Minusta tossa on mielenkiintonen pointti. Kaikilla meillä on joku ikävä asia sydämessä kannettavana, mutta meidän ei tarvitse antaa sen asian määritellä itseämme. Minua on koulukiusattu, mutta minä en ole koulukiusattu. Minulla on masennus, mutta minä en ole masennus.

Franklin on ihan oikeassa tuossa. Harjoittelulla voi oppia toisenlaisen elämänasenteen. Tapahtumia ei tietenkään pois saa pyyhittyä, mutta asennoitumalla niihin tarpeellisina ei niitä enää tarvitsekaan saada pois. Ehkä kaikella on tarkoituksensa. Minun homma on vain tulkita se edukseni.

Itse oon huomannut hyväksi ensinnäkin vahtia toisinaan sitä, millä tavalla puhun itselleni ja toisille itsestäni. Ja toiseksi, kysyä itseltäni, miten asiat minua auttavat. Jos en tiedä miten joku asia minua auttaa, niin sitten en vaan tiedä sitä vielä. Opin sen sitten kun sen aika on. Jos uskon kaiken tapahtuvan minua varten niin maailma alkaa näyttää valoisammalta paikalta. Yhtäkkiä en olekaan maailman vihaama.

Minustakin toi mitä kirjoiti minäitse89 tuntuu rohkaisevalta. Et menneisyys ei määritä tulevaisuutta... vaikka on tapahtunut paljon ikäviä asioita, ei se tarkoita, että olis jotenki "tuomittu" kurjaan elämään. Tuntuu hienolta ajatella, et mullekin voi tapahtuu elämässä viel vaik mitä hyvää ja ihmeellistä.

Mulla on taipumusta kateellisuuteen. Erityisen paljon kadehdin sellasia oman ikäsiäni ihmisiä, jotka on saanu kasvaa turvallisessa kodissa ja vanhemmat on aina rakastanu ja tukenu. Oon ajatellu, et toiset vaan saa kaikkea hyvää: turvallisen kodin ja rakastavat vanhemmat, ystäviä ja mieluisia harrastuksia ja myöhemmin seurustelukumppanin, puolison, lapsia, kodin ja työn... Mut sit oon huomannu, et kyllä jotakuinki kaikilla on omat kipunsa. Ei kukaan oo immuuni tämän maailman pimeydelle, vaikka jotkut joutuuki kohtaamaan sitä enempi ku toiset. Niille hyvien perheiden lapsillekin tapahtuu pahoja asioita: vanhemmat voi sairastua vakavasti, koti voi palaa tai tulla homeeseen, itselle voi tulla sairaus tai voi vammautua, lapsi voi syntyä kuolleena, avioliitossa voi tulla vaikeuksia jne jne. Kaikki tässä ollaan samassa veneessä siinä mielessä; ei kadehtiminen kannata. Parempi pyrkiä hyvään omassa elämässä ja toivoa hyvää toisillekin... mulhan on oma elämä ja heillä omansa. Enmä voi toisten elämästä varastaa hyvää, mun tarttee elää omaa elämääni!

Mulla on toi ihan sama, että kadehdin muita. Sitten on vielä se, että ajattelen liian musta-valkoisesti esim. mun elämä ei sairauden takia mene muuta kuin huonompaan suuntaan koko ajan. Tunnistan kyllä että ajatus ei välttämättä ole faktaa, mutta sen tyylinen ajattelu tapa mulle on kehittynyt. Sitä pitäisi muokata.

Sitten välillä tulee sellainen olo että tämä kyseinen päivä on mun viimeinen maan päällä. Tavallaan ettei luota enää tulevaisuuteen ja haluaisi tehdä sen pysyvän ratkaisun, koska on toivoton olo.

Mutta toisaalta. eihän ihminen voi ennustaa huomista ja välttämättä elämän suuntaa. Saattaa mullekin tulla päiviä vielä joista nautin täysin rinnoin. Että tunnen vielä onnen tai hyvän olon.

Tulee vaan mieleen, että ihminen tuomitsee itsensä kurjuuteen liian helposti. Toisaalta se voi olla helppoa, kun rypee vaan kurjuudessa, sillä siinä ei ole enää sitä vaaraa että asiat menisivät huonommin. Onnessa on aina se vaara että sen voi menettää...

Mulla kans ajatusmaailma on aika mustavalkoinen. Kun tulee pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, alan heti ajatella, että ei mulle kuulu tässä elämässä mitään hyvää. Sitten ei mee kauaa ku oon syvällä katkeruudessa ja kuoleman ajatuksissa. Toisaalta sitten, kun saan kokea yhteyttä ihmisten kanssa ja tapahtuu hyviä asioita, oon nopeesti ihan taivaassa ja kaikki näyttää valosalta ja kauniilta.

Mitenköhän sit käytännössä vois rakentaa uutta identiteettiä? Jos vanha on jotain sellasta kun "olen erilainen kuin muut", "tuomittu yksinäisyyteen ja epäonnistumiseen" tai "sairas ja masentunut"?