saatuaan hoidot aloiettiinkin ja isäni kesti hoidot erittäin hyvin eikä koskaan valittanut vaikka saikin myrkkyjä olan takaa. Huonovointisuutta ehkä joskus hoitojen välissä mutta ei koskaan itkenyt tai valittanut kuin pienet lapset. Kokoajan usko oli vahva että tauti selätetään ja vaikka ei selätettäisi niin en tullut ajatelleeksikaan sitä mahdollisuutta että isää ei enää alta 2 vuoden kuluttua olisi.

Oli sitten tultu reilussa vuodessa hoitojen aloittamisesta siihen tulokseen (kuulemma, sain äidiltäni kuulla vasta kuukausi/2 ennen isän lähtöä) että aloitetaan palliatiivinen hoito, eli sairaus on parantumaton mutta jotain edelleenkin pystytään tekemään eikä mitään ennusteita annettu että eliaikaa olisi kuukausia tai viikkoja, vaan seurailtiin tilannetta. Sellaiset 2-3kk siitä isä oli normaaliin tapaansa aktiivinen ja teki tasan kaikkea sitä mitä teki ennen sairauttaankin. Ei mitään merkkejä mistään pahemmasta / sairauden pahenemisesta / etenemisestä.

Viimeiseen 2.5viikkoon isäni elämästä häneltä hiljalleen katosivat sitten fyysiset voimavarat niin ettei jaksanut kotona enää juurikaan mitään tehdä, tauti eteni vahvasti sisäelimiin mutta tällöinkin puhuttiin vain siitä että kuuluu taudin kuvaan joten rauhoituin ja en pitänyt sitä itsekään kuoleman merkkinä enkä uskonut siihen. Hoitojakin oli tiedossa edessä n. viikon päähän mutta isä sitten tässä välissä lähti toiselle puolelle ”ennen aikojaan” ja liian nuorena. Ei edes eläkkeelle ehtinyt ja tuntuu että niim hirvittävästi jäi asioita kesken. Hoidin isääni viimeisinä päivinäänkin paljon ja kokoajan valoin uskoa tulevista hoidoista.

Ensimmäinen viikko isän poistumisesta meni totaalisessa shokissa, enkö enää ihan oikeasti päivittäin näekään isääni fyysisessä olomuodossa? Eikö enää katsellakaan teeveetä tai tehdä pikku remppoja tai muuta täällä maanpäällä? Liikaa myös jäi isän kanssa suunittelu asteelle, ulkomaillekin olin häntä viemässä vielä mutta aika loppui kesken. Aina puhuttiin isänkin kanssa että ”onhan tässä aikaa” aika monestakin eri asiasta tai paikasta. Koin velvollisuudekseni antaa isälle vielä jotain takaisin koska hän on koko elämänsä auttanut minua myös aikuisenakin ja tätä mietin jo ennen sairastumistaankin eikä se ollu pelkästään syövän mukanaan tuomaa kiirehtimistä saada jotain suunitelmia aikaiseksi isän kanssa.

Mieleeni tulvii kaikenlaisia asioita, pääsääntöisesti pelkkiä hyviä ja sydämellisiä asioita isästä mutta myös niitä vuosien takaisia vastaan väittämisiä ja omia vaikeita aikoja kun ei juuri muuta tullut tehtyä kuin haistateltua omassa ahdistuneisuudessani kun yritin todistella osaavani pärjätä omillani vaikka silti aina jouduin nöyrtymään ja pyytämään apuja. En oikein koskaan murrosiän jälkeen halunnut näyttää oikeita tunteita vanhemmilleni halusin vain todistaa että pärjään ilman heitä. Olen kuitenkin kiitollinen siitä että suhteet vanhempiini olivat jo useita vuosia varsin hyvällä tolalla ja molemmat vanhempani tiesivät ja edelleen tietää että ovat tärkeitä ihmisiä/sieluja elämässäni vaikka olenkin ollut joskus ajoittain hankala luonne.

En vain oikein tiedä miten tämän asian kanssa tulee pärjättyä jatkossa. Luulen että tästä en pääse yli koskaan. Isä oli niin arkipäiväinen ihminen elämässäni elämäni alusta lähtien.. Tiedän että ei ole yhtä oikeaa surutyötä, ihmiset surevat niin erilailla. Uskon vahvasti tuonpuoleiseen elämään että tämä kaikki ei pääty tähän ruumiilliseen elämään vaan jatkuu sitten muualla ja sieltä katsellaan perään tai tarkkaillaan miten täällä menee kun siltä ajaltaan / tehtäviltään siihen löytyy aikaa. Siitä tulee hirvittävästi voimavaroja. Iskä on edelleen iskä ja kulkee matkassani mukana tappiin asti vaikkei ruumiillisesti enää tallustelekaan.

Onko muille lähimmäisten kuolemat olleet vaikea pala niellä? Voisin kuvitella. Nyt vasta tiedän miltä se oikeasti tuntuu vaikka olen vasta alussa tämän tuskan kanssa kun tapahtuma on niin tuore. Joskus aiemmin sitä vain tuli mietittyä kun kuuli surullisia uutisia tuttujen vanhemmista jotka ovat poistuneet että ”onneksi ei muuten ole omat vahemmat kuolleet” eikä sitä tuskaa edes pysty ymmärtämään vasta kuin sitten kun se omalle kohdalle osuu.

Käyttäjä tarja2 kirjoittanut 26.08.2016 klo 22:10

Otan osaa suruusi ja on se vaikea pala, itse menetin äitini kaksikymmpisenä ja äitini oli 47-vuotias, myös hän kuoli syöpään, tosin menehtyi leikkaukseen.

Hautajaisiin asti oli vaikeinta aikaa, hautajaisten jälkeen alkoi hiukan helpottaa, tosin äitini hautajaisista en muista mitään. Isäni hoiti kaikki hautajaisjärjestelyt, itse en pystynyt mihinkään.

Minulle tuli tunne, että läheisten on vaikea kohdata lähiomaisensa menettänyttä, nimittäin hautajaisissa monet sanoivat että tulevat sitten käymään, mutta niistä kukaan ei koskaan tullut. Vähän olisin kaivannut sitä, mutta ilmeisesti surevaa on vaikea kohdata, vaikka ei siinä tarvittaisi kuin läsnäoloa.

Muistan äitini kuolinpäivän kuin eilisen, sitä ei milloinkaan unohda ja se tulee aina mieleen kun joku muu läheinen kuolee, kuten nyt kun hyvä ystäväni on siirtynyt rajan taa. Tämä on jo kolmas läheinen joka on kuollut viimeisen vuoden aikana ja nyt tuntuu todella vaikealta, itkukohtauksia tulee tämän tästä ja huomaan että olen todella herkkä, ei tarvii kun tulla joku koskettava musiikkikappale ja niin kuin tänäänkin kun söin niin join veden juomalasista, jonka olen joskus kouluaikoina saanut juuri menehtyneeltä ystävältäni ja taas aloin itkeä, en tiedä miten tästä selviän selviänkö ollenkaan. Ja kun kaikki murheet eivät suinkaan ole tässä.

Juhlapäivät, kuten joulu, vainajien päivä ja äitienpäivä olivat pitkään vaikeita. Näihin päiviin sisältyy niin paljon tunnetta, tällä hetkellä minulle vaikeimmat päivät ovat joulu ja vainajien päivä.

Voimia ja jaksamista Sinulle

Käyttäjä runner kirjoittanut 11.03.2017 klo 21:54

Oma isäni kuoli , kun olin 8- vuotias ja siitä on jo 30 vuotta aikaa. Mielestäni on totta, että lapsena oman vanhemman menetys on dramaattista. Toki kuolema on aina kuolema, on ikä mikä tahansa. Sitä jotenkin kasvoi itse aika syvälliseksi. Jo lapsena pohdin kaikenlaisia syvällisiäkin asioita. Olin myös hyvin herkkä lapsi. Omalla kohdallani surutyöni alkoi vasta muutama vuosi sitten. Emme koskaan lapsuuden kodissa puhuneet isäni kuolemasta äitini ja sukulaisteni kanssa. Syytä en tiedä, että miksi. Muutama vuosi sitten minulle tuli tarve kaivaa vanhoja valokuvia ja itkuhan siinä tuli, kun katselin valokuvia, jossa olin isäni sylissä. Aloin myös kirjoittaa ajatuksiani ja tunteitani koskien isäni kuolemaa. Kirjoitin myös kirjeen kuolleelle isälleni, jota ei tietysti ole tarkoitus lähettää mihinkään. Eräs terapeutti sanoi minulle, että kirjeen kirjoittaminen isälle voi olla hyvä keino purkaa tunteita. Sain sitä kautta käsiteltyä muutenkin suhdettani isään. Vanhempani myös erosivat kun olin 4- vuotias ja minulla ei juurikaan ole paljon muistikuvia isästäni. Joitain yksittäisiä pieniä välähdyksenomaisia muistikuvia. Surun käsitteleminen on mielestäni tärkeää. Itselläni on surutyö vielä kesken. Itsekin koen, että minulla on sisällä isän ikävä. Olisin halunnut, että hän olisi ollut elämässäni pidempään.

Käyttäjä runner kirjoittanut 12.03.2017 klo 10:39

Lisäksi koen, että tietylla tavalla isän kuolema lapsuudessa kasvatti minusta kypsemmän. Tietyllä tavalla en enää ollut niin lapsi kuin olin ollut ennen isäni kuolemaa. Se vakavoitti tietyllä tavalla. Teki minusta syvällisemmän pohdiskelijan. Minusta olisi tärkeää, että lapsen kanssa puhutaan vanhemman kuolemasta, jos lapsi niin haluaa.